Tämä jakso ja sen aihe nousivat tunteesta, että haluan juuri nyt äänittää podcastin. Mielessäni ei kuitenkaan ollut mitään erityistä aihetta, monta aihiota kyllä. Päätin kuitenkin seurata tuota mikrofoniin puhumisen tarvetta itsessäni, sillä pyrin muutenkin elämään tällä hetkellä niin, että seuraan päivittäin sitä, mikä minua milloinkin kutsuu. Meditaation ja aamusivujen aikana mieleeni alkoi pulpahdella lauseita ja ajatuksia, jotka liittyivät kaikki tämän…

Viime syksyisen ihmeen jälkeen olen tavallista enemmän kuullut kommentteja myös ulkoisesta olemuksestani. Kuinka olen kuulema seesteisen näköinen. Sellaiselta minusta myös tuntuu. Sen myötä olen yhä vakuuttuneempi siitä, että mielenrauha ja itsearvostus ovat mitä parhaimpia pukijoita. Enää ei tarvitsekaan ostaa itselleen itsevarmuutta eikä luoda jotain tiettyä piirrettä, kuten naisellisuutta, pukeutumalla. Eikä varsinkaan tarvitse peittää omaa epävarmuuttaan kaapujen alle. On avautumassa jälleen…

Tähän Café Pausen bonusjaksoon pyysin mukaan hyvän ystäväni, Human Design taitajan, TRE-ohjaajan Tiina Miinalaisen. Hän haastattelee minua aiheista, jotka ovat nousseet kuulijoiden kanssa käymissäni keskusteluissa yleisimmin esille. Ensin käymme läpi silmänliiketerapian prosessin. Sen jälkeen puhumme sisäisestä pyöreän pöydän kokouksesta. Lopuksi vielä haaveilemme. Kaikki kolme ovat hyvin eheyttäviä tekniikoita mielen kanssa toimittaessa. Silmänliiketerapia prosessina Olen täällä blogissani kirjoittanut silmänliiketerapiasta, jonka koen…

Café Pause -podcastin viides jakso pureutuu inhimillisyyden pohdintaan. Vaadimmeko me jo itseltämme ja toisiltamme liikaa? Ovatko masennus ja uupumus merkkejä siitä, että ihmisen valtava sopeutumis- ja muutoskyky on tullut tiensä päähän? Huomioimmeko riittävästi kehittäessämme yhteiskuntaa, työelämää, ja itseämme psykologisia ja biologisia lainalaisuuksia vai yritämmekö koko ajan ylittää ne? Mm. tällaisia pohdin tässä jaksossa, jossa on ehkä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.…

Tämä Café Pausen podcast-jakso liittyy enemmän tai vähemmän teemaan ”ihminen tarvitsee ihmistä.” Se pureutuu kaikkein syvimmin yksilön ja merkityksellisten muiden väliseen suhteeseen. Pohtien myös sellaisia yleisesti kuultuja kehotuksia, kuten ”älä välitä siitä, mitä toiset ihmiset ajattelevat” tai ”älä vertaa itseäsi toisiin.” Molemmat ovat ihmisyyteen kuuluvia ilmiöitä. Sellaisia, joita on käytännössä mahdotonta välttää. Ehdotankin, että sanoisimme sen niiden sijaan: ”Valitse viisaasti,…

Aloitan jo neljännen kerran kirjoittamisen alusta samasta aiheesta. Tunnen selvästi olevani haavoittuvainen kirjoittaessani haavoittuvaisuudesta. Tunteesta, joka on tiedostamattakin läsnä jokaisessa sosiaalisessa kohtaamisessa, vaikka arjen tunnesanakirjan top10:n se terminä tuskin mahtuu. Sillä tämäkin kirjoittamisprosessi on sosiaalinen tilanne. En kirjoita tätä flirttaillakseni algoritmien kanssa. Kirjoitan sinulle, joka tätä luet. Jos se auttaisi jälleen jossain itsesi kanssa meneillään olevassa, josta en edes tiedä.…

Sisimmässäni kiehuu. Hengitys on pinnallista mutta raskasta. Kyyneleet pyrkivät silmiin, kurkussa on pala. Kaikki energia menee itsensä pitämiseen aisoissa niin, että saa suustaan ulos edes jossain määrin rakentavia sanoja. Mieli tuottaa ajatuksia, jotka kiihdyttävät tilaa. Ne vellovat. Silmät etsivät syyllistä olotilaan, käsi valmistautuu koko mitallaan osoittamaan sitä. Samaan aikaan tahdon pois tilanteesta, lähteä karkuun. Jotta oloni voisi helpottua, keho ja…

Tunne, kun elämä ei etene. Kun ei oikein tiedä, minne olisi menossa ja mitä tavoittelisi. Itselleni niin tuttu. Mieli ja keho kaipaavat useinkin pysähtymistä, jolloin omaa suuntaa on mahdollisuus tarkistaa. Samalla tulee käytyä läpi resurssit ja retkieväät. Mutta kun ajatusta tai ideaa uusista kohteista elämässä ei ilmaannukaan kirkkaana mieleen, alkaa turhauttaa. ”Odota, kyllä se sieltä tulee”, toiset sanovat ja jatkavat…

Minulla on usein tarve olla kirjoittamalla luova, mutta mieleni on hiljaa. Jostain tuntemattomasta syystä se ei tällä hetkellä tuota valmiita tekstejä, jotka voisin vain syöttää sormieni kautta koneelle, niin kuin ennen. En ole huolissani. Tiedän sen joskus palaavan. Niin kuin moni muukin asia elämässäni palaa. Kun ovat ensin ottaneet etäisyyttä. Silti istun kahvilassa ja lähes pakotan sormeni näppäimistölle. Kirjoittamaan siitä…

Kun pitkään piilossa ollut emotionaalinen trauma nousee pintaan Minulla on ollut jo pitkään kova tahtotila kirjoittaa postaus hyväksymisestä. Päivittäin pyytämääni kirjoitusfiilistä ei kuitenkaan ole tullut. En ole päässyt aiheen kanssa siihen olotilaan, jossa usein postaukset syntyvät: kuin ne vain valuisivat minusta näppäimistön kautta julkaistavaksi. Odoteltuani riittävän kauan, pakotin lempeän lujasti houkuttelin itseni koneen äärelle. Saadakseni apua sosiaalisesta paineesta kerroin myös…