Olen Huvilateltassa Carla Brunin keikalla. Ennen kuin hän ehtii kunnolla aloittamaan, pyyhin jo kyyneleitä vaivihkaa silmäkulmastani. Siksi, että olen uskaltautunut paikalle, vaikken saanut seuraa. Olen kerrankin ollut oman maun puolella ja kuunnellut noussutta tunnetta, että ”tuon haluan nähdä ja kuulla”, vaikkei kukaan muu haluaisikaan. Aivan viime hetkillä olen myös hakeutunut lavan eteen. Ennen ajattelin, että ne paikat on varattu toisille, tosi faneille. Tunnen hänen biisit, olen kuunnellut niitä jo kauan. Hänestä innostukseni ranskalaista pop- ja jazzgenreä kohtaan alkoi. Nykyään se täyttää suurelta osin levylautaseni (=spotifyni). Hei Hesarin kriitikko, eivät ne Carlan itse kirjoittamat biisit ole tuntemattomia meille, jotka häntä kuuntelemme.
Kuuntelisitko mieluummin:
Toisen kerran pyyhin kyyneleitä tajutessani, että ympärilläni on monia, jotka eivät ole tulleet vain fiilistelemään Huvilaan vaan katsomaan nimenomaan Carla Brunia. Tunnen syvää yhteyttä. En ole yksin, vaikka en olekaan kenenkään toisen kanssa. Se on liikuttavan kaunis kokemus. Samainen sai minut valtaan aiemmin kesällä Coldplayn kiertueen konsertissa no. 151. Siitä rohkaistuneena uskaltauduin hankkia lipun tällekin keikalle.
Ajatus, että jos aina odotan seuraa saadakseni elämyksiä, en ikinä näe ja koe mitään, vahvistuu. iIin paljon kuin haluaisinkin jakaa nämä hetket jonkun toisen kanssa.
Kolmannen kerran kyyneleet nousevat ihan vain musiikin nostattamana. Laitan silmät kiinni ja annan kuulemani tehdä kehossa tehtävänsä.
Musiikki herättää suuria tunteita
Olin unohtanut musiikin, vaikka se soi kotonani joka päivä yhdeksästä yhdeksään. Olin unohtanut, millaisia voimakkaita tunteita se voi minussa herättää. Varsinkin se musiikki, joka minua puhuttelee. Yhä kyyneleet kohoavat silmiini, kun vain ajattelinkin Celine Dionia laulamassa Hymniä rakkaudelle Eiffel tornissa, olympiarenkaiden alla. Hetken mietin, saako mikään muu minut tuntemaan niin suuria tunteita. Ehkä jokin haute couture -puku. Luulen, että siksi Celinen hetki oli niin täydellinen: hän, rakkaus, Diorin luomus, Pariisi ja musiikin jokaiseen sielun sopukkaan tunkeutuva vaikutus.
Kaiken keskellä ymmärrän, että osaankin yhä tuntea rakkautta, vaikka olen pelännyt toisin. Löydän itsestäni suuria positiivisia tunteita, vaikka elämä on tehnyt parhaansa, jotta en. Välillä tuntuu, että niitä varten tarvitaan vain jotain suurta ja järistyttävää, jopa spektaakkelimaista. Vaikkei sekään ole totta. Yhtä lailla aamuinen pysähtyneisyyden hetki ja siinä kuultu musiikki voi riittää. Tai mustiin pukeutunut artisti pelkistetyllä, hämyisellä lavalla.
Itsensä puolella seisominen on vaikeaa
Olla aito oma itsensä ja seistä mm. oman makunsa puolella ei ole helppoa tässä maailmassa, jossa makuja ja mielipiteitä riittää. Sanoa ääneen, että en oikeastaan kuuntele musiikin valtavirtaa, on pelottavaa. Mieleen muistuu nuoruuden ajat, jolloin niin sanoessaan tuli katsotuksi kummajaisena. Madonnaa oli pakko kuunnella, jotta oli osa… jotain. En tiedä hittejä enkä oikeastaan trendejäkään. Eikä suurin osa tarjolla olevista festareista kiinnosta itseä lainkaan. Silti iloitsen siitä, että toiset saavat niistä elämyksiä. Varsinkin, jos ne ovat lähelläkään näitä omiani.
Ja silti voin sanoa, että musiikki on minulle tärkeää.
