Ystäväni on viime vuosien aikana maailman myllertäessä usein sanonut, ettei hän oikein jaksa mitään syvällistä, kun ympärilllä nyt tapahtuu niin paljon kaikkea kuormittavaa. ”Ehkä ihmiset kaipaavat vain jotain kevyttä”, hän on pohtinut, kun olen tuskastellut, ettei mikään tunnu oikein etenevän. Myönnän, se on välillä jopa harmittanut, kun itse olisi halunnut sukeltaa jonkin asian kanssa nimenomaan syvästäkin syvemmälle.
Kuuntelisitko mieluummin?
Kevääni on ollut paljon kuormittavampi ja raskaampi kuin millään pystyin kuvittelemaan. Osasin aavistaa, etten ihan helpolla pääse. Mutta ihan tällaisiin sfääreihin kulkeutumista tuskin odotin. Ei kai sitä koskaan. Olen helmikuusta asti ollut vanhempieni omaishoitaja. Ja vaikka virallinen nimike onkin jo ollutta ja mennyttä, moni asia on yhä harteillani ja tulee olemaankin, jollemme keksi todella uusia ja luovia järjestelyjä – tai jollen minä päätä paeta maailman ääriin. Vierestä on saanut seurata, miten vaikeaa on hyväksyä ikääntymisen mukanaan tuomat muutokset. Kuten vaikkapa sen, että ei välttämättä ole terveyden näkökulmasta ajokuntoinen, vaikka kuinka olisi ajanut yli 50 vuotta ja kokemuksella voisi paikata hitaammat reaktiot. Vähemmästäkin aiheutuu identiteettikriisi – ja arjen järjestäytyminen kokonaan uusiksi.
Omaa kuormaa ei ole helpottanut se, että yritykselläni on takana heikoin kevät ikinä. Eikä se, että vaihdevuodet puskevat nyt päälle voimalla. Tämän kaiken voi kuorruttaa ikkunaremontilla, huonosti käyttäytyvällä pesukoneella ja siihen liittyvällä väännöllä sekä rikkoutuneella uunilla ym. normaaleilla arjen murheilla. Onhan noita.
Mitä tarvitsen?
Tässä istuessani melko väsyneenä, jälleen vain n. 5 tuntia nukkuneena (kiitos taas estrogeeni), jopa uupuneena, pystyn hyvin samaistumaan ystäväni sanoihin: mihinkään kovin syvälliseen ja monimutkaiseen en nyt kykene. En ole enää muutamaan viikkoon. Toisinaan se harmittaa, toisinaan tuntuu suurelta helpotukselta.
Huomasin tämän taas tänään, kun aamusivuillekaan ei meinannut löytyä sanoja, vaikka mikä tahansa kelpaisi. Aivot tuntuivat lyövän täysin tyhjää. Kun kysyin itseltäni, mitä oikein tarvitsisin, ensimmäinen mieleen pulpahtanut ajatus oli ottaa uusin Harper’s Bazaar käteeni ja selailla erityisesti kauniita kuvia. Niin pitkälle en lopulta päässyt, kun oli jo jälleen lähdettävä lääkärireissulle saattajaksi. Odotushuoneessa istuskellessani olisin voinut toki lukea kirjaa tai päivittää uutistietouttani. Vaikka laukustani olisikin löytynytkin jokin ajatuksia herättävä kirja, ei minusta olisi ollut siihen tarttujaksi. Pinterestin asu- ja fiiliskuvat sen sijaan kelpasivat. Ne kuljettivat minut hetkeksi jonnekin ihan muualle. Tarjoilivat ’jotain kevyttä’, sisintä valelevaa kauneutta.
Ja sitten ihmettelen ja tuskastelen, kun mieleeni ei oikein nouse uusia bisnesideoita… Toisaalta olen ilahtunut siitä, että kiitos aiempien uupumuksien, olen nyt reagoimassa olotilaani todellakin etunojassa.
Sen myötä kysymys siitä, mitä minä oikein tarvitsen tällä hetkellä, on jälleen noussut kuljettamaan minua eteenpäin oikealta tuntuvien asioiden ja ratkaisujen pariin. Kysyn sitä usein. Joskus monta kertaa päivässä eri hetkissä. Ja sitten kuuntelen. Erityisesti, jos huomaan ahdistuksen tai itkuisuuden nousevan. Ne ovat merkkejä siitä, että toimin elämässäni itseäni vastaan. Aina en pysty tarjoamaan sitä, mitä haluaisin. Juuri nyt esimerkiksi kaipaisin johonkin toiseen ympäristöön – tai no, Euroopan kaupunkiin shoppailemaan. Minulla on selkeä tarve sekä saada etäisyyttä ja vaihtaa maisemaa, että tarve innostua ja inspiroitua.
