”Hyviä asioita tapahtuu, kun lähdet pois kotoa.” Tästä ajatuksesta on muodostunut jo eräänlainen tunnuslauseeni, jota käytän tilanteissa, joissa koen tarpeen itsensä aktivoimisesta olevan täyttämistä vailla. Olen pohjimmiltani erakoituva koti-ihminen. Eivätkä vuodet uupumuksista ja masennuksesta toipuessa, korona-ajasta puhumattakaan, ole tätä piirrettä itsessäni vähentäneet. Enemmänkin niiden myötä olen tuntenut aika ajoin suurtakin tarvetta vetäytyä ja eristäytyä omiin oloihini. Kuin minun tulisi toipua ensin täysin yksinäisyydessä ennen kuin voin astua esiin. Nykyään tiedän, ettei se ole mahdollista. Ihminen tarvitsee ihmistä eheytyäkseen. Kuitenkin, kuten kevään jaksoissa on ehkä tullut ilmi, tarvitsen itseni ulkopuolelta tulevia virikkeitä inspiroituakseni ja ollakseni luova.
Tässä Café Pause -podcastjakso pohdin itsensä aktivoimista, sen tärkeyttä, mutta myös vaikeutta tietyissä tilanteissa. Lähestyn aihetta polyvagaaliteorian ja erityisesti Stephen Rosenbergin ”Vagushermon parantava voima” -kirjan pohjalta.
Polyvagaaliteoria lyhyesti
Stephen Rosenberg on kehoterapeutti, joka on omalla vastaanotollaan havainnoinnut neurofysiologi Stephen Porgesin polyvagaaliteorian toimivuutta käytännössä. Mainittu kirja esittelee havaittuja muutoksia ja kokemuksia, kun vagushermo on saatu toimimaan oikein. Polyvagaaliteorian mukaan vagushermolla on kaksi haaraa – dorsaalinen ja ventraalinen – ja ne molemmat osallistuvat autonomisen hermoston toimintaan yhdessä sympaattisen hermoston kanssa. Vagushermon ventraalista haaraa kutsutaan sosiaalisen liittymisen hermostoksi. Kun se toimii oikein, se tukee lepoa ja rauhoittumista silloin, kun koemme olevan turvassa. Sen toimintaan liittyy myös ilon, sosiaalisuuden ja rakkauden tunteita. Ajattelen, että siinä on kyse ihmiselle normaalista tilasta.
Sympaattinen hermosto puolestaan aktivoituu silloin, kun olemme taistele-pakene-tilassa eli stressissä. Jos vagushermo toimii oikein, meidän tulisi siitä palata sosiaalisen liittymisen tilaan automaattisesti, kun stressi on ohi. Vagushermon dorsaalinen haara puolestaan aktivoituu silloin, kun kohtaamme tilanteen, jossa mitään ei ole tehtävissä. Jäädymme, laamaannumme – tai kuten itse tämän miellän, antaudumme. Silloin rajoitamme elimistön voimavarojen ja resurssien käyttöä, jotta ne riittäisivät mahdollisimman pitkään. Olemme säästöliekillä. Kun vagushermo toimii oikein, palaudumme tästä tilasta sosiaalisen liittymisen tilaan automaattisesti, kun tilanne on ohi.
Antautumisen olotilassa
Kun luin tuota kirjaa, tiesin heti, mistä olotilasta oli kyse lamaantumisesta puhuttaessa. Minusta tuntui, että olin viettänyt vuosia juuri siinä tilassa eli vagushermoni dorsaalinen haarani aktivoituneena. Siinä tilassa ei oikein usko, että mikään olisi mahdollista, onnistumiset tai menestymiset varsinkaan. Olen tuntenut, etten osaa mitään eikä elämäni muutu, vaikka mitä tekisin. En saanut aloitettua, enkä pakotettua itseäni mihinkään. Jopa rakastamani armollisuuden ajatuksen nimissä selitin parhain päin käyttäytymistä ja valintoja, jotka eivät enää tehneet minulle hyvää. Päin vastoin. Tähän liittyy toivottomuutta ja näköalattomuutta, lamaantumista ja antautumista elämän edessä.
Koko tuon ajan halusin ja janosin muutosta. Halusin löytää jotain, joka saisi minut menestymään. Ongelmana oli, etten päässyt edes alkuun. Voisiko polyvagaaliteoria ja nimenomaan vagushermon vääränlainen toiminta selittää sitä? Joka tapauksessa tunnistin, että jo pitkään olen tarvinnut enemmänkin aktivoitia kuin rauhoittumista. Se puolestaan on tuntunut haastavalta edes itseni käsittää, kun joka puolella puhutaan enemmänkin stressistä ja siitä eroon pääsemisestä.
Miten vagushermon saa toimimaan oikein?
