Hyvä elämä Itsetuntemus Oikeaa elämää Pintaa syvemmältä Valmennus

Elämäni keskipisteessä

Täytän tänään 45 vuotta. Ja mietin, mihin pari vuotta elämästäni katosi. Siitä ei millään voi olla jo viisi vuotta, kun kilistelin samppanjalaseja nelikymppisilläni. Julistin silloin ilon vuosikymmenen elämässäni alkaneeksi. Erotuksesi siitä edellisestä, jota kamppailu masennuksen kanssa väritti. Paljonpa tiesin. Siltikin, omista kuiluistani ja maailman myllerryksistä huolimatta – tai ehkä niistä johtuen – tunnen elämäni olevan juuri nyt hyvinkin tasapainoista. Sisimpääni on pitkän myrskyn jälkeen laskeutunut rauha ja tuntuu, että vihdoin näen myös maailman ympärilläni. Kykenen ajattelemaan elämää pidemmälle kuin seuraavaan lauantaihin, jos niin tahdon. Halu elää ja kokea on palannut. Olisiko tämä myös hyvä hetki pysähtyä miettimään tätä ikää, jonka tänään saavutan?

Olen keski-ikäinen

Ajattelen olevani suunnilleen elämäni keskipisteessä. Vaikka kukaanhan ei tiedä, milloin tuo merkkipaalu oikeastaan on. Se voi olla tapahtunut jo kauan sitten. Juoksumatkoillakin se jälkimmäinen puolisko tuntuu lyhyemmältä, vaikka ei useinkaan helpommalta. Siksi henkisesti varaudun siihen, että aika vähitellen vain katoaa. Viisautta olisi yhä suunnitella elämäänsä vain lauantaihin asti ja keskittyä muuten läsnäoloon hetkessä. Vaikka kykeneekin muuhun.

Olen siis keski-ikäinen ja tunnen sen koko kehossani. Lihasjäykkyytenä aamulla noustessani, hidastuneena palautumisena liikuntasuoritteen jälkeen. Pakottavina polvina portaita noustessa, närästyksenä jo yhden samppanjalasillisen nautittuani. Kuumat aallot ovat tulleet vierailulle. Kiitos vain elämä, olisin voinut jättää väliin. Verenpaine poukkoilee, sydän ottaa välillä kierroksia. Tuntuu, että yhtään kertaa ei saisi jättää kasvoille kosteusvoidetta laittamatta, jos ryppyjä tahtoo välttää. Sisäisesti rasvaa ei sen sijaan saisi juuri nauttia, jos tahtoo säilyttää kevyen olon ja hyrräävän aineenvaihdunnan. Kuin varkain elämän yhdestä peruselementistä, jota nuorena jopa vähätteli, on tullut elinehto – unesta! Yksikin huonosti nukuttu yö tuo mukanaan aivosumun, jota ei hälvennä mikään kofeiinimäärä. Stressistä palautumisesta puhumattakaan…

Samaan aikaan kun kamppailen hyväksyäkseni alkaneen kehon alamäen, tunnen suurta helpotusta. Olen vihdoin päässyt sille puolelle pöytää, jossa voi kaikille suosituksille ja elämäntapaehdotuksille sanoa: ”Kiitos, kuulen kyllä. Mutta nyt tutkailen, mitä tämä omalla kohdallani tarkoittaisi.” Enää ei jaksa tuntea jatkuvaa huonoa omaatuntoa terveysvalistusta kuunnellessa. Sillä tietää jo, että kaikkea ei kykene noudattamaan, vaikka kuinka tahtoisi. Geenitkin nostavat vaikeuskerrointa. Siksi ”pitää, tarvitsee, täytyy” -listasta poimii ne, jotka tunnistaa omaan hyvinvointiinsa voimakkaimmin vaikuttavan. Ja etsii niihin itselle parhaiten sopivan toteutustavan. Repimättä ja riepomatta, pakottamatta ja kärsimättä.

Sillä sen jo tiedän, että tahdon voida hyvin ja tuntea nautintoa. Enemmän kuin elää ikuisesti.

Sisäinen rauha – kiitos, kun tulit!

Sisäinen rauha. Sitä kauan pyysin. Sen saavuttaakseni olen myös tehnyt paljon töitä itseni kanssa. Nyt se on jollain tasolla elämääni saapunut. En tiedä, johtuuko se sisäisistä prosesseista vai iästä. Ehkä molemmista. Mutta se tuntuu niiiiiin hyvälle. Sen myötä maailman myrskyt eivät samalla tavalla pääse koettelemaan. Niitä, kuten itseääkin, osaa katsoa pienen matkan päästä, objektiivisesti. Silloin säästyy turhalta tunteiden kaaokselta, joka veisi vain voimat – ja johtaisi jälleen masennuksen porteille. Samaan aikaan huomaa, että jos omien rajojen ylläpito on aiemmin vaatinut tietoisia toimia, nyt ne tuntuvat pysyvän kuin itsestään. Enää ei aloita taistelua ns. oikeassa olemisen tai oikeuksiensa puolesta, kun rajoja koetellaan. Nyt joko käyttää sumplimistaitojaan tai antaa tietoisesti asian tapahtua tai lähtee pois. Niin voi tehdä, kun luottaa siihen, että elämä kantaa. Sillä se on todella kantanut.

