Vappuaamuna olin kattanut itselleni kauniin aamupalapöydän. Olin haaveillut siitä ja hitaasta, maukkaasta aamusta jo päiviä. Sen kruununa kukoistivat yön aikana avautuneet pionit. Vielä hieman viileän sävyinen aurinko loi niihin silmäystään. Jokin sisimmässäni värähti sen nähdessäni. Inspiraatio. Onnen tunne. Oli noustava ja haettava kamera. Näky oli jotain niin kaunista, että halusin sen taltioida. Puhelimen kamera ei kelvannut. Halusin napata valon juuri niin pehmeänä kuin sen näin.
Kuuntelisitko mieluummin?
Nautin aamupalastani ja otin pari kuvaa. Lisää kahvia keittäessäni huomasin poimivani kameran käteeni uudestaan ja uudestaan aina kun aurinko vähän liikahti. Pian mieleeni nousikin ajatus, että voisin meikata ja valokuvata samalla pari mekkoa. Tehdä niistä jopa Reelsin. Ei sellainen ollut edellisenä päivänä käynyt mielessänikään. Enemmänkin olin ajatellut, että siirtyisin vain aamupalapöydästä sohvalle ja viettäisin siellä koko päivän. Niin väsyneeksi itseni tunsin. Pionien ja valon tanssi kuitenkin herättivät inspiraationi ja luovuuteni eloon. Mikä ihaninta, että minulla oli koko päivä aikaa ja vapaus seurata niitä…
Täydellisen onnellinen
Myöhemmin istuin luovuusnurkkaukseni pöydän äärellä kynä kädessäni, muistikirja avoimena. Siinä hetkessä hengittäessäni huomasin olevani täydellisen onnellinen. Siitä huolimatta, että tiesin jossain muualla olevan vuoden parhaat bileet – tai sirkus, miten sen nyt ottaa – käynnissä. Olihan vappu ja aurinko vihdoin lämmitti. Onnen tunne tuli erityisesti siitä, että sain vain olla kauneuden ja rauhan ympäröimänä. Tuottaa paperille sanoja. Ei ollut väliä millaisia, kunhan kynä raapusti. Ja taas, kun auringon valo siirtyi seuraavaan asemaan, otin pari kuvaa lisää pioneistani. En meinannut saada niistä tarpeekseni.
Mietin, tunnenko samanlaista onnen tunnetta silloin, kun asetun asiantuntijarooliin. Otsani alkoi pelkästä ajatuksesta jo rypistymään, päätä vähän pakottamaan. Palleassa tunsin ahdistusta ja tiukkuutta. Kuin olisin pukenut liian tiukan liituraitajakkupuvun päälleni ja sen avulla suoristanut selkääni. Imaissut samalla hymyni pois kasvoiltani. Sanon, että olen hyvä pitämään langat käsissäni ja keksimään ratkaisuja äkkinäisissä tilanteissa. Olen, mutta tunnenko silloin samanlaista rauhaa ja mielihyvää kuin kirjoittaessani – ja nykyään usein myös taidepäiväkirjaa tehdessäni tai kuvatessani?
Entäs jos perusolemukseni onkin olla luova? Eikä asiantuntija tai johtaja. Voisinko antautua sellaiselle ajatukselle ja mitä siitä seuraisi? Huijarisyndrooma alkoi heti nostaa päätään. Jokin muistutteli jo lapsuudessa tutuksi tulleesta virrestä, ettei ”Maarit ole luova, Maarit ei osaa piirtää.” Se ei onneksi enää huuda, kiitos emdr:n. Mutta kaikuja kuulen. Ihan kuin sillä olisi vähän sarkasmiakin äänensävyssään. Vai onko se sittenkin lapsenomaista lällätystä?
Jään mutustelemaan tätä. Että miksi yhä asettaa itselleen painetta saavuttaa jotain – tavoitteita, perinteistä menestystä, ulkoista gloriaa – toivoessaan onnen tunnetta? Miksi kuvittelen, että olen jotain vain silloin, kun aina vain ahmin lisää tieteellisin keinoin kerättyä tietoa ja jaan sitä muille? Miksi koen, että pitämällä lankoja tiiviisti käsissäni olen parhaimmillani? Kun samaan aikaan huomaan, että syvä rauha leviää kehooni vain kun istun luovuusnurkkaukseeni, otan kynän tai pensselin käteeni, asettaudun hetkeen ja annan intuitioni tuottaa paperille jälkiä. Ei sitä tarvitse sen kauempaa etsiä. Se on jo tässä. Kun vain annan sille luvan olla, enkä kiirehdi pois. Muka parempaan, muka pätevämpään, muka tärkeämpään.
Antautua hetkelle ja luovuudelle
Viime kesän elin aina aamuisin itseltäni kysyen: ”Mikä minua kutsuu?” Sen myötä koin yhden parhaimmista kesistäni kokien, näkien, tuntien ja hetkiin kiinnittyen. Nyt tahdon sitä taas. Unohtaa to do ja bucket -listat. Luopua myös siitä uskomuksesta, että vasta sitten joskus, kun unelmat ovat toteutuneet, kaikki on hienommin. Entä jos tässä hetkessä onkin kaikki, mitä tarvitsen tunteakseni onnea? Entä jos sen elementit ovatkin hyvin yksinkertaiset: itselle mielihyvää tuottava tekeminen, kaunis, inspiroiva ympäristö ja tunne siitä, että on yhteydessä johonkin suurempaan? Sillä luovuuteni kautta olen. Enemmän kuin pakottamalla itseni vappuhulinoihin.
Sama onnen tunne ja läsnäolo valtaa minut nyt, kun kirjoitan tätä tekstiä. Sormeni tanssivat näppäimistöllä, sanat pulppuavat sisimmästäni vaivatta. Minun ei ole pakko julkaista mitään. Tätäkään postausta ei tarvitse tiettyyn hetkeen mennessä saada valmiiksi. Ja siksi juuri se pulppuaa. Sanovat, että kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista. Sille aion seuraavaksi luoda tilaa ja mahdollisuuksia. Ilman tavoitteita tai päivämääriä. Ilman yhtäkään merkintää kalenterissani: ”Ole tänään luova ja kirjoita.” Enemmänkin varmistaen, että kun mieliteko nousee, lähden kulkemaan sen kanssa. Mihin se minua vie?
Kommentointi on suljettu,