Se tuntuu jopa liian yksinkertaiselta ajatukselta. Eikä siinä ole oikeastaan mitään uutta. Sitä samaa olen hakenut myös lukiessani Ikigaista ja vaikka mistä muusta. Mutta jostain syystä asiaa on tullut ajatelleeksi kovin monimutkaisesti. Se on kuitenkin hyvin yksinkertainen juttu ja kiteytyy sellaiseksi lukiessani Thomas Mooren A Life at Work -kirjaa*). Melkein ärsyttää, etten ole osannut sitä näin selvästi ajatella. Vaan olen kierrellyt ja kaarrellut. Mutta siis: Kaikki mikä tuntuu sisimmässä hyvältä, hoitaa sielua. Eli kaikki sellainen tekeminen, joka saa aidosti silmät loistamaan ja tuntemaan sisimmässä hyvää oloa ja rauhaa, on sielun hoitamista. Mikä vain. Eikä kukaan voi ulkopuolelta sanoa, että jokin olisi parempi toista.
Kuuntelisitko mieluummin:
Että jos tällä hetkellä silmäni syttyvät vain katsellessani Haute Couture -muotinäytöksiä, sieluni kaipaa sitä. Jos tunnen asukuvien olevan jotain, joka herättää edes pienen inspiraation hyrinän…. Minun ei tulisi vähätellä sitä eikä edes piilotella. Enemmänkin ruokkia ja ylistää. Mutta sekin on omalla kohdallani totta, että jos nyt vaatemaailma kiehtoo, voi olla, että ensi viikolla on jonkin muun vuoro. Sillä sielulla ei ole vain yhtä tehtävää ja kiinnostuksen kohdetta. Sillä on monta. Eikä vaan meillä multipurpose ja -passionate -yrittäjien sieluilla vaan ihan kaikilla. Olemme vain keksineet, että meidän tulee keskittyä yhteen ja saada siitä tyydytyksemme. Teemme niin, jotta toiset – ja algoritmit – pysyisivät perässä, minkä asian puolella olemme.
Se mikä valelee sielua, on kaikki
Tämä kiteytys tuntuu samalta kuin saisi luvan olla oma itsensä ja huokaista helpotuksesta. Se asettaa kaikki mielihyvää tuottavat teot toteuttamaan samaa tehtävää. Pienten ilojen merkitys hyvinvoinnille ei enää tarvitsekaan monimutkaisia teorioita tuekseen, aivojen toiminnan ymmärrystä.
Yksinkertaisesti: ne valelevat sielua.
Sellaisina niiden merkitys on ääretön.
Toivomme, että sielumme eli sisimpämme voisi hyvin ja tuntisimme mielenrauhaa. Sitä haemme, kun etsimme kutsumustamme ja tarkoitustamme. Toivoessamme, että eteemme sattuisi työ, joka ei tunnu työltä. Jossa voisimme tuntea paloa ja flowta jotain asiaa kohtaan. Mutta sitä etsiessämme yritämme kovin usein järkeillä, analysoida ja miettiä. Kun pitäisikin osata kuunnella sisimpäänsä. Omaani kuunnellessani tiedän, mikä on sielulleni tärkeää. En vain tiedä, miten se toteutuu tässä yhteiskunnassa.
Sieluni janoaa kauneutta
Kauneus on minulle yksi intohimo. Sieluni janoaa sitä. Kyse ei ole vain siitä, miltä asiat näyttävät vaan myös, miltä ne tuntuvat kaikin aistein. Kauneutta on kaikkialla. Pienissä hetkissä, kohtaamisissa. Siinä, miten asiat lutviutuvat. Olen pari viime vuotta tutkaillut ja maiskutellut kyseistä termiä. Etsinyt sen ymmärtämiselle myös teoreettista pohjaa. Harmitellut, että se on niin vahvasti asetettu markkinayhteiskunnassamme vain ulkonäköä koskettamaan. Ja kuitenkin huomannut, että heille ja meille, jotka olemme avautuneet aistimaan elämän eri kerroksia, kauneus on sana, jolla kuvataan hyvin monenlaisia asioita ja tunnelmia. Eikä vähiten elämää ja sen ilmiöitä itsessään.
Kaikessa abstraktiudessaan kauneus ilmiönä tuntuu kuitenkin kovin konkreettiselta. Kun sanotaan, että jossain oli kauneutta, viitataan usein johonkin, jota voi kokea herkkyyden, haavoittuvaisuuden, aistillisuuden ja syvän läsnäolon kautta. Kun huomaan jossain tekstissä puhuttavan juuri tällaisen kauneuden merkityksestä – näen sanaa ’beauty’ käytettävän tietyssä yhteydessä elämästä ja kokemuksista puhuttaessa – jokin minussa värähtää. Siksi, että sillä on sielulleni eli sisimmälleni, sille kuka aidosti olen, väliä. Toisaalta tuo sama piirre minussa, kauneuden kaipuu, luo joka kevät ympärilleen kukkivan parvekeloungen. Se etsii kangaskaupasta aina silmää hivelevät kankaat, jotka tuntuvat myös ihoa vasten hyvältä. Se haluaa kirjoittaa sanoja, jotka koskettavat. Syventyä keskusteluun, ymmärtää ja oivaltaa. Kaikki ovat konkreettisia tapoja tuoda jokin hyvin ei-konkreettinen eläväksi. Saada kauneuden tunne leijailemaan ilmassa.
