Taidepäiväkirja – siis minulleko? Enhän minä osaa piirtää tai maalata! Kuitenkin, kun ystäväni löysi taidepäiväkirjan lumoavaan maailmaan ja kertoi siitä innoissaan minulle ja pian ihan kaikille, se jäi ajatuksena kutkuttamaan. Olisiko siinä keino etsiä ja koetella omaa tapaa olla luova? Saada korvaavia kokemuksia kuvataiteen parissa syntyneille haavoille? Yhteisen kesäisen puutarhassa toteuttamamme taidepäiväkirjahetken jälkeen ostin kaappiini liudan akryylimaaleja ja kauniita siveltimiä sekä kaiken peittävää gessoa. Askartelukaupasta hain erityistä liimalakkaa, jotta voisin käyttää myös kankaita ja lehtien kuvia, minulle omalta tuntuvia materiaaleja, visuaalisia maailmojani kuvaamaan. Meni vielä pitkään, ennen kuin tarvikkeet pääsivät käyttöön. Yhtäkkiä niistä on tullut osa elämääni. Siinä ohessa työpöydäksi ajattelemani ompelukonepöytä on löytänyt tarkoituksensa: sen äärellä taiteilu tuntuu erityisen hyvältä.


Kuuntelisitko mieluummin?

Alku antoi odottaa

Taidepäiväkirja eli art journaling on nimensä mukaisesti päiväkirja, jota tehdään kuvataiteen keinoin. Siinä luodaan erilaisia visuaalisia maailmoja maalaten, piirtäen tai sekatekniikoin esim. lehtien kuvia tai papereita hyödyntäen. Ne voivat käsitellä jotain tiettyä teemaa tai sitten vain toisintaa kaikkea alitajunnasta nousevaa ja intuition välittämää. Luulen, että tapoja tehdä taidepäiväkirjaa on yhtä monia kuin tekijöitäkin. Silti koin hyväksi, että minulle joku tasoitti tietä sen äärelle, antoi oppia eri työkaluista ja väreistä sekä niiden ominaisuuksista. Ja erityisesti muistutti, että voi aloittaa, vaikkei ole hajuakaan, mitä on tekemässä. Eikä tarvitse osata. Ei edes maalata tai piirtää.

Aluksi ajatus siitä, että joka päivä avaisin muistikirjasta uuden aukeaman ja alkaisin sitä intuitiivisesti työstää värein ja kuvin oli vähän liikaakin mahdollisuuksia täynnä. Mistä muka aloittaa? Valkoisen paperin haastavuus on hyvin tuttu kirjoittamisesta. Myös se, että taidepäiväkirjaa työstäisi vain pienen hetken päivittäin tuntui hieman vieraalta. Itseni tuntien näin mielessäni joka paikkaan levittyvät lehdet ja revityt paperisilput, tasoilla pyörivät väriputkilot, jotka eivät koskaan löytäisi tietään kaappiin niiden harvojen päivien välissä, kun todellisuudessa tein jotain. Pelko kaaoksen lisääntymisestä kodissani oli yksi aloittamista siirtänyt asia. Se toinen oli tietoisuus siitä, että minulla on taipumus uppoutua juuri tällaisiin juttuihin. Olisiko arjessani tilaa sille? Samaan aikaan tämä kaikki kuitenkin kiehtoi ja kutkutti. Tiesin, että tulee vielä oikea hetki – ja näköjään myös aihealue – joka saa minut lopulta tarttumaan siveltimiin.

Uusi tarkastelutapa Ikigaihin

Oikeaksi aihealueeksi, tulpan poistaneeksi inspiraatiolähteeksi osoittautui Ikigai. Tuo ihana ajatus siitä, kuinka elämäntehtävämme rakentuu neljästä palasesta: Missä olemme hyviä, mitä rakastamme tehdä, mitä yhteiskunnassamme tarvitaan sekä mistä ollaan valmiita maksamaan. Kun valmentajani nosti Ikigain keskusteluumme mukaan, ymmärsin pian, että se olisi täydellinen aihekokonaisuus taidepäiväkirjalle. Sen avulla saisin ehkä myös tarkasteltua, mikä on kauneuden luomisen ja ihmisyyden kummastelun välinen keskinäinen suhde elämässäni: voisinko toteuttaa niitä yhtä aikaa?

Taidepäiväkirja tarjosi myös uudenlaisen tavan tarkastella tuttua aihetta. Sen verran usein ja eri tavoin on elämässä tullut kysyttyä: ”Mitä haluaisin seuraavaksi tehdä, mikä on tehtäväni ja tarkoitukseni tässä elämässä?” Ajattelin, etten keskustelemalla ja ajattelemalla ehkä enää löytäisi siihen uusia näkökulmia. Osa ajattelustani on jo automatisoitunut. Siihen sisältyy uskomus, etten Ikigaitani ehkä koskaan löydä. Sitä etenkin halusin rikkoa.

