Kuuntelen jälleen televisiosta keskustelua taloustilanteestamme. Jokaisessa puheenvuorossa jotenkin sivutaan sitä, kuinka täytyy kiristää, tehostaa tai kasvattaa. Jos ei muuta niin eläkeikää. Väkisinkin tulee mieleen, että me ihmiset olemme täällä vain työn tekemistä ja talouskasvua varten. Jonkin sellaisen, joka on jo riistäytynyt ihmisyyden toiselle puolen. Ihannoimme ja palvomme molempia ilmiöitä. Olemme jopa uskovaisia sen suhteen, että ne olisivat ainoa tie onnelliseen elämään. Toki jollain tämä rakentamamme hyvinvointiyhteiskunta pitäisi elättää. Mutta luoko aina vaan vahvemmin kasvuun pohjaava elämäntapamme oikeasti meille yhä hyvinvointia? Siis sillä tavoin, että voimme aidosti, oikeasti hyvin. Niin, että meistä tuntuu hyvältä olla itsemme ja toistemme kanssa elämässämme ja omassa kehossamme?


Kuuntelisitko mieluummin?

https://maaritjantunen.fi/wp-content/uploads/2024/09/Avain-tulevaisuuden-hyvinvointiin.mp3

Kun katselen ympärilleni keski-iän saavuttaneita tai sitä lähestyviä ystäviäni, joka toinen on uupunut, loputkin keikkuvat siellä jossain reunalla. Aidosti tasapainoisia löytyy oikeastaan vain heidän joukostaan, jotka ovat jotenkin onnistuneet pitämään selkeän rajan työn ja vapaa-ajan välillä. Tai suhtautumaan työhön jotenkin erityisen rennolla otteella. Toisaalta heitä löytyy luovan alan yrittäjien joukosta, jotka ovat uskaltaneet hypätä pois oravanpyörästä ja alkaa työskentelemään itseään, tarpeitaan ja arvojaan kuunnellen. Hekin saavat stressata koko ajan toimeentulonsa puolesta.

Ei tämän yhteiskunnan huolena ole yksin alati kasvava huollettavien ikääntyneiden joukko. Lisäksi huomioitamme todellakin kaipaisivat lapset ja nuoret, tulevaisuutemme toivot… ja pian myös me uupuneet keski-ikäiset. Silti jätämme sanomatta ääneen sen, mikä kaikkein eniten tuottaa pahoinvointia. Se ei ole sokeri, alkoholi eikä edes liikunnan puute. Nekin ovat lopulta vain seurauksia. Se nousee esille melkein jokaisessa hyvinvointia, psykologiaa ja toki myös henkistä kasvua käsittelevässä kirjassa. Haluan uskoa, että jokainen lääkäri tietää – toivottavasti – mikä on monen sairauden puhkeamista edes auttava juttu. Koska eivät he itsekään siltä säästy, kuten eivät poliitikotkaan.

Kyse on pitkäaikaisesta stressistä

Pitkäaikainen stressi syö sisältä päin

On idealistista, suorastaan absurdia puhua yhteiskunnasta, jossa ei olisi pitkäaikaista stressiä. Tiedän. Silti haluan pienen hetken käyttää sellaisen mielikuvan maalailuun. Sillä vain mielikuvitus on rajana miettiessä, mitä kaikkea merkittävästi stressittömämpi elämä toisi mukanaan. Voi olla, että sen myötä luonnonsuojelu, terveellisempi ravinto ja säännöllinen liikunta alkaisivat kiehtoa ihan itsestään. Ainakin meillä olisi enemmän aikaa ja voimia niihin. Kuten myös olla läsnä rakkaidemme ja läheistemme kanssa. Vaikutukset terveyteen – ja sairauskuluihin – olisi nähtävillä melkein heti, sillä pitkäaikainen stressi kuulema heikentää myös immuunipuolustusta. Kauaskantoiset vaikutukset ovat kuitenkin ehkä vielä merkittävämpiä.