Hyvin usein, kuten juuri nyt elämässäni, tuo kaipuu tulee näkyväksi syvänä ihastuksena vaatteisiin ja käsityötaitoon. Katsellessani Haute Couture -näytöksiä maailmalta haukon henkeäni enkä vain sen takia, miltä upeat luomukset näyttävät. Vaan ajatellessani, että ne ovat yhä tässä koneistetussa piti-olla-jo-maailmassa luotu pitkälti käsin ommellen, ihmisten taitoja vaalien. Katsoessani asujen yksityiskohtia ja miettiessäni, miten ne on tehty, lähes pakahdun ihastuksesta ja kunnioituksesta – osaamisen kauneudesta.
Sopiiko sielun työ tähän yhteiskuntaan?
Tunnen usein olevani erillinen tästä maailmasta. Ulkopuolinen ainakin siihen osaan yhteiskuntaa, jota työelämäksikin kutsutaan. Järjen, tehokkuuden ja jatkuvan talouskasvun ihannoinnista en oikein enää nyky-ymmärrykselläni löydä samaistumispintaa. Se ei oikein enää käy järkeen. Olen siellä ollut, tiedän mitä se on. Se sairastutti minut – ja liian monet muut. Se ei ruokkinut sieluani, vaikka olin hyvä siinä, mitä tein. Osaaminen kun on eri asia kuin potentiaali tai intohimo johonkin. Luulin löytäväni mielenrauhan ja menestyksen jatkuvan suorittamisen, tavoitteiden ja positioiden saavuttamisen kautta. Mutta molemmat olen löytänyt vasta ymmärtäessäni sisäisen maailmani merkityksen, itsensä kuuntelun ja kauneuden vaikutuksen.
Sanon usein, etten oikein tiedä, mihin olen työni ja tekemiseni kanssa menossa. Siltä minusta tälläkin hetkellä vahvasti tuntuu. Se ruokkii epävarmuutta, epäonnistumisen kokemusta ja tuntuu siksi kipeältä. Thomas Mooren kirjaa lukiessani ymmärsin kyllä tietäväni, mitä sieluni kaipaa ja mitä se haluaa tehdä. En vain näe, miten se sopisi yhteen tämän ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Ristiriita on ilmeinen ja syvä. Mutta sielukaan ei voi toimia yksin, eristyksissä muista. Meidät on luotu palvelemaan toisiamme, tavalla tai toisella. Miten löytää sielun tehtävälle sellainen tapa toteutua, että se palvelee sekä minua että muita?
Elämän työ ei välttämättä löydy valmiista
Niin kauan, kun yritän löytää omaa paikkaani järkeilemällä sopivia ammatteja ja tehtäviä tai hakemalla menestystä ”näin tienaat varmasti miljoonan”-kursseista, tulen vain kulkemaan kauemmaksi siitä, mikä tehtäväni lopulta on. En nähtävästi voi valita valmiista (jotkut onnekkaat voi), mutta voin luoda. Sillä myös luovuus on jotain, joka ruokkii sieluani. Luovuus usein määritellään joksikin, jossa synnytetään uutta yhdistelemällä asioita toisiinsa. Siten myös parhaat yritysideat ovat ajan saatossa syntyneet. Ei niinkään matkimalla. Luomistyöhön kuuluu erehtyminen ja oppiminen. Samat elementit löytyvät Mooren käyttämästä käsitteestä elämäntyö (tykkään siitä muuten paljon!). Se on prosessi, jonka kanssa ei oikeastaan tule koskaan valmiiksi. Sen varrella kokeillaan ja onnistutaan ellei sitten erehdytä ja petytä. Sen tavat ilmentää itseään voivat myös tulla esiin yllättäen. Kysyen uteliaisuutta ja rohkeutta tarttua ja heittäytyä, kun tilaisuus näyttäytyy.
Sitä lähden jälleen kerran myös etsimään itsestäni: rohkeutta, joka aikoinaan sai minut ryhtymään yrittäjäksi, uskomaan unelmiini. Rohkeutta kuunnella sieluni viestejä. Myönnän, että omassa epävarmuudessani, kivussani ja jopa epätoivossani olen sulkenut ne pois. Mooren kirjan kannustamana käyn läpi vielä kerran elämäni onnistumiset ja pettymykset: mitä ne kertovat sieluni suunnitelmasta ja miten voisin saada niiden kanssa rauhan. Sitten kokeilen. Jos se johtaa pettymykseen, nousen ja kokeilen taas. Tiedostaen, että tuolla jossain syvällä minussa on kuitenkin se jokin punainen lanka, joka antaa merkityksen kaikelle, mitä teen. Sen ulostulot voivat vaihdella ja olla moninaisia. Mutta niin on tarkoituskin. Niin sielu toimii, kun se keskustelee ympäröivän todellisuuden kanssa.
Ai niin, sana sielu. En jaksa enää sitäkään kierrellä. Sisäinen ääni, sydämen ääni, sisin, alitajunta, tiedostamaton, syvin olemus, persoona…onhan noita.
*) Tekstiin vaikuttanut kirja:
Thomas Moore: A Life at Work. Piatkus, 2008.
Kommentointi on suljettu,