Minulla on someloma. Aloitin sen juuri. Ei se ole mikään hetken mielijohde. Olen tuntenut jo pitkään kaipuuta moiseen. Tai oikeammin tunsin, ettei some – Instagram – enää tarjonnut minulle tähän hetkeen sitä, mitä kaipaan. Paitsi toki upeita kohtaamisia yksityisviestien puolella. On minusta ollut hauskaakin näyttää stooreissa välähdyksiä arjestani ja ajatuksistani. Mutta varsinaisten postausten tuottaminen on takunnut jo pitkään. Huomasin myös enemmän ahdistuvani kuin ilahtuvani selatessani uutisvirtaa ja siellä vastaantulevia lukuisia takuuvarmoja menestysreseptejä. Sellaisia kun ei olekaan. Ajatukseni siitä, että jokaisen meistä tulee luoda itse oman onnemme resepti, on tänä keväänä vain vahvistunut.
Kuuntelisitko mieluummin?
Poistin Instagramin puhelimestani jo edellisenä iltana, jottei aamulla tulisi houkutusta avata sitä ensimmäisenä. Herätessäni ilahduin, kun tunsin enemmän helpotusta kuin pakonomaista tarvetta saada heti virikkeitä. Tiedostan olevani somen ja ylipäänsä puhelimen suhteen addiktoitunut, vaikka en tietenkään myönnä sitä. Mutta olen myös havainnut tänä keväänä merkkejä itselleni tutusta mallista, jossa jokin – jopa addiktiota aiheuttava asia – vain jää pois tai sen rooli kutistuu minimiin, kun en enää koe tarvitsevani sitä. Siksi tämä somelomakin tuntuu luontevalta jatkumolta jollekin, joka on ollut käynnissä jo pidemmän aikaa.
Antaudun sille, mikä minua tänään kutsuu
Nautin aamukahvin ja istahdan luovuusnurkkaukseen kirjoittamaan. Ensin erään kirjoituskurssin tehtäviä. Sitten jotain blogipostauksen kaltaista. Jälkiruuaksi teen hetken taidepäiväkirjaa. Meditoin. Keitän toisen kahvin ja avaan Beth Kemptonin Kokoron. Kello on pian 11 enkä oikeastaan ole edes kaivannut puhelintani. Annan kirjan viedä mukanaan. Se koskettaa syvästi: en muista, milloin olisin lukiessani itkenyt. Tuntuu, että tuo kirja on tullut elämääni juuri oikealla hetkellä. Se puhuu keski-iän muutoksista, surusta ja menetyksestä, irtipäästämisestä ja ihmisenä kasvamisesta, aidon minän löytämisestä uudestaan. Sydämen äänen kuuntelemisesta.
Olin aiemmin ajatellut, että tänään olisi hyvä päivä lähteä pois kotoa, jotta mieli saa uusia virikkeitä. Jostain syystä se on viime aikoina tarkoittanut keskustaan suuntaamista. Kysyessäni itseltäni, mitä tarvitsen, huomaan, etten oikeastaan tahdo lähteä kaupungin hälinään. Enemmänkin kaipaan ulos luontoon, merenrantaan kävelemään. Laitan lämpöisesti päälle ja pakkaan reppuuni mukaan myös kuulokkeet. En tosin haluaisi edes kuunnella mitään. Mutta olen tietoinen mieleni taipumuksesta alkaa tuottaa ajatuksia kiihtyvällä vauhdilla, tunteissa velloen silloin, kun kävelen. Aina se ei ole mukavaa ja rentouttavaa. Siksi usein kuuntelen jotain, musiikkia tai podcastia. Mutta jos antaisin tällä kertaa mielelleni mahdollisuuden osoittaa, että se osaa olla myös vain hiljaa ja havannoida?
Ei se osaa. Havahdun jossain 2 km kohdalla, että kirjoitan jo vahvasti mielessäni sankaritarinaa siitä, kuinka tämä kuukausi (en ole päättänyt somelomani pituutta) muuttaa elämääni. Kuinka someloman myötä löydän itsestäni kodinhengettären, joka pitää kodin jokaisen nurkkauksen kiiltävänä. Ja kuinka päivittäinen tunnin kävely tulee elämääni. Näen jopa mielessäni otsikot ”luovuin somesta ja tienasin miljoonan.”
”Hei herätys,” sanon itselleni. ”Ei tämä ollut tarkoituksena. Ei tästä pitänyt tulla suoritus tai muutoskonsepti. Enemmänkin luoda tilaa sille, että elämä voi ja saa yllättää.” Pysähdyn kalliolle ja annan kylmän merituulen tuivertaa kasvoillani. Hengitän syvään ja tyhjennän ajatukseni. Puuskahdan, toisen ja kolmannenkin kerran. Vaikka kuinka tiedän alitajuisesti toivovani, että tämän myötä elämäni muuttuu, en halua odottaa sitä. Sillä tiedän myös 47 vuoden kokemuksella, että silloin muutosta ei tapahdu. Enemmänkin minun tulisi päästää irti kaikista tavoitteista ja odotuksista, jotka saisivat minut vain suorittamaan.
Someloma – onko se nyt järkevää?
