Pian vaihtuu vuosi. Olisi tilinpäätöksen aika. En jaksaisi. Tahtoisin vain kovin katsoa eteenpäin. Mennä eteenpäin. Silti ehkä pieni pysähtyminen on paikallaan. Tehdään se nyt. Ei vuoteni ole ollut huono. Ei innottomuuteni sen reflektointiin ole siitä kiinni. Se on ollut melko rauhallinen, mutta isoja tunteita täynnä. Voisin kiteyttää sen sanoihin ”hoivaa ja kauneutta, huolehtimista ja toivoa huomisesta.” Sillä matkassa on ollut useampia päiviä, jolloin omakaan selviytymis- ja aikaperspektiivi ei ole kantanut kuin seuraavaan päivään. Sellaista ikääntyvistä vanhemmista huolehtiminen teettää.
Kuuntelisitko mieluummin?
Hoivaaminen ja huolehtiminen on kuormittavaa. Silti minulle on ollut itsestään selvää, että jos elämäntilanteeni muuten antaa periksi, niin teen. Uupumushistoriaa omaavana minun oli kuitenkin oltava varsinkin henkisen kuormituksen kanssa hereillä. Olen jo aiemmin opetellut päästämään asioista irti sillä hetkellä, kun lähden tilanteista pois. Automatka työkeikalta kotiin tai vanhempien oven painaminen kiinni ovat muodostuneet rituaaleiksi, joista suuresti kiitän. Niiden myötä ajatukseni ja huomioni suuntautuvat toisaalle. Asioihin, jotka enemmän antavat ja tuottavat voimavaroja kuin vievät niitä. Muutenhan sitä ei jaksaisi.
Mikä tuottaa voimavaroja, kun niitä ei ole?
Viime keväänä kuormituksen ollessa kovimmillaan huomasin kotiin palattuani tarttuvani aina vaan useammin muotilehteen. Kauniiden asukuvien selaaminen tuntui terveeltä eskapismilta, joka sai itseni haaveilemaan ja hymyilemään. Epätervettäkin eskapismia olen aikoinani harjoittanut. Siksi tämä tuntui hyvältä. Se tarjosi hoivaa ja kauneutta. Samaan aikaan huomasin istahtavan itselleni hyvin epätavalliseen tapaan usein edes pieneksi hetkeksi ompelukoneen ääreen (olen enemmän urakkatekijä). Ompelemaan sauman tai kaksi, tekemään jotain käsin.
Huomasin, että itselleni luontaisesti iloa tuottavat asiat tulivat ihan itsestään tarjoamaan sitä kuuluisaa ”jotain ihan muuta”. Auttamaan irti päästämisessä. Kunhan annoin sille mahdollisuuden enkä mielen voimalla pakottanut itseäni johonkin ns. järkevään. Kuuntelemalla, mikä itseäni aina kutsui, sain täydennettyä voimavarojani ja eheytettyä itseäni aina riittävästi seuraavaan koitokseen. Uni, liikunta ja ravinto toki auttoivat myös, mutta vielä voimallisemmin kauneudelle ja luovuudelle antautuminen.
Jäin miettimään, voisko se ollakin yksi keino selvittää omaa tarkoitustaan, että seuraa, mikä itseä luontaisesti kutsuu silloin, kun voimavarat ovat vähäiset. Mikä inspiroi ja puhuttelee sielua, tuottaa iloa, edes pienen hetken, kun voimat ovat pakkasella ja ihan vain hengittäminen on haastavaa? Mikä vetää luontaisesti puoleensa?
Tuona aikana en nimittäin juuri avannut tietokirjoja. En pohtinut hermoston toimintaa enkä etsinyt uusia keinoja eheyttää traumoja. Mielessä ei käynytkään, että olisin tehnyt jotain opintoja ja kursseja. Ne olisivat vain jääneet kesken. Kirjoitin paljon, pääasiassa tajunnan virtaa oikealla kynällä. Tarvitsin maadoittuakseni kankaita ja muotilehtiä. Hoivaa ja kauneutta.
Show me, I follow
Tuo hoivalle pyhitetty kevät oli myös yritykseni toiminnan kannalta kaikkien aikojen huonoin. Oli tosissaan mietittävä, että mitäs sitten. Nostettava pöydälle vaihtoehtona ajatus, että palaisin palkkatyöhön. Mutta mitä tekemään? Viestinnän ja markkinoinnin parissa olin ennenkin työskennellyt. Mutta ajatus, että ne täyttäisivät jälleen kaiket päiväni ei tuntunut omalta. Enemmänkin ahdistavalta. Siksi usein meditaatiossa pyysin: ”Show me, I follow.” Mutta teinkö niin oikeasti?
Oivalsin, että vaikka kuvittelin olevani hyvin avoin eri suunnille, käytännössä annoin hyvin tarkat rajat sille, mihin lähtisin mukaan. Tai paremminkin määrittelin, mikä ei ainakaan tule kyseeseen. Ei siis muotia, pukeutumista eikä ainakaan viestintää. Sillä hetkellä taisin haluta tapahtumatyöstäkin eroon. Kuin olisin sanonut, että mikä vaan käy ja toivonut kovasti jotain ihan uutta, mutta tarjonnut vaihtoehtojen kirjoksi yliopiston katalogia, ”että jos kuitenkin näiden aiheiden parista, sivuilta 23-88 erityisesti.”