Se sama ulottuu moneen muuhunkin. Kirjallisuuteen, taiteeseen, pukeutumiseen. Meillä on niin vahva tarve tulla toisten näkemäksi, kuulemaksi ja hyväksytyksi, että olemme valmiita usein painamaan taaemmas omaa makuamme ja sulautumaan siihen, mikä yleisempää on. Jos ylipäänsä tiedämme, mikä omamme on. Miellyttäminen ei suinkaan aina tapahdu siinä, että vain tekisi toisten hyväksi jotain, vaikkei itseä niin innostaisi. Vaan myös nielaisemalla omaa näkemystään, mielitekoaan ja makuaan. True belonging – kuten Brené Brown sanoisi – kuitenkin tulee siitä, että tulemme nähdyksi ja kuulluksi aitona omana itsenä. Että löydämme ympärille ne ihmiset, jotka eivät lähde pois eivätkä väheksy, vaikka kerromme aidosti, mistä pidämme. Sen sijaan, että yritämme muuttaa itseämme tai piilotamme itsestämme palasia, jotta tulisimme hyväksytyiksi ja rakastetuiksi.
Olen moneen asiaan väsynyt, mutta siihen erityisesti: hiljenemään ja nielaisemaan aina, kun tulee sellaisista asioista puhe, jotka minua innostavat ja kiinnostavat.
Maku kehittyy, laajentuu ja tarkentuu
Opettelen. Seisomaan itseni, oman makuni ja tyylini puolella. Ruokkimaan sitä. Tarjoamaan sille elämyksiä, koska ne selvästikin herättävät suuria tunteita. Tunnetta, että elän. Opettelen myös, että kun kritisoin vaikkapa taidetta, en vahingossa sivaltaisi siinä samalla jonkun toisen identiteettiä ja makupohjaa. ”Tämä ei puhuttele minua,” on lempeämpi lause kuin ”tämä on p*s%a&”. Sillä maku usein myös kertoo jotain kiinnostavaa toisen ihmisen persoonasta. Nostaa esiin yllättäviäkin puolia. Saattaa olla, että tulemme silloin nähneeksi hänet aitona. Emme sellaisena, kun oletamme hänen olevan tai haluaisimme hänen olevan. Silloin myös luomme itsellemme mahdollisuuksia tulla nähdyksi aitona omana itsenä.
Makukin kehittyy, laajentuu ja tarkentuu. Kaikkea yhtä aikaa. Eri elämäntilanteissa myös suosii jollei jopa tarvitse erilaisia asioita. Siksi se tarvitsee paitsi arvostusta ja syleilyä myös sitä, että toisinaan tietoisesti altistaa itseään jollekin, joka ”ei ole minua”. Siis uteliaisuutta ja ennakkoluulotonta avoimuutta. Mielipiteen, maun tai tyylin muuttumisen ilmaiseminen ei ole ongelmatonta sekään, koska ihmiset tottuvat näkemään meidät tietyllä tapaa. Yhden- ja johdonmukaisuuden vaatimus on ympärillämme valtava. Mutta jos haluaa vaalia omaa aitoa minäänsä, on myös uskallettava muuttua ja tuoda uutta puolta itsestään esille. Sillä tuskin kukaan on kehdosta hautaan samanlainen. Kasvamme ja kehitymme. Itsetuntemuksen lisääntyessä usein myös vahvistuu tietoisuus siitä, mistä pitää ja mikä tuottaa itselle suuria elämyksiä.
Minun makuni
Kuuntelen tällä hetkellä ranskalaista jazzia, kun luon jotain, halutessani rauhoittua ja ihan vain fiilistelläkseni. Siis ehkä 80 % musiikille suomastani ajasta. En ymmärrä niiden sanoituksia, mutta aistin sanoman: se on aika usein rakkaus ja elämän ilo. Luen nukkumaan mennessäni kirjoja, joiden pääosassa on rakkaus. Mielellään ei mitään liian monimutkaista, koska muuten aivoni käsittelevät sitä koko yön ja tekevät unet levottomiksi. Mukaansa tempaavia tarinoita, joissa saa olla elämän realiteetteja, kunhan ei raatorehellisyyttä. Sitä elämä tarjoaa jo riittämiin ilman kirjojakin.
Katson kaikkein mieluiten rakkausleffoja, joissa ei tapahdu mitään pahaa. Juuri niitä hömppäleffoja, joiden olemassaoloa kriitikot eivät ymmärrä. Katson niitä, koska minun ei tarvitse jännittää, mitä niissä tapahtuu. Niissä ei pamahtele mikään eikä kukaan lyö ketään. Jokin draama – yleensä kommunikoinnista johtuva – sattuu n. 1h 9 min kohdalle. Ne sijoittuvat kauniisiin miljöisiin sen lisäksi, että rakkaus voittaa aina. Täydellistä rentoutumista.
Kommentointi on suljettu,