Aurinkoiset, lämpimät päivät. Ne ovat herätelleet pohtimaan, miten haluan tulevana kesänä pukeutua. Tuntuu, että jokin juuri nyt oikein kutsuu minua leikittelemään vaatteilla. Kun ei sään puolestakaan tarvitse olla niin muodollinen, järkevä taikka käytännöllinen. Sen jälkeen, kun viime kesänä pakkasin mekkoni Ikea-kassiin, en ole juuri niihin koskenut. Nyt tuntuu entistä vahvemmin, että hame ja toppi on minun tämän kesän juttuni. Ehkä jopa koko tyylini perusta ja sydän. Silloin toteutuu helpoiten se, että päällä on yhtä aika jotain näyttävää ja jujullista, ja toisaalta jotain turvallista, jonka voin puettuani unohtaa. Se vapauttaa nostamaan katseensa ja siirtämään huomionsa omista varpaista ympäröivään kauneuteen.
Kuuntelisitko mieluummin?
Tämä on myös sitä aikaa, kun ompeleminen alkaa taas houkutella. Toisaalta näihin aikoihin minun alkaa usein tehdä mieli kirjoittaa pukeutumisesta ja muodista. Juuri nyt syytän siitä sohvapöydällä pinoa jo muodostavien Harper’s Bazaarien lisäksi Natasha Lesterin kirjoja. Hänellä on erityinen kyky kuvailla tarinoissaan asuja ja kankaita niin, että ne piirtyvät mielikuviini täydellisinä kokonaisuuksina helmojen liikkeitä myöten. Se saa jonkin sisimmässäni värisemään. Kirjat sijoittuvat II maailmansodan ajan Eurooppaan, erityisesti miehitettyyn Ranskaan ja Pariisiin. Tunteikasta ja paikoin raskastakin luettavaa siksi ovat. Niiden päähenkilöt ovat aina jotenkin muodin kanssa tekemisissä. Jos he eivät ole ompelijoita tai suunnittelijoita, he myyvät ympäri maailmaa vintagelöytöjä tai toimivat muotikonservaattoreina. En ole ennen tiennyt, että sellainenkin ammatti on olemassa…
Oma juttuni
Sanon, etten tiedä, mikä on oma juttuni. Se ei ole totta. Tiedän. Sillä ei ole mitään muuta yksittäistä asiaa, tekemistä tai aihetta, joka niin takuuvarmasti saa silmäni sädehtimään ja inspiraation lämpimän tunteen levittymään kehooni. Tämän totesin myös ystävälleni, kun jälleen keskustelimme siitä, mitä elämällään tekisi. Ja jatkoin: ”…jos asuisin jossain muualla kuin Suomessa.” Sillä samaan aikaan pelkkä ajatuskin nostaa pintaan ison pettymyksen ja kivun tunteet. Meidän muotimaailmaan tunnen olevani liiankin herkkä, vaikkei niin saakaan sanoa. Lyöty. Silti olen myös onnellinen ja kiitollinen siitä, että 10 vuoden ajan sain toteuttaa unelmaani ja elää vaatteiden maailmassa.
Nostan korkealle hattua niille rohkeille lahjakkuuksille, jotka täällä luovat muotia. Jotka yhä innostavat ihmisiä pukeutumaan ja inspiroivat meitä vaatteilla. Jotka uskaltavat pukeutua oman mielenkiintonsa, tyylinsä ja persoonansa mukaan. Ilman heitä katukuvamme olisi entistäkin tylsempi. Toisaalta toivon, että taivaasta tipahtaisi eteeni vielä jokin tuohon maailmaan sijoittuva idea tai näkökulma, jota en ole edes osannut ajatella ja toivoa. Joka olisi jotain ihan uutta ja tuntuisi niin innostavalta, että uskaltaisin antautua sen vietäväksi. Joka jotenkin ujuttaisi kauniit kankaat vielä vahvemmin elämääni.
Sillä vaatteitakin enemmän minua sykähdyttää kankaat. Ajatuskin kauniisti laskeutuvasta, hulmuavasta silkkisatiinista saa kylmät väreet nousemaan iholleni. Pakahdun, kun ajattelen lipastossani odottavaa silkkipellavaa, jota en suostu työstämään ennen kuin löydän takuuvarmasti toimivan mallin. Kun muut etsivät erityisiä löytöjä kirpputoreilta, itse etsin niitä kangaskaupan palalaareista. Jos silkki materiaalina olisi yhtään käytännöllisempi, saisin varmasti uppoamaan siihen koko omaisuuteni. Onneksi minulla on yhä edes ripaus järkeä matkassani mukana. Ja viskoosillakin pärjää nykyisin jo pitkälle.
Iloa arkeen vaatteilla
Listaan, mitä kesägarderobiini haluan: valkoiset caprit ja valkoisen topin, värikkään hulmuavan kaftaanin/kimonon, liehuvan maksimekon (mistä tämä tuli?), uuden korilaukun… Muutamia yläosia viskoosista tai ohuesta puuvillaorganzasta, vaikka se ei kovin hyvin laskeudukaan. Sellaisia, jotka sopisivat erityisen hyvin omalle vartalotyypilleni. Mietin, olisiko se tämän kesän projekti, että yrittäisin tutkia, miten luoda puseroita ja toppeja, joissa olisi jotain jujua (laskoksia, erityisiä leikkauksia) ja jotka näyttäisivät päälläni erityisen imartelevilta ollen vielä mukaviakin. Ettei aina kulkisi vain trikoopaita päällään.
Sillä juuri nyt Lesterin kirjat – kuten Talo Rivieralla – ja sen päähenkilöt kutsuvat minua myös leikittelemään vaatteilla. Ihan niin kuin kesäkin. Ne saavat minut näkemään myös itseni kulkemassa erityisen kauniissa vaatteissa arjen keskellä. Loputtoman mustan sijaan. Lukiessani muistan taas, kuinka paljon aikoinaan vaatteet toivat itselleni iloa. Sen olen toivonut palaavan elämääni sanoessani, että etsin uutta tyyliä. Toisaalta muistan, kuinka jokin vaate voi tuntua niin hyvältä päällä, että se auttaa tuntemaan itsensä erityisen vahvaksi ja arvokkaaksi. Mietin, millaiset vaatteet tuon tunteen tällä hetkellä loisi ja onko minulla nyt sellaisia kaapissani?
Ilo, intohimo, inspiraatio, luovuus, leikittelevyys…
Arvokkuuden tunne, kauneuden kokemus.
Kesä.
Eikös siinä ole taas jo aika paljon?
Kommentointi on suljettu,