Blogikirjoitus Oikeaa elämää

Tarve pohtia maailman menoa

Minulla on usein tarve olla kirjoittamalla luova, mutta mieleni on hiljaa. Jostain tuntemattomasta syystä se ei tällä hetkellä tuota valmiita tekstejä, jotka voisin vain syöttää sormieni kautta koneelle, niin kuin ennen. En ole huolissani. Tiedän sen joskus palaavan. Niin kuin moni muukin asia elämässäni palaa. Kun ovat ensin ottaneet etäisyyttä. Silti istun kahvilassa ja lähes pakotan sormeni näppäimistölle. Kirjoittamaan siitä tunteesta käsin, kun ei ole mitään, mistä kirjoittaa. Ja silti on tarve sanoa, paljon. Olen luvannut itselleni, että kuuntelen tarpeitani ja täytän niitä parhaani mukaan.

Maailman tarve yhdistyä

Maailma muuttui muutama viikko sitten. Tai oikeastaan, se siirtyi seuraavalle askelmalle siinä jatkumossa, jonka covid-pandemia aloitti. Yritän olla ajattelematta, että ”sen siitä saimme, kun emme ottaneet opiksemme.” Se on vaikeaa. Yksi covidin tarkoituksista nimittäin oli yhdistää meidät. Tuoda kaikki kansat ja ihmiset yhteen taistelemaan näkymätöntä vihollista vastaan. Epäonnistuimme. Tuntuu, että mitä pidempään pandemia jatkui, sen kauemmaksi se meidät toisistamme vei. Eristäytyminen, turvavälit ja maskit, strategiat, tehohoitopaikat ja hiipuva talous – sekä kaiken taustalla lojuva pelko – loivat näkymättömiä esirippuja läheistenkin ihmissuhteiden välille. Miten ristiriitaista, että samaan aikaan kaipasimme ja varoimme toisiamme. Silloin ensin tulemme lähemmäksi ja samassa hetkessä siirrymme kauemmaksi. Nollasummapeliä, joka kääyntyy miinukselle. Sosiaalisia eläimiä kun olemme.

Sitten länsimaat saivat yhteisen, paljon kuuluvamman ja näkyvämmän vihollisen: sodan. Yhtäkkiä kaikki olivatkin yhtä. Jos joskus olet miettinyt, mistä henkisen kasvun maailmaan uppoutuneet puhuvat, kun luovat mielikuvia kollektiivisesta rakkaudesta, niin tästä. Siitä tunteesta, mikä tällä hetkellä ainakin Suomesta käsin katsottuna ja tunnusteltuna vallitsee. Se sisältää vahvan myötätunnon, halun auttaa. Uskon ja toivon rauhaan. Samaan suuntaan katsomisen ja kulkemisen. Mutta myös ajatuksen siitä, että rukouksen, meditaation ja rakkauden (sekä pakotteiden) voimalla saadaan pommit pysymään alkulähteessään. Samaan aikaan huomaamme tulleemme yllätetyiksi. Tuntuu, kuin oltaisiin jo unohdettu, että sota on Euroopankin mantereella mahdollinen. Miten kukaan enää vuonna 2022 tarttuu aseisiin, kun muitakin keinoja on?

Minulle tuo yllättyneisyys on merkki siitä, että sittenkin (länsi)maailma on kehittynyt. Kypsynyt, kasvanut aikuiseksi. Luulin sitä huomattavasti keskenkasvuisemmaksi. Harmi vain, että yhä tykillä ammuttu rauta tappaa nopeammin kuin pyynnön rauhasta saa vietyä mielessä loppuun. Siksi vaatii suurta viisautta pidättäytyä väkivallasta ja nähdä tilanteessa muita vaikutusvaihtoehtoja. Sillä jokaisessa meissä on yhä – rauhan rakastamisesta huolimatta – se pienen pieni lapsi, joka on viime kädessä valmis lyömään, kun kaveri vie tikkarin kädestä. Puolustamaan omaansa väkivalloinkin. Moraalin ja etiikan oppiminen kun ei sitä alkukantaista taipumusta meistä vie pois. Elämä vain opettaa olla aktivoimatta sitä, jos opettaa.