Pitkäaikainen stressi kalvaa ja syö meitä sisältä päin koko ajan. Tuntuu, että olemme hyväksyneet sen. Jollemme jopa ihannoi sitä. Kiireinen, tehokas, paljon työtä tekevä multitaskaaja, ihminen joka ei juuri lepäile… ah ja pus! Mutta mikään talo ei pysy lopulta pystyssä, jos sen perustuksissa kytee koko ajan hiljainen tuli. Ei, vaikka sitä kuinka korjattaisiin, paikattaisiin, tukirakennelmia uusittaisiin ja sisustettaisiin luksustuotteilla kauniiksi.

Ei myöskään ihminen.

Emotionaaliset traumat taustalla

Ei stressiä luo se, että tekee paljon (kunhan joku tolkku on). Kaikki muu siinä ympärillä enemmänkin. Se, jos täytyy yhtään jännittää epäonnistumisten tuottamia seurauksia. Jos on tehtävä ja edistettävä monia asioita yhtä aikaa. Jos millekään asialle ei ole riittävästi aikaa. Jos koskaan ei ole aikaa pysähtyä. Jos on huudettava tullakseen kuulluksi tai nähdyksi. Ehkä käynnistettävä jokaisen idean äärellä kunnon myyntikampanja, jotta se etenee. Tai muunnuttava toiseksi, jotta tulisi hyväksytyksi. Mahdutettava itsensä toisen asettamaan muottiin. Jos joka päivä on jännitettävä toisia ihmisiä ja heidän käytöstään. Tai piilotettava tunteitaan, omaa persoonaa tai ajatuksiaan. Jos on jatkuva paine olla parempi, täydellisempi ja tietoisempi ihminen. Puhumattakaan siitä ärsyke- ja tietotulvasta, joka koko ajan kuormittaa aistejamme ja hermostoamme. Lista on loputon…

Edellä mainituista ainakin osaan vaikuttaa myös se, millaisen lapsuuden olemme kukin kokeneet ja millaisia selviytymis- ja käytösmalleja sen myötä luoneet. Niiden taustalla vaikuttavat erilaiset traumat, joita meitä kaikilla on. Niiden vaikutus on kuhunkin meistä erilainen. Toisille näkyvä ja tuntuva, toisille piilevä jos ei ihan olematon. Traumojen aiheuttajista vakavimmat tunnistamme ja tunnustamme. Niihin meillä on hoito-ohjelmat. Ne muka pienemmät – emotionaaliset traumat – tuntuvat helposti unohtuvan, vaikka juuri ne usein ovat kuluttavien ja kuormittavien vuorovaikutus- ja toimintamalliemme takana. Jotkut niistä poistuisi ihan vain sillä, että vanhemmilla olisi riittävästi aikaa olla lastensa kanssa ja kykyä/voimia tehdä se hetkessä läsnä ollen, kuunnellen ja kohdaten.

Biologiamme asettaa rajat

Pitkäaikainen stressi ei siis johdu vain työelämästä. Mutta tämän kuormitusvyyhdin purkaminen olisi silti helpointa aloittaa sieltä. Ainestahan tässä olisi vaikka poliittiseksi ohjelmaksi. Mutta odotetaan ensin, että riittävän moni päättäjä itse havaitsee, että huolimatta vahvasta psykkeestään, paine eli stressi syö kehoa molemmista päistä. ”Onneksi on tällainen terveydenhuolto”, saattavat huokailla yksi toisensa perään sydänleikkauksesta tullessaan ja jatkaa paahtamistaan.

Yksinkertaistaen: jos me jatkuvasti ylitämme biologiamme meille asettamat voimavarat ja rajat, toimimme epäinhimillisesti, ei kehommekaan sitä kestä. Keho ja mieli ovat yhtä. Kaikki kokemamme kuormitus tallentuu kehoon nousten sieltä usein hiljaa hiipien laittamaan kapuloita rattaisiin – ja jos emme kuule ja huomaa sitä, sitten se antaa usein mennä, kerta rysäyksellä.

