Ajattelin kerrankin kirjoittaa postausta siitä, mitä elämässäni on tällä hetkellä oikein meneillään. Ihan vaikka siltä varalta, että jokin niistä alkaa muodostua itseään suuremmaksi asiaksi. Samalla tulee ilmaistua, millaisten asioiden ja teemojen äärelle minulle voi esittää kutsuja. Tällainen kokooma tekee myös itselle hyvää. Vähän kuin välitilinpäätöstä tekisi. Sillä kovin helposti tulee sanoneeksi, ettei elämässäni ole mitään uutta. Elämän isot rakenteet ja puitteet ovat ehkä samat. Mutta muutosta tapahtuu silti koko ajan. Sitä ei välttämättä sohvalta käsin tule aina huomanneeksi.
Kuuntelisitko mieluummin?
Toisille, toisten kanssa
Yksi isoimmista asioista elämässäni tällä hetkellä on tämä, kirjoittaminen. En vielä kirjoita tavoitteellisesti. Mutta kirjoitan ja mieluiten ihan oikealla kynällä aidolle paperille. Nämä hetket, kun istahdan näppäimistön ääreen ovat harvinaisuuksia. Aamusivujen kaltaisen tajunnanvirran lisäksi kirjoitan havainnoistani, aistimistani kollektiivisista ilmiöistä ja tuntemuksista. Joskus puen ne Haiku-runojen muotoon. Useammin tällaisiksi itselleni tyypillisiksi postauksiksi. Julkaistavaksi vain harvasta on. Se ei – vielä – ole tarkoitus. Mutta etsin koko ajan keinoa, jolla helposti jakaa omia tekstejäni. Tuoda niitä maailmalle jollain itselleni sopivalla ja mieluisella tavalla ilman pakkoa ja painostusta. Sillä se, että tietää tekstinsä tulevan luetuksi, vaikuttaa niiden sisältöön ja laatuun. Koko kirjoituskokemukseen. Ajatus, että toiset ihmiset lukevat niitä, luo alitajuista yhteisöllistä painetta. Se on osaltaan kutkuttavaa.
Siihen liittyy toinen asia, joka minua puhuttelee aina vaan enemmän: toisten ihmisten vaikutus itseen. Olen siitä puhunut mm. podcastissani. Jos olet joskus ollut sparrattavanani, olemme varmasti sitä sivunneet. Tällä hetkellä huomaan tarttuvani aihetta käsitteleviin kirjoihin ja valitsevani tiedostamattani podcasteja aiheesta kuunneltavaksi. Se nostaa minussa halua ja tarvetta järjestää tilaisuuksia, joissa voisimme kohdata toisiamme. Sillä tarvitsemme toisia ihmisiä ja oikeanlaisia ihmissuhteita, jotta voimme kasvaa, kehittyä ja mennä eteenpäin.
Esim. tiedän osaltani tuntevani jumiutuneisuutta elämässäni siksi, että yritän niin paljon tehdä itse ja yksin. Aivan liikaa. Se, että minun on vaikea pyytää apua ja toisinaan hakeutua ihmisten pariin, on haava. Sen taustalla on emotionaalinen trauma. Sekin paranee vain oikeiden ihmisten tukemana ja ympäröimänä.
Beth Kempton ja Wabi Sabi
N. vuosi sitten poimin sattumalta kirjastosta Beth Kemptonin kirjoittaman Wabi Sabi -kirjan. Ajattelin ensin, että se on “varmaan taas vain yksi samanlainen self-help-opus muiden joukossa, mutta katsotaan nyt”. Miten väärässä olinkaan! Kirjan lukemisesta muodostuikin erityisen voimaannuttava ja nostattava kokemus. Sen myötä Bethistä tuli jonkinlainen oppaani hitaaseen ja luovaan, kauneudentäyteiseen elämäntapaan ja -tyyliin. Kuin hän olisi antanut sille luvan. Voisin kirjoittaa hänestä, hänen kirjoistaan ja omasta kokemuksestani niihin hyvin monesta eri näkökulmasta. Hän on nimittäin myös itselleni “esimerkki”, manifestointitermein “expander”, joka saa pohtimaan, että jos hän on onnistunut kirjoittamaan 25 kielelle käännetyn menestysteoksen, miksi minä en voisi. Yleensä vastaavia tekoja tehneet sujautan automaattisesti kategorioihin, joihin itsellä ei ole pääsyä. Bethin kirjoituskurssi talvella oli alkusysäys tälle yhä sykkivälle kirjoitusinnolle. Nyt odotan hänen uusinta teostaan Kokoroa saapuvaksi englantilaisesta kirjakaupasta kuin kuuta nousevaa.
