Tyyli – ilon lähde

”Kun maailma ympärillä näyttää harmaalta, tartu iloon. Pieneenkin.” Tuo ajatus mielessäni olen todella tarttunut siihen ilon lähteeseen, jonka usein tietoinen mieleni työntää liiankin kauas ja syvälle. Kauniit asut, pukeutuminen, tyyli ja muoti. Viime aikoina olen taas selaillut tuntikausia kauniita, elegantteja kuvia Pinterestissä, jotka esittelevät minua puhuttelevaa pukeutumistyyliä. Pysähdellyt Instagramissa haukkomaan henkeäni jonkin haute couture-luomuksen edessä. Vain siitä ajatuksesta, että joku (tai jotkut) ovat luoneet sen alusta asti käsin. Vuosien hiljaiselon jälkeen muotilehdet tuntuvat kädessä hyvältä. Tuoksuvatkin. Jätän jonkin aukeaman auki pöydälle ja vilkaisen sitä ohi kävellessäni. Kaikkein puhuttelevimmat lookit tallentuvat alitajuntaani. Sieltä voin niitä poimia mieleeni, kun loska, jää, harmaus ja toisiinsa sopimattomat tuulipuvut alkavat liikaa turhauttaa.

Suojassa sisimmässä

Tyylin ja pukeutumisen maailma on jotain, josta en nykyisin niin paljoa puhu. Mutta se on silti iso osa minua. Sen painamiselle taka-alalle on syynsä, montakin. Aiemmin se oli arkeni ja elämäni keskus. Maanantaisin en niinkään kirjoittanut aamusivuja kuin lähdin vaateliikkeisiin katsomaan, mitä uutta niihin oli saapunut.

Kun on kokenut riittävästi vastoinkäymisiä johonkin asiaan liittyen, luovuttaa. Nousee tarve suojella sitä, mikä on itselle kaikkein merkityksellisintä. Tallentaa se jonnekin sisimpään ja nostaa se esiin vain silloin, kun on turvallista. Tai tarpeellista. Sillä kaikista mielenkiinnon ja intohimon kohteista ei tule liiketaloudellisia menestystarinoita, vaikka kuinka tahtoisi ja yrittäisi. Ja unelmatkin voi kuluttaa loppuun, kun niitä elää. Yritän usein muistuttaa itseäni, että minä yritin. Menin, tein ja koin monta upeaa asiaa muodin ja pukeutumisen parissa. Ja nykyisinkin se on suuri nautinnon lähde, vaikka elämäni ei enää rakennukaan sen ympärille.

Sanon usein, etten juuri pelkää asioita. Olen väärässä: pelkään, että menetän loputkin siitä tunteesta, kun kauniit vaatteet liikuttavat. Mieltä ja sielua. Minua. Siksi tahdon sitä suojella. Ja myös ruokkia.

Tyylitarinani

Olenko aina ollut kauniiden vaatteiden ja eleganttien tyylien perään? En. Mutta olen aina elänyt niiden keskellä. Isoäitini omisti vaateputiikin. Se ei ollut enää omien muistikuvieni aikaan pystyssä. Mutta sieltä jääneitä vaatteita on yhä ullakollani. Mummi oli aina tyylikäs. Muistan, kun kävelimme hänen kanssa rantaan syöttämään sorsia. Hän korkokengissään ja mekossaan. Isoisästäni, joka vaatteiden parissa yritti hänkin, on mieleeni piirtynyt kuva, kun hän lähtee lääkäriin: laadukkaassa villakangastakissa, hatussa ja mahonkiseen kävelykeppiin tukeutuen.

Minun tyylitarinani alkoi vanhojentanssipuvusta. Halusin tehdä sen itse. Kaavat sain koulun käsityöopettajalta. Kankaaksi valikoitui näyttävä tafti. Pitsikoristeenkin taiteilin, vaikka taidot olivat loppua kesken. Sitä ennen olin ommellut vuosia aiemmin koulussa, jossa minun oli annettu ymmärtää, etten ole kovin lahjakas. Sormeni olivat kömpelöt. Suoraan ompeleminenkin oli hankalaa. Ja niin vain taftipuku silti syntyi. Vaihe vaiheelta, useamman kerran purkaen. Ainakin kerran kankaat väärin leikaten. Vasta paljon myöhemmin jokin loksahti myös ompelussa paikoilleen. Kun ymmärsin, että vaatteissa on pitkälti kyse matematiikasta. Ja kauniista kankaista: tavasta, jolla ne saadaan elämään, kertomaan tarinoita.