Stanley Rosenberg esittelee kirjassaan perusharjoituksen, joka saa vagushermon toimimaan oikein. Tästä pääset videoon, jossa se esitellään. Tuo perusharjoitus on hyvin yksinkertainen ja se tekemiseen menee vain n. 2 minuuttia. Ensin sormet laitetaan lomittain ja kädet viedään pään taakse niin, että tunnet kallon pohjan sormiesi luita vasten. Sen jälkeen silmät käännetään katsomaan oikealle, niin pitkälle kuin se mukavasti on mahdollista. Pää pysyy kuitenkin paikoillaan, sitä ei käännetä. Pysytään asennossa niin pitkään, että tulee jokin reaktio – haukotus, nielaisu tai syvä huokaisu. Sen jälkeen sama toistetaan vasemmalle. Ensimmäisillä kerroilla on helpompaa, jos harjoituksen tekee pitkällään. Myöhemmin sitä voi tehdä myös seisten tai istuen.
Päättelin, etten voi aiheuttaa itselleni mitään hallaa, jos kokeilen harjoitusta, sillä entäs jos se toimiikin? Ja kyllä, sillä on vaikutusta. Olen harjoituksen jälkeen virkeämpi, en siis tee sitä illalla. Aistini terävöityvät ja minun on helpompaa olla läsnä tilassa ja hetkessä. Tunnen, että olen vastaanottavaisempi myös toisia ihmisiä kohtaan. Nykyään teen sitä erityisesti tilanteissa, kun minusta tuntuu, että ei oikein huvita, mikään.
Myös muita keinoja vagushermon rentouttamiseen on. Tärinäterpia eli täriseminen on yksi. Yleisesti tiedetään, että hengittäminen ja rentouttaminen vaikuttaa etenkin stressistä palautumiseen, mutta aktivoiko se miten, jos onkin lamaantuneessa ja antautuneessa olotilassa? Tätä jäin miettimään. Mastin Kipp, joka liputtaa myös polyvagaaliteorian puolesta puhuu turvallisten ihmissuhteiden tärkeydestä, jotta hermostomme toimisi oikein.
Itse haluan ajatella, että se, että me tunnemme itsemme ja osaamme tunnistaa tarpeitamme sekä pyrimme täyttämään niitä aina itselle sopivalla tavalla varmasti miellyttää myös vagushermoa. Kuten myös se, että menemme niitä asioita kohden, jotka ovat meille mielekkäitä ja merkityksellisiä eli tekevät meille itsellemme hyvää.
Mistä saat oman energiasi?
Jaksossa pohdin myös, mistä oikein saamme energiamme ja miten sitä voi käyttää hyödyksi saadakseen itsensä liikkeelle. Mainituiksi tulevat niin toiset ihmiset, luonto, ympäristö kuin kehokin. Toisaalta kannustan siihen, että tunnustelee ja havainnoi, miten eri toiminteet ja harjoitteet itsellä toimii. Esim. meditaatio toisia virkistää ja toisia rauhoittaa. Joku haluaa meditoida liittyäkseen universaaliin rakkauden piiriin. Joku toinen tyhjentääkseen päänsä. Myös kävelylenkille lähdemme usein eri syistä ja voi olla, että se täyttää myös itsellä eri tilanteissa eri tarvetta. Kun tulee tietoiseksi omista tarpeistaan ja siitä, miten eri asiat meille vaikuttavat, tietoa voi hyödyntää oman hyvinvoinnin vahvistamiseksi.
Etenkin silloin, kun teemme jotain, mikä ei itseä ihan niin innosta – ja niitä tulee elämässä vastaan – apua itsensä aktivoimiseen voi saada siitä, miten itselleen puhuu. Esim. jos sanoo, että ”pyrin siivoamaan huomenna”, voi olla, ettei mitään siivoamista tapahdu. Sen sijaan, kun toteaa, että huomenna on siivouspäivä, se valmistaa mieltä ja kehoa toteuttamaan. Minulle tosin toimii paremmin sosiaalinen paine ja toisaalta viime hetken paniikki. Myös ns. tomaattimalli eli että tekee jotain asiaa 45 minuuttia ja sitten 15 minuuttia aina jotain muuta, voi olla tehokas. Sen kohdalla tosin mietin, mitä mieli tykkää siitä, jos jotain ei-niin-mieluista asiaa pitkittää. Onnistumisista iloitseminen on myös yksi hyvä tapa. Erilaisia palkintoja ja porkkanoita käytämme vähän huomaamattamme. Se, että yrittää saada itse tekemisestä mahdollisimman mielekästä ja mukavaa on itselleni toimiva käytäntö. Ja toisaalta se, että menen ryhmään, yhteisen intressin äärelle oppimaan, jakamaan ja kokemaan.
Jaksoon vaikuttaneet kirjat ja kurssit:
Stanley Rosenberg: Vagushermon parantava voima, 2017.
The Science of Well-Being Course, University of Yale/Coursera.
Ratkaisukeskeinen coach -koulutus, Lyhytterapiainstituutti.
NLP Practitioner -kurssi
Mastin Kipp sisällöt ja verkkokurssit
Kommentointi on suljettu,