Niin elämäntapa, elämäntyyli. En voi sanoa, etteivätkö ne olisi kiehtoneet minua ennenkin. Joskus harmittelen, vaikka se turhaa onkin, etten tarttunut mahdollisuuteen opiskella antropologiaa vaan valitsin aina jotain matemaattisempaa, muka järkevämpää. Sen verran kiehtovia esim. erilaisissa ympäristöissä ja kulttuureissa vallitsevat ajattelu-, toiminta- ja elämäntavat ovat. Wabi Sabi sytytti myös tämän kiinnostuksen uudestaan liekkiin. Erityisesti olen kiinnostunut sellaisista elämäntavoista tässä stressin täyttämässä yhteiskunnassa, joissa meille hyvää tekevät asiat tulevat osaksi elämää kuin itsestään. Niissä ei välttämättä mennä kuntosalille ja merkata sitä vielä kalenteriin, jotta sinne muistaa/ehtii mennä. Enemmänkin kehon tarvitsema liikunta tulee automaationa, kun hoidetaan puutarhaa tai kun kuljetaan paikasta toiseen. Hyvin usein näissä elämäntavoissa perheellä ja yhteisöllä on aivan erityinen merkitys. Niin ja henkisyydellä. Se tuntuu olevan meille suomalaisille välillä vaikea pala. On ollut minullekin.
Oma elämäntyyli ja raha
Japanilainen elämäntapa ja siihen liittyvät viisaudet ovat yksi erityisen kiehtova maailma. Toisaalta olen viehättynyt ranskalaiseen Joie de Vivre -asenteeseen. Iloa ja kepeyttä todellakin kaipaan elämääni maailman vakavuuden rinnalle. Olen miettinyt, onko se erityisesti se piirre, joka minua Ranskassa kiehtoo ja saa minut palaamaan sinne vuosi toisensa jälkeen vai vielä jokin muu. Esteettisyyden kaipuuta siihen ainakin liittyy.
Todellisuudessa ajattelen, että meille kaikille on olemassa se omin ja luontevin tapa elää. Se on sekoitus ympäröivää kulttuuria ja itsetuntemukseen perustuvia valintoja. Omaani tavallaan elän jo. Tai eläisin vahvasti, jos ei rahallista puolta tarvitsisi miettiä. Se on saanut minut puntaroimaan, että onko minulle oikeastaan edes mahdollista elää omannäköistä elämääni ja tehdä sillä myös rahaa. Vai pitäisikö minunkin miettiä mahdollisuutta erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan. Pahus, kun jälkimmäinen – rahan tekeminen – ei aiheena ja asiana oikein innosta välttämättömyyttä enempää.
Hyvin todennäköistä on, että myös minä, kuten niin moni muukin yrittäjä tällä hetkellä joudun vakavasti miettimään työelämään paluuta. Elämällä on realiteettinsa. Vaikka yritän suhtautua asiaan uteliaasti, suurena mahdollisuutena kehittyä ja laajentaa omaa osaamistani ja ajatteluani, se on vaikeaa. Se tuntuu siltä kuin olisi tekemässä harvinaisen tietoisesti arvojensa, itsensä ja hyvinvointinsa vastaista päätöstä. Se puolestaan ruokkii tunnetta siitä, etten sovi tähän yhteiskuntaan. Nostattaa ajatuksia epäonnistumisesta.
Energiahoitoja ja miksi-kysymykseni
Vielä on yksi juttu, joka on alkanut pörrätä mielessäni. Nimittäin energiahoitojen oppiminen ja ehkä erityisesti Reikin. Se tuntuu minusta kaikkein luontevimmalta menetelmältä aloittaa. Japanilainen alkuperä lisännee sen kiehtovuutta merkittävästi. Toisaalta oikeastaan lähes kaikki oppaani, joita tällä hetkellä seuraan ja kuuntelen ovat jollain tavalla Reikiin vihkiytyneet. Mietin, että jos kerran joka tapauksessa aistin varsinkin kollektiivisia energioita ympärilläni, voisinko perehtyä siihen vähän enemmän? Ja jos minulla on taipumus toimia rauhoittavana ja siten myös eheyttävänä elementtinä toisinaan vain läsnäollen (näin olen kuullut), voisinko ymmärtää sitä jotenkin paremmin? Olisinko jo valmis oman henkisyyteni myöntämään?
Jos tiedät hyvän Reiki-opettajan, saa vinkata. Mieluiten sellaisen, joka lähtee ihan sieltä alkuperäisistä opetuksista ja viisaudesta liikkeelle, koska minulla on taipumus hakeutua sinne joka tapauksessa. Aikoinaan, kun vaatteiden kaavoitusta opettelin, kyselin jokaisen laskukaavan, viivan ja kaaren kohdalla, miksi näin. Lopulta opettajani totesI: “Jos se on pian 200 vuotta näin tehty, niin usko vaan, että niin kannattaa tehdä.” Lopetinko kysymästä miksi? En olisi minä, jos niin tekisin.
Tämä orastava kiinnostus energiahoitoihin on saanut minut innostumaan uudestaan myös mentoroinnista ja sparraamisesta. Niiden tekeminen pienen tauon jälkeen tuntuu erittäin hyvältä. Toivottavasti saan pian kirjattua sen tuotteeksi asti tänne nettisivuillenikin. Saa kysyä, jos koet, että olisin sinulle sopiva opas ja auttaja.
Kevät on tullut. Pian kukkivat kirsikkapuut myös Suomessa.
Kommentointi on suljettu,