Kaiken ei tarvitse olla hyödyllistä ja kehittävää
On vapauttavaa päästää irti esimerkiksi vaatimuksesta, että aina kaiken tekemisen täytyy olla kehittävää. Joskus se voi olla ihan vain mukavaa ja ilahduttavaa, jotain kevyttä, vaikkei olisi lomallakaan. Myös siitä on tänä keväänä ollut hyvä päästää irti, että kaiken täytyisi olla jotenkin erityisen laadukasta. Kunhan perustarpeet on täytetty, lopun kanssa voi mennä sieltä, missä rimaa ei oikein edes ole. Purkkihernekeitolla voi hyvin elää viikon jos pari, kun voimat eivät anna myöten minkään muun valmistamiseen. Iltalukemiseksi hömppäromaani on suorastaan herkullinen. Kaupassa käynti hitaasti lompsien riittää päivän liikunta-annokseksi. Jopa meditaatio tulee hoidettua melkein itsestään, kun kuormittunut sisikunta ei toisinaan jaksa kuin tuijottaa parvekkeen kukkia tyhjin mielin.
Suurin rasite ja este onkin juuri mieli, joka haluaisi, että jokainen mahdollinen vapaa hetki tulisi käytettyä jotenkin hyödyllisesti. Siis bisnestä edistäen, ihmissuhteita vahvistaen, itseään kehittäen, erityisen terveellisesti eläen. Polttoainetta vaatimukselleen se saa joka puolelta. Mutta jos omia tarpeitaan tutkaillessa havannoi tarvitsevansa enemmänkin muotilehtiä kuin tieteellisiä julkaisuja, voiko sille antaa periksi? Jos jokainen solu huutaa, että taiteillaan mieluummin kuin edistetään bisnestä tai lähdetään edes metsään, kun silloin kaikki murheet katoavat, saako sitä kuunnella? Välillä pohdin, osaanko vieläkään olla uskollinen ja armollinen itselleni, kun voimavarat ehtyvät. Vai astuuko näissä tilanteissa esiin se osa minusta, jonka mielestä olen hyvä ihminen vasta, kun päivä jokainen minuutti on täynnä hyötyä ja merkitystä?
Tosin merkityksen puutteesta ei tätä kevättä voi moittia. Pankkitili voi olla siitä montaa mieltä. Omaishoitajapalkkiolla kun ei tässä yhteiskunnassa eletä…
Näin vahvistan luottamusta, että elämä kantaa
Tunnistan, että kaikki elementit negatiiviselle kierteelle ovat elämässäni olemassa. Melkein voisin pystyttää kyltin, että ”tervetuloa takaisin masennus!” Ihan siellä en kuitenkaan ole – vielä. Kykenen yhä tuntemaan aitoa iloa ja toivoa. Miten luottaa, että en menetä niitä myöhemminkään ja elämä kantaa tämänkin yli?
- Muistuttamalla itseä siitä, että niin on tapahtunut ennenkin. Elämä on kantanut, monta kertaa. Ratkaisut ovat näyttäytyneet ja olen selvinnyt pahemmastakin.
- Kuuntelemalla parhaani mukaan omia tarpeitani ja täyttämällä niitä – joskus hyvinkin luovasti ja vähän asiayhteyksiä selitellen.
- Luopumalla kaikesta sellaisesta, jonka ei ole välttämätöntä tapahtua juuri nyt. Kaapit ehtii siivota myöhemminkin, ullakkokomeron kaaos ei katoa mihinkään ja uuden asiakokonaisuudenkin haltuunotto tapahtuu vaivattomimmin toisissa voimavaroissa.
- Kiinnittymällä siihen, mihin voin vaikuttaa ja siten vahvistaa tunnetta, että elämä on hallinnassani. Usein ne löytyvät tästä hetkestä, pienistä iloa tuottavista asioista ja luovuudesta.
- Lähtemällä pois kotoa toisinaan myös silloin, kun ei ihan jaksaisi. Tapaamaan ystäviä tai ruokkimaan itseä jollain ihan muulla. Tekemällä asioita, joiden tietää tuottavan itselle iloa. Tarjoilemalla itselle ”jotain kevyttä” huolen vastapainoksi.
Pukeutuminen ja vaatteet ovat juurikin nyt yksi juttu, jotka tarjoilevat paljon kaipaamaani kepeyttä, iloa ja mielihyvää. Ne kutsuvat luovuuteen ja leikkiin. Ovat lähes ainoa asia, jotka sytyttävät innostuksen kipinää sisimmässäni. En juuri unelmoi. Sellainen jää yleensä ensimmäisenä pois voimavarojen ehtyessä ja aikaperspektiivin kaventuessa entisestään. Mutta täydellisestä garderobista haaveilen. Kun vain tietäisin, millaisista elementeistä se koostuu. Mietin, että onko nyt voimalla valloilleen päässyt pukeutumisinnostukseni vain tästä tilanteesta johtuvaa vai pitäisikö minun tehdä siitä pitkällekin meneviä johtopäätöksiä omaa tulevaisuuttakin ajatellen?
Ehkä se vähitellen selvinnee. Odotushuoneissa istuttu minuutti kerrallaan…
P.S. Joitain vuosia sitten kirjoitin kirjeen nuoremmalle, masentuneelle minälleni. Nyt palasin tuohon kirjeeseen ja huomasin, että samat sanat tuntuivat voimaannuttavalta myös tässä hetkessä. Kirjeen pääset lukemaan tästä.
Kommentointi on suljettu,