Tarvitsemme uudenlaisen työn tekemisen kulttuurin

Kyse ei ole siitä, että me lakkaisimme tekemästä. Oikeiden ja merkityksellisten asioiden tekeminen tekee meille hyvää. Kyse on enemmänkin siitä, miten ja miksi asioita teemme. Toki talouskasvu luo mahdollisuuden nauttia elämästä. Raha ei tuo onnellisuutta, mutta helpottaa kummasti… Tuntuu vain, että nyt yritämme vääntää sitä tavoilla, jotka eivät enää toimi. Onneksi uskoni ihmisen luovuuteen, viisauteen ja kekseliäisyyteen on loputon. Mutta se vaatii heräämistä. Siihen, että tunnustamme, ettei tapamme toimia ole oikein enää edes tehokas saati kasvua tuottava. Se on ihan kaikkia voimavaroja tuhlaavaa. Eikä se edes tee meistä parempia ihmisiä. Joskus tuntuu, että jatkuva kiire ja kilpailu luo meistä vain hirviöitä sekä itsellemme että toisille.

Tarvitsisimme uudenlaista työn tekemisen kulttuuria, asennemuutoksen siihen, miten elämää järjestämme. Ehkä osakeyhtiölain voisi muotoilla uudestaan: Osakkeenomistajien rahapussin kasvattamisen sijaan tehtävänä olisikin luoda hyvinvointia ihan kaikille eikä vain kierrettävinä verotuloina vaan konkreettisesti. Sillä jos hyvinvointi laitetaan vain yksilöiden omille harteille, se jää aina laajemmin vaikuttavan ilmapiirin, kiireen ja tehokkuuden palvonnan alle. Mitä sen sijaan tulisi tehdä? Esim. tunnustaa, että jokaisella meillä on omat vahvuutemme ja itsellemme luontaisimmat tavat tehdä. Jännää on, että niitä kunnioittaen olemme usein yllättävänkin tuottoisia. Ja että sillä, minkä käsitämme mielen hyvinvoinniksi on todellakin väliä, usein enemmän kuin fyysisellä. Ja vielä: kun saamme tehdä asioita sellaisessa yhteisössä, johon tunnemme kuuluvamme – emme sopeutuvamme – meillä on mahdollista kukoistaa.

Korjaammeko aina vain sen, minkä työelämä rikkoo?

Nähtävästi kauan kauan sitten – 1800-luvulla, ehkä jo ennen sitä – tehtiin länsimaissa valinta. Sen myötä päätettiin keskittyä sairauksien hoitoon eikä terveyden edistämiseen. Tuo päätös vaikuttaa yhä mm. siinä, mikä on terveydenhuoltomme tehtävä ja mihin siinä keskitytään. Jos päätös tehtäisiin nyt, sillä tiedolla, mikä meillä on, valittaisiinko toisin? Tarvitsemme sairauksien hoitoa. Tällä menolla varsinkin. Mutta olisiko aika jo tuoda siihen rinnalle terveyden ylläpitoa? Tietoa ihmisyydestä sekä siitä, mikä tekee meille aidosti hyvää, on jo runsain mitoin. Milloin alkaisimme myös hyödyntää sitä rakentaessamme tulevaisuuden hyvinvointiyhteiskuntaa ja työelämää? Vai ainako vaan me vain korjaamme sitä, mitä (työ)elämä rikkoo?


Tekstiin vaikuttanutta kirjallisuutta:

Gabor Maté : the Myth of Normal. Trauma, Illness & Healing in a Toxic Culture. (2022)
Gabor Maté: When the Body Says No. The costs of hidden stress. (2019)
Bessel Van der Kolk: Jäljet kehossa. (2017)
Martin Seligman: Authentic Happiness. (2017)
Johan Hari: Mielen yhteydet.
Brené Brown: Dare to Lead. ( + muu kirjallisuus)

Ja moni moni muu…

Kommentointi on suljettu,