Tämä someloma tapahtuu nyt hetkellä, jolloin se on täysin järjetön. Jos pankkitiliäni katsoo, enemmänkin minun tulisi kiihdyttää vauhtia. Hyödyntää Instagramia myydäkseni… hmmm… ihan mitä vain. Istua kotona kirjoittamassa työhakemuksia ja laatimassa cv:tä. Roikkua 10 tuntia päivässä LinkedInssä verkostoitumassa. Maksaa maltaita valmentajalle jos toiselle, jotta he kätilöisivät minusta pikapikaa ulos sen, mikä ehkä on tuloillaan. Sen jälkeen ottaa yhteyttä palvelumuotoilijaan, jotta siitä saadaan menestyskonsepti ja lopulta johonkin, joka opettaisi minut vielä myymään. Nyt ei oikeasti ole se hetki, kun vetäydytään hiljaisuuteen mietiskelemään. Silti tunnen syvästi, että se on juuri nyt ainoa oikea tie. Ehkä siksi myös tuo Beth Kemptonin Kokoro -kirja osuu ja uppoaa minuun niin voimallisesti. Kuin olisin hänen innoittamanaan, hänen kanssaan kiipeämässä vuorille, jotta voin päästää irti. Mistä? Niin monesta asiasta, kuten perinteisistä ajatuksista, mitä on menestys. Sitäkin olen tehnyt jo pidemmän aikaa.
Jatkan kävelylenkkiäni. Pian huomaan laativani mielessäni tätä postausta. Ensin harmittelen: ”Hei aivot, ettekö te tosiaan osaa olla hiljaa.” Sitten muistan, että otan vastaan sen, mitä tulee ja varsinkin, jos se liittyy teksteihin. Hyväksyn, että kirjoitan samalla kun kävelen. Seuraavaksi hyväksyn myös harmitukseni, etten ottanut mukaani muistikirjaa. Hetken mietin, että sanelisin ajatuksiani muistiin. Päätän luottaa siihen, että teksti säilyy muistissani, jos niin on tarkoitus.
Minulla on somelomalleni vain yksi toive: kirjoittaa päivittäin jotain. Se voi olla aamusivuja, erilaisten kurssien tehtäviä tai postausaihioita. Aluksi ajattelin, että vain oikealla kynällä paperille kirjoittaminen kelpaa. Ehkä se olisi taas jo suorittamista eli sallin myös koneella kirjoittamisen, kun tuntuu siltä. Noin muuten haluan olla avoin. Ihan kaikelle. Tiedän, että syvällä sisimmässäni on suuri tarve ratkaista kysymys, millä elätän itseni. Se on olemassa, vaikka en siitä joka päivä itseäni muistuttaisikaan. Se ohjaa paljon tekemisiäni ja valintojani, vaikka tahtoisin jättää sen jo taakseni. Olen uupunut ajattelemaan, käsittelemään ja vatvomaan sitä. Siksi yritän päästää myös siitä irti. Ehkä se on nyt helpompaa, kun en koko aikaa yritä myöskään somesta etsiä merkkejä siitä, mitä minun kuuluisi tehdä. Toisaalta olen sen jo usein kokenut, etten ainakaan saa suuntaviittoja näkyviin pakottamalla, kiukulla etsimällä. Olisiko siis hyvä yrittää jotain muuta?
Nousseita kysymyksiä ja oivalluksia
Päätän alkaa pitää päiväkirjaa omista tuntemuksistani ja ajatuksistani somelomani aikana. Kirjaan myös ylös, millaisissa hetkissä minun tekisi mieli jakaa jotain Instagramin stooreissa. Ehkä ne paljastavat jotain siitä, mitä tarpeita se minussa täyttää ja antaa ideoita, miten voisin hyödyntää sitä jatkossa itselleni luontevammin.
Ensimmäiseltä päivältä en kirjaa muistiin postausaihioita vaan yhden merkittävän havainnon. Nimittäin enää en juurikaan kysy, mitä minun tulisi tehdä tai mitä minun tulisi myydä, millaisia tuotteita tarjota. En oikein edes, että mikä minun ammattini tulisi olla. Enemmänkin vain kysyn, mitä haluan tehdä elättääkseni itseni. Silloin jätän avoimeksi myös sen, tekisinkö ko. asiaa yrittäjänä vai työntekijänä.
Seuraavaksi huomaan yhden kysymyksen nousevan mieleeni moneen kertaan päivän aikana: Mitä menestys minulle tällä hetkellä tarkoittaa? Miten se ilmentyisi ja erityisesti, miltä se tuntuisi?
Ilokseni huomaan, että puhelimella viettämäni aika vähenee koko ajan. Merkittävästi, siis tunneilla! Mihin käytänkään sen kaiken ajan ja erityisesti vapautuvan huomion?
Päätän kotiin päästyäni vielä laittaa valmiiksi takin taskuun muutaman nenäliinan. Jokin minussa sanoo, ettei tämä ollut viimeinen kävely, kun tunteet kuohahtelee ja kyyneleet valuvat pitkin poskia. Tuulen tai jonkin muun voimasta. Antaa tulla, mitä tulee. Olen valmis.
Kommentointi on suljettu,