Mutta tuo taftipuku, se sytytti kipinän.

Tyyli, estetiikka, minuus ja onni

On tavallaan väärin sanoa, että olisin kiinnostunut muodista. Tyylistä enemmänkin. Siitä, miten voimme vaatteilla luoda erilaisia vaikutelmia ja tunnelmia. Tuoda identiteettiä ja persoonaa esiin, leikkiäkin niiden kanssa. Ja toisaalta, millainen vaikutus hyvin istuvalla, omannäköisellä vaatteella voi olla koko olemukseen. Jopa itsevarmuuteen. Filosofia, jonka pukeutumista pohtiessani opin – korosta, älä häivytä – tuntuu pätevän koko elämään. Sillä usein voimme valita, että keskitymmekö lisäämään hyvää vai välttämään ikävää.

Silti olen koko yrittäjyyteni ajan (yritykseni perustin tarjoamaan tyylikonsultaatiota) miettinyt ja mietin yhä, miten yhdistää kaksi itselleni tärkeää maailmaa. Se jokin henkinen, joka vie minua aina vain syvemmälle itsetuntemuksen syövereihin ja maailman, elämän tutkailuihin. Jokin, jonka arvomaailma tuntuu kauniilta ja lempeältä. Ihmisyyttä arvostavalta. Jota tahdon välittää myös muille. Ja toisaalta niin materialistinen ja epäekologinen maailma, jossa eettisiltä ongelmiltakaan ei vältytä. Sellainen kun pukeutumisen ja muodin maailma myös on.

Minulle se vain on aina ollut jotain ihan muuta. Sen jälkeen, kun annoin sen tulla osaksi minuutta. Itseilmaisun välineenä, minän tarinaakin kertovana se on osa sanatonta viestintää ja sellaisena erityisen kiehtova. Värien ja muotojen, designin myötä se luo esteettistä ympäristöämme. Parhaimmillaan tuottaa jotain, johon katse kiinnittyy, joka herättää tunteita ja mielikuvia, inspiroi. Aikojen alusta – tai ainakin tunnettujen filosofien pohdiskeluista – asti estetiikka on nähty yhtenä onnea ja iloa, merkityksiä ilmentävänä elementtinä maailmassa, joka teknistyy (ja harmaantuu) kovaa vauhtia. Minulle tuo, kauneus ympärillämme, on yksi tärkeimmistä ilon tuottajista. Voimavara, jonka merkitys elämässäni syvenee ja laajenee koko ajan.

Tule takaisin pukeutumisen ilo!

Kaksi vuotta olen itsekin pukeutunut legginsseihin ja tunikaan. Se tuntuu mukavalta ja helpolta. Huomaan värähtäväni ajatuksesta, että tällaiseksi pukeutumiseni jää. Että vähitellen laitan kiertoon tai hävitän kaikki kaapistani löytyvät mekot ja kellohameet. Nekin, jotka olen itselleni tehnyt. Tarpeettomina, tähän aikaan kuulumattomina. Haluan ajatella, että yksi syy nyt päätään nostavaan tyylikkyyden ja kauniiden vaatteiden kaipuuseen on se, että muistutan pukeutumisen tuottavan itselleni iloa ja inspiraatiota. Asukokonaisuuksien muodostaminen ja toimivan garderoobin kokoaminen on oma tapani olla luova. Siihen kuuluu erilaisten ideoiden ammentaminen lehdistä, Pinterestistä, Instagramista – katukuvasta.

Kun vaikutun jostain ideasta, alkaa tapahtua. Silloin on ensin suunnattava kangaskauppaan varmistamaan, millaiset ideat ovat mahdollisia. Sitten tyhjä kaavapaperi levitetään pöydälle. Eleganssin alku on pitkässä pystyviivassa millin ollessa merkitsevä mitta. Kankaiden leikkuun ja nykyisin jopa ompelun voisin ohittaa. Niin kiire on nähdä, miten visio käytännössä toimii. Parasta on laittaa uusi, itse valmistettu vaate ensimmäistä kertaa päälle. Sillä sen tietää toimivan juuri niin, kuin vaate parhaimmillaan toimii: ”Kun sen laittaa päälle, sen voi unohtaa.” Silloin voi keskittyä kaikkeen muuhun ympärillään olevaan. Niin äiti jo nuorena minulle opetti.

Kansikuva: Maria Malmi

Jaa