Hyväksyminen on avain sisäiseen rauhaan. Se on jo pitkään ollut elämäni kantava ajatus. Erityisesti sen hyväksyminen, että kaikkeen elämässä ja maailmassa ei voi vaikuttaa. Erilaisiakin kaikki olemme, yksilöllisin tarpein ja toivein. Sekin on ollut hyvä hyväksyä. Siihen puolestaan auttaa pyrkimys ymmärrykseen, joka nähtävästi on itseeni sisään rakennettu. Sisäisen rauhan saavuttamista auttaa myös se, että kykenee tunnistamaan, kohtaamaan ja käsittelemään ikäviäkin tunteita. Sekä asioita, jotka triggeröivät. Toisin sanoen, kykenee katsomaan itseään rakastavin silmin silloinkin, kun kohtaa itsessä sen ikävämmän ja ei-niin-kauniin puolen. Siinä on ollut opettelemista ja on yhä.

Omannäköistä elämää on helpompi elää, kun hyväksyy oman tarinansa ja historiansa. Enää en tunne häpeää siitä, että en käy 9-17 töissä ja ettei minulla ole ketään, ketä kuskata harjoituksiin lauantai-aamuisin. En tunne huonommuutta, kun en ole voinut joka vuosi taloudellisista syistä matkustaa. En myöskään jaksa välittää siitä, miten epäkultturellina minua pidetään, kun en niin jaksa innostua taidenäyttelyistä. Vähitellen alan tuntea jopa ylpeyttä siitä, että olen jo pitkään rakentanut aivan toisenlaista elämää kuin mitä yhteiskunnassamme on pidetty normina. Vaikka huonoina päivinä yhä tunnen katkeruutta siitä, että osa unelmistani ei ole voinut terveyssyistä toteutua, näen itsessäni myös sen rohkeuden, jonka usein muut sanovat minussa näkevänsä. Naisen, joka on luonut ihan omannäköisensä elämän.

Vielä on aikaa, koko loppuelämä

Tässä hetkessä ja tässä iässä on hyvä pysähtyä tarkastelemaan, mitä tahtoisi vielä kokea ja millaista elämää elää. Siinä samalla tunnistaa mahdollisia katkeruuden siemeniä. Sillä nyt on vielä hyvin aikaa niihin vaikuttaa, jottei kiikustuolissa sitten joskus tarvitsisi huokailla elämätöntä elämää. Mieleni halajaa ennen kaikkea matkustelua. Kokemaan jopa arkea vierailla mailla. Erasmus-vaihdot olisivat nyt hyvinkin tervetulleita. Nuorempana en niistä niin innostunut. Vaikka luulen keski-ikäisten reilauspiirin olevan todennäköisempi vaihtoehto matkakuumeen hillitsemiseen. Onneksi matkalaukuissa on nykyisin pyörät, sillä rinkkaan en taida vieläkään taipua.

Muuten harvat unelmani liittyvät enemmänkin tunnetilaan, maisemiin ja elinympäristöihin kuin saavutettaviin asemiin ja asioihin. Se, etten tiedä, mitä haluan, on ollut yksi elämäni suurimmista haasteista. On yhä. Viime aikoina olen miettinyt, tarvitseeko minun edes tietää. Onnellisimmillani olen, kun onnistun elämään flowssa. Tarttumaan aina niihin asioihin, jotka vastaa tulevat ja jotka sillä hetkellä innostavat. Suunnittelematta ja pakottamatta. Sellaisella ei kuitenkaan makseta pankkilainaa, eikä sillä rakenneta kasvuyritystä. Elämän realiteettien ja itselle hyvää tekevän elämän välillä käyn jatkuvaa keskustelua. Sen tuottama ahdistus kuitenkin vähenee vuosi vuodelta.

Halu jättää jälkensä tähän maailmaan on todellinen. Luulen, että sellainen on meistä monella. Pitkään luulin, että se tapahtuisi muodin kautta. Sitten kehittämällä jokin erityinen valmennusmetodi, joka takaisi auvoisen elämän – itselle ja valmennettaville. Nykyisin huomaan tarvetta osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja halua päästä ratkomaan yhteiskuntamme isoja kysymyksiä. Miten, sitä en vielä tiedä. Voi olla, että näistä mikään ei ole se kuuluisa elämäni tarkoitus. Enemmänkin ovat erilaisia vaiheita matkallani, jonka päämäärä on elää täyttä elämää. Kokeilla, oppia ja oivaltaa. Sillä se yksistään on ihana ajatus, että jotain uutta on tulossa. Siitä ajatuksesta ja muutoksesta elän.

Yksi iso toive minulla kuitenkin elämälle on: kokea syvä ja haavat parantava rakkaus, arvostava ja rinnalla kulkeva kumppanuus. Nyt olisin sellaiseen viimein valmis.

You Might Also Like

No Comments

    Leave a Reply