Ei kun tarpeeseen sopiva muistikirja ja värit esiin ja kokeilemaan. Ei se ota jos ei annakaan.

Alku aina hankalaa

Päätin edetä tarkastelemalla jokaista Ikigain näkökulmaa ja niistä nousevia rönsyjä omalla aukeamallaan. Alku oli hankalaa. Yritin olla kyllä intuitiivinen ja antaa tunteiden sanella, mitä tehdä. Mutta käytännössä huomasin yrittäväni luoda aina ensin tietoisia, melko tarkkojakin mielikuvia ja suunnitelmia siitä, mitä olin tekemässä. Tämä on yksi asia, joka on aikaisemmat taiteilukokeiluni lopettaneet kovin lyhyeen: en vain kykene, taitoni eivät riitä toisintamaan paperille sitä, mitä mielessäni näen. Vaikeus hyväksyä tämä tosiasia oli myös tällä kerralla lopettaa innostukseni lyhyeen.

Aluksi, kun kuvittelin olevani intuitiivinen ja ottaessani käteeni yksi kerrallaan värin, jonka ajattelin itseäni kutsuvan, ihmettelin itsekin, että mitäköhän alitajuntani yritti sanoa. Niin ei-minulta värivalinnat tuntuivat. Kovin monta kertaa olisin halunnut tarttua gessoon ja tarjota sillä itselleni uuden alun. En kuitenkaan tehnyt niin. Sillä ymmärsin, että tämä tarjoaa minulle myös mahdollisuuden oppia sietämään keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä. Ehkä se siten opettaisi minulle jotain myös kehittymisestä? Vähitellen ymmärsin, että yrittäessäni olla niin kovin intuitiivinen, olinkin pyrkinyt tietoisesti olemaan erityisen kekseliäs ja yllätyksellinen. Kuin intuitiiviisuus olisi sitä, että luo aina jotain ihan erilaista ja itselleenkin vierasta. Enemmänkin se taitaa olla sitä, että todella tarttuu siihen, mikä itseä kutsuu, vaikka siten loisi joka päivä melkein samanlaista.

Jäljestä huolimatta, tekeminen koukutti heti. Sitä lisäsi ajatus Ikigaista ja halu tarkastella sitä, oivaltaa jotain uutta. Pian opin tunnistamaan arjessani uuden mieliteon ja tarpeen tehdä taidepäiväkirjaa.

Taidepäiväkirja opettaa

Taidepäiväkirja on ollut osa elämääni pian kaksi kuukautta. Ikigaini ei vieläkään ole kirkastunut, mutta sillä ei ole kiire. Tänä aikana olen oppinut paljon itsestäni, intuitiivisuudestani, luovuudestani, aivojen ja käden välisestä vuorovaikutuksesta mm. seuraavaa:

  • Omat taidot ja oma silmä kehittyy tekemällä, vaikka en erityisesti yrittäisi oppia uutta tai kukaan ei minulle tekniikoita opettaisi. Taidepäiväkirjani ensimmäisten ja viimeisimpien aukeamien välillä on niin suuri ero, että tajuan kehityksen itsekin. Nykyisin pysähtelen katselemaan ja ihastelemaan omaa jälkeäni, kuin en voisi uskoa, että olen saanut sellaista aikaan.
  • Aukeaman voi jättää kesken. Asioita voi jättää kesken. Ne voivat olla todella pitkäänkin vaiheessa. Kirjassani on monta aukeamaa, johon olen laittanut vain väriä jos toista ja jotka odottavat lopullista tarkoitustaan. Tämä on minulle iso oppi, sillä olen aina ollut enemmän ”kerralla valmista” -tyyppi kuin prosessoija.
  • Intuitio yllättää. Aluksi työstin aina jotain ennalta päättämääni teemaa ja aihetta. Päästäkseni niihin liittyviin tunteisiin ja taustalla vaikuttaviin ajatuksiin kiinni, käytän apunani paljon lehtiä ja niiden valmiita inspiroivia kuvia ja sanoja. Toisinaan turhaudun, kun en mielestäni löydä mitään sopivaa. Vähitellen sellaiset hetket, jolloin vain avaan puhtaan aukeaman ja annan intuitioni viedä, ovat yleistyneet. Koska ne myös yllättävät useimmin. Käytännössä silloin jätän sivuihin paljon tilaa kirjoitukselle. Visuaalinen ja sanallinen ilmaisu yhdistyvät niissä kuin itsestään.
  • Useimmat asiat saa korjattua. Jos ei muuten niin maalaamalla päälle gessolla – tai repimällä sivut kirjasta. 🙂 Olen opetellut sietämään sitä, että kaikki ei välttämättä näytä silmääni täydelliseltä ja silti se voi ajaa tehtäväänsä. Olen siis kieltäytynyt repimästä sivuja vain siksi, että olen turhautunut omaan jälkeeni. Opetellut enemmänkin korjaamaan, täydentämään, luomaan kerroksia – ja maalaamaan päälle.
  • Oma tekemisen tyyli kirkastuu. En enää yritä luoda väkisin jokaisesta aukeamasta erilaisia. En yritä keksimällä keksiä jotain erikoista. Se, että samat värit, asettelut ja tyylit toistuvat ei ole mielestäni tylsää. Se kertoo, että oma ilmaisu alkaa löytyä.