Ymmärrys kasvattaa empatiataitoja

Se, miten itse ajattelee, tuntee ja käyttäytyy, ei ole yhtä kuin miten edes 5,5 miljoonaa suomalaista ajattelee, tuntee ja käyttäytyy. Se, mikä itselle on totta, ei välttämättä ole edes vieressä istuvalle ystävälle totta. Ja päin vastoin. Lempiajatuksiani, jotka muistuttavat itseäni siitä, kuinka erilaisia olemme. Silti kykenemme yhteiseloon. Kiitos empatian, kyvyn kunnioittaa ja ymmärtää. Mitä paremmin asioita pystyy katsomaan toisen ihmisen silmin, sitä helpompaa on suhtautua asioihin ilman suuria tunnekuohuja. Ymmärtää, että sama asia voidaan nähdä täysin eri tavoin. Eikä kumpikaan välttämättä ole oikeassa eikä väärässä. ”Jokaisessa vitsissä ja valheessa on pieni pala totuutta”, tapaan sanoa. Sillä niin on.

Siksikin tämä yhtenäisyyden tunne on hyvin poikkeuksellista. Jotain, jota ei koskaan voisi tietoisesti tai väkisin synnyttää. Joka on muodostunut kollektiivisesta ihmisyyden arvostuksesta ja turvallisuuden tunteen, elämänmuotomme puolustamisesta. Olemme tottuneet käymään arjen taistelumme sillä tarvehierakian tasolla, jossa mietitään, onko itsellä mahdollisuus toteuttaa itseään vai ei. Se, että joudummekin miettimään niitä pohjatasoja – turvallisuutta ja ravintoa – saa meidät kaikki heräämään. Liittymään yhteiseen huoleen.

Muutos tapahtuu siellä, missä kukin tällä hetkellä on

On mielenkiintoista, että samaan aikaan, kun maailma vieressä myllertää, oman tietoisuuteni laajentumisessa on tapahtunut isoja mullistuksia. Se tuntuu tiettynä ymmärryksen ja rauhan lisääntymisenä sisimmässäni. Kuin tämä aika olisi tullut vastauksena kysymyksiini. Siitä asti, kun olen ottanut ensimmäisiä askeleita henkisen kasvun maailmassa, olen ihmetellyt: ”Miten se kaikki (henkisen kasvun maailma) voidaan yhdistää kovan, lujan ja aina vain nopeamman teknologiaan pohjautuvan yhteiskunnan kanssa, jonka ympärilläni näen?” Nyt tiedän. Laittamalla ne samalle paperille, vierekkäin. Ymmärtämällä, että ne ovat kaikkialla ja aina yhtä aika läsnä.

Juuri tällä hetkellä maailma yrittää tehdä niin. Pitää kaikki näkökulmat mukana. Se ratkoo ongelmia asettamalla rajoja rahalle rakkaudesta käsin, koska pitkälle kehittynyt etiikka ja moraali estää tarttumasta aseisiin. Hyvä niin. Mutta niin tehdessään se ei vielä näe, että todellinen muutos tapahtuu siellä, missä kukin meistä – yksilö, yhteisö ja yhteiskunta – tällä hetkellä on. Emme voi ketään vaatia muuttumaan nopeammin kuin siihen kullakin on sisäinen tarve. Sen kun ymmärtäisimme, niin myös omassa yhteiskunnassamme olisi toisenlainen rauha, henkinen rauha. Silloin jokaisella olisi mahdollisuus kehittyä omalta tasoltaan, omalla vauhdillaan. Ei paniikinomaisesta tunteesta käsin, kun oma maailmankuva murtuu alta ja lopettaa toimimasta selitysjärjestelmänä. Se nimittäin vasta onkin pelottavaa. Saa tarrautumaan vanhaan tuttuun kaksin käsin.

Siksi tämänkään kriisin ratkaisu ei lopulta ole länsimaiden käsissä, vaikka näennäisesti toimillamme sitä edesautamme. Se on Venäjän kansan käsissä. Emme voi siinä heitä määräänsä enempää hoputtaa. Voimme vain toivoa ja tukea, aina kun siihen mahdollisuus avautuu. Tarjota avaimia laajentaa ymmärrystä, joka lopulta johtaa pysyvään muutokseen. Tiedämme sen, koska olemme omalla tavallamme käyneet tuon kehitysvaiheen läpi. Emme vain aina muista sitä.

You Might Also Like

No Comments

    Leave a Reply