Mitä enemmän pyysin, sitä enemmän eteeni nousi mahdollisuuksia luoda kauneutta ympärilleni. Ommellen, somistaen, taiteillen. En vain halunnut nähdä sitä ensin, koska ”eikö minusta nyt kuitenkin olisi asiantuntijaksi?” Vasta kun vihjeet tuntuivat hyppivän silmille ymmärsin, että oli aika katsoa omaa sielua silmiin ja tehdä sovinto. Ei vain käsillä tekemisen vaan myös muodin ja pukeutumisen maailman kanssa. Ne seuraisivat minua, vaikka kuinka ne itseltäni kieltäisin, pääni pois kääntäisin ja harrastukseksi rajaisin. Asiat, jotka palaavat omalle ovelle kummittelemaan kerta toisensa jälkeen, ovat todennäköisesti itselle oikeita.
Luovuudelle antautuminen
Jonkinlaisen hyväksymisen ja antautumisen hetken koin syyskuussa. Olimme tehneet syyssomistusta erääseen kauppakeskukseen koko päivän. Olin fyysisesti jo aivan loppu. Jalkani olivat seisomisesta ja kyykistelystä hapoilla, selkääni särki. Kollegani kysyi: ”Jaksettaisiinko me vielä odotellessa aloittaa tuon kuvausseinän eteen tulevan portin tekemistä?” Tunsin innostuksen ja inspiraation nousevan hyökyaallon lailla. Samalla voimat palautuivat, yhtäkkiä en ollut köyhä enkä kipeä. Huomasin myös, että tunsin syvää onnen ja onnistumisen tunnetta, kun näin, miten visio tuli todeksi aseteltu oksa kerrallaan. Miten kaunis ja toimiva se olikaan.
Oli myönnettävä, että sellaista tunnetta en ole koskaan kokenut kirjoittaessani raportteja, päästessäni tulostavoitteisiin, saadessani uutta tilausta – tai yhtään tekstiä valmiiksi. Tunnetta, joka ei pyyhkiytynyt heti pois, kun tilalle tulivat uudet tavoitteet ja haasteet. Se jäi. Niin, että pystyn siihen yhä, kuukausien jälkeen palaamaan ja siinä paistattelemaan. Lähelle olen saattanut päästä esiintyessäni puhuen ja kouluttaessani. Mutta viime vuodet se on loistanut työkuvioissa poissaolollaan muutamaa luotua kattausta lukuun ottamatta. Omalla tavallaan se on läsnä nähdessäni ihania kankaita ja keksiessäni, mitä niistä valmistaisin.
Sain sen vielä myöhemmin uudestaan vieraakseni tehdessäni kotiin joulukranssia seinälle. Olin jo pitkään halunnut kokeilla paperikukkien valmistusta. Mielessäni visioin, miten niiden avulla saisin luotua ison, näyttävän, kauniin, mutta silti melko yksinkertaisen kranssin. Joku saattaisi sanoa, että Diorin joulusomistusten inspiroiman. Kylmät väreet vain velloivat kehossani ripustaessani sitä seinälle. Visioni toimi. Olin onnistunut luomaan jotain todella kaunista ja omannäköistä. Minä itse. Omin sormin. Käsin.
”Mutta enhän ole edes luova!” Kuulen yhä huudahduksen nousevan sisimmästäni. Tosin aina vaan hiljaisemmalla äänellä.
Onni on kauneuden luomisessa
Olen huomannut kysyväni itseältäni aina vain useammin: ”Todellako haluan kilpailemaan vähentyvistä asiantuntijapaikoista, kun voisin tuntea syvää onnea luomalla ympärilleni kauneutta ja käsin tekemällä?” Että jos tietotyössä harvoin tunnen syvää onnistumisen tunnetta, enemmänkin päänsäryksi puristuvaa suorittamisen pakkoa, miksi silti yhä pidän sitä tavoiteltavana suuntana? Miksi ihannoin jotain, jossa en välttämättä koskaan pääse täyttymykseen. Jos en tunne riittäväni. Ja jonka äärelle en oikein tunne kutsua.
Onnen tunne. Se tulee siitä, kun luon jotain kaunista. *) Sen äärellä koen myös kaikkein vahvimmat onnistumisen tunteet. Olisiko jo aika hyväksyä se?
Olisiko se siis niin, että jos todella haluaa päästä kiinni omaan tarkoitukseen – sielun kutsuun – sitä on oikeasti kuunneltava. Ei etukäteen rajaten ja ehtoja ladellen. Onni, ilo, onnistuminen ja merkityksellisyys – rakkaus – ovat sielun kieltä. Ne myös auttavat löytämään niiden asioiden pariin, jossa voimavaroja enemmän syntyy kuin kuluu.
Samalla ymmärrykseni käsin tekemisen ja mielen, aivojen, hyvinvoinnin yhteydestä on syventynyt. Sormet ja aivot, silmät ja aivot ovat jatkuvassa yhteydessä toisiinsa. Sillä, mitä kosketamme, on väliä. Niin kuin on sillä, mitä ympärillämme näemme. Kauneus on yleismaailmallinen kieli, vaikka se onkin katsojan silmissä. Se on jotain, jonka merkitys ihmisyydelle on ymmärretty jo kauan ennen kuin aloimme ihannoida koneita ja tehokkuutta. Itse olen viimeistään nyt oppinut, että se on voimavaroista yksi merkittävimmistä. Se on jotain, jonka avulla voin ympärilleni levittää paljon hyvää.
Se saa minut tuntemaan, että olen minä.
Kiitos vuosi 2024. Olit melko uuvuttava, mutta hyvä. Tarjosit hoivaa ja kauneutta.
Tervetuloa vuosi 2025. Kerrankin uteliaana odotan, miten tämä kaikki jatkuu…
*) Myös tiedon ja ajattelun äärellä voi tuntea luovansa jotain kauneutta. Mutta minulle se ei ole – vielä – ollut se juttu.
Kommentointi on suljettu,