Taidepäiväkirja ja sen terapeuttisuus

Taiteen tekemisellä ja luovuudella on paljon terapeuttisia vaikutuksia. Ikigai-taidepäiväkirjan aloittamisen jälkeen tulin niistä pian tietoiseksi ja uskon sen olevan osa koukuttavuutta. Se eheyttää minussa luovuuden haavoja:

  • Kun työstän intuitiivisesti, yllättäviä tunteita saattaa nousta pintaan. Kuten suruni elämättömästä elämästä kuvitellessani unelmoivani. Tartun aina siihen tunteeseen, mikä nousee. Tunnen niiden työstämisen taidepäiväkirjan äärellä turvalliseksi. Usein jatkan vielä kirjoittamalla aiheesta päiväkirjaani tai puhumalla siitä ystävän kanssa.
  • Sisäinen lapseni kiljuu riemusta, koska se saa repiä, sutata, leikata ja liimata sekä maalata isolla ja pienen pienellä pensselillä. Hänen ei tarvitse pysytellä minkään rajojen sisällä!!! Eikä yhtään sivua tarvitse saada täyteen, vaikka käytännössä niin käykin. Hän tietää, että nyt on lupa kokeilla, leikkiä ja epäonnistua. Kukaan ei siitä suutu.
  • Huomioni kohdistuu oman kehityksen seuraamiseen, ei jälkeni vertaamiseen muihin. Ympärilläni on paljon todella lahjakkaita ja taitavia kuvataiteilijoita, jotka todellakin tietävät, miten värejä ja siveltimiä käytetään. Taidepäiväkirjaa tehdessäni en kuitenkaan vertaile itseäni heihin tai toisiin. Aiempaan minääni kylläkin. Sen sijaan minussa nousee toisinaan halu jakaa aikaansaannoksiani. Tarve saada kannustusta ja kehujakin on sisäisen lapseni pyyntö tulla nähdyksi ja tunnustetuksi. Kun tarve täyttyy, haava, joka on syntynyt jo joskus lapsuudessa ja joka juurikin on saanut minut ajattelemaan, etten osaa piirtää ja maalata, en ole luova ja visuaalinen, eheytyy taas hitusen.
  • Tunnistan uuden tarpeen: tehdä taidepäiväkirjaa. Se on ihan omanlaisensa tunne. Siihen liittyy suuresti tarve luoda jotain visuaalista ja kaunista, omalla tavallani. Tuon tunteen vallassa saatan viettää värien ja kuvien äärellä tunteja. Silloin laitan ranskankielistä loungemusiikkia soimaan, keitän hyvän kahvin ja annan tekemisen viedä. En olisi kuvitellut sanovani vielä hetki sitten näin: mutta se on i h a n a a !

Minulla on muuten nykyisin lempisivellin! Ja ajattelen, että koko maailma tarvitsisi lisää kultamaalia. Kohta en varmaan enää voi sanoa, että ”en osaa maalata.” Kuka minä sitten olen?


Vinkki, jos haluat kokeilla

Jos innostuit, suosittelen lämpimästi ystäväni Annin eli Mimii Creativen taidepäiväkirjakursseja ja sisältöjä (omaehtoinen mainos). Niistä saa vinkit tarvikkeisiin ja tärkeisiin tekniikoihin. Jotta esim. sivut eivät liimaannu toisiinsa eikä värejä mene hukkaan. Hän osaa myös kertoa niistä ihanan lempeän armollisella tavalla, joka poistaa kynnyksen kokeilla. Sillä jos ei koskaan kokeile, ei voi tietää, osaako ja tykkääkö – tai miten omat taidot voivatkaan kehittyä.

Kommentointi on suljettu,