Aloitan jo neljännen kerran kirjoittamisen alusta samasta aiheesta. Tunnen selvästi olevani haavoittuvainen kirjoittaessani haavoittuvaisuudesta. Tunteesta, joka on tiedostamattakin läsnä jokaisessa sosiaalisessa kohtaamisessa, vaikka arjen tunnesanakirjan top10:n se terminä tuskin mahtuu. Sillä tämäkin kirjoittamisprosessi on sosiaalinen tilanne. En kirjoita tätä flirttaillakseni algoritmien kanssa. Kirjoitan sinulle, joka tätä luet. Jos se auttaisi jälleen jossain itsesi kanssa meneillään olevassa, josta en edes tiedä. Tekstin ammennan omasta kokemuksestani, joka on osin haavainen ja kipeä. Ja jokaisen lauseen kohdalla mietin, uskallanko tulla näkyväksi omassa haavoittuvaisuudessani, joka sattuu olemaan myös tämän postauksen aihe. Muutaman ensimmäisen version kanssa en rohjennut. Tämä näyttää jo lupaavalta.
Kuuntelisitko mieluummin:
Se, että en oikein ole tyytyväinen kirjoituksiini, kertoo käymästäni sisäisestä keskustelusta. Haluaisin kirjoittaa vahvasti omasta tunteestani käsin, mutten aivan löydä sanoja sitä kuvatakseni. Osa minusta haluaisi osoittaa asiantuntemustaan. Toinen puoli minusta pohtii onko sitä, vaikka kuinka kirjaisin kaikki Brené Brownin kirjat ja TED-puheen lähdeviitteiksi. Kolmas sisäinen ääneni toivoo: ”Voisimmeko kerrankin kirjoittaa ilman paasausta, kevyesti ja leikkisästi?” Tyypillinen itseilmaisun tilanne, jossa haavoittuvaisuus on läsnä.
Haavoittuvaisuus on enemmän kuin tunne
Minulle haavoittuvaisuus on enemmän olo- ja asiantila kuin vain yksittäinen tunne. Se on monen eri tunteen kohtaamispaikka. Rohkeus ja pelko käyvät sen äärellä omaa keskusteluaan. Kuten myös turvallisuuden tunne ja väärinymmärretyksi tulemisen pelko. Haavoittuvaisuus vaikuttaa taustalla, kun miettii, voinko vaikka tätä blogitekstiä julkaista. Sillä niin tehdessäni otan riskin, että se ei saakaan toivomaani vastaanottoa. Pahimmillaan sohaisen jonkun traumaa, joka triggeröityneenä kommentoi jotain, joka satuttaa ja vaikuttaa myös omaan haluuni ilmaista itseäni jatkossa. Jos jätän tekstin julkaisematta siinä ajatuksessa, etten kuitenkaan tule nähdyksi ja kuulluksi, haavoittuvaisuus kääntyy peloksi. Jos taas painan enteriä, olenkin rohkea. Silloin olen astunut estradille ja tuonut ajatuksiani julki kaikista riskeistä huolimatta.
Haavoittuvaisuus on olotila tai tunne, joka pyytää hyväksyntää itselle sellaisena kuin on. Kaikkine ajatuksineen ja tunteineen, asenteineen ja toimintatapoineen. Siksi se on läsnä jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa. Suhtautumisemme siihen on vain hyvin yksilöllistä. Jotkut eivät ymmärrä, miksi siitä edes puhutaan: ”Mitä muuta sitä voi edes olla kuin oma itsensä? Onko elämää ilman rohkeutta?” Samaan aikaan toiset kipuilevat haavoittuvaisuutensa kanssa, vaikka ovat yksin. Miettiessään, että pitäisi asettua alttiiksi nähdyksi tulemiselle. Kumpikaan ei ole kokemuksena sen oikeampi tai huonompi. Useimpien kokemukset asettuvat johonkin siihen välille asiasta ja tilanteesta riippuen.
Suhtaudumme eri tavoin myös siihen, jos emme tulekaan hyväksytyiksi. Mitä tärkeämmästä asiasta itselle on kyse, sitä kovempi on kipu, jos otettu riski laukeaa ja vastaanotto ei olekaan odotettu. Jos niin käy usein tai jos vastustus osuu erityisen arkaan ja kipeään kohtaan, alkaa helposti pienentää ja piilotella itseään. Joskus nuo syntyneet haavat muuttuvat traumoiksi. Sellaisilla on taipumusta estää ja hidastaa meitä toteuttamasta unelmiamme ja ottamasta askelia, olemasta oma itsemme. Iskuja saanut itsetunto ei parane pakottamalla, eikä rohkeuteen käskemällä. Ja vaikka erilaisista traumatyökaluista, varjotyöskentelystä ja sisäiseen lapseen tutustumisesta on paljon (!!!) hyötyä, lopullinen eheytyminen tapahtuu siellä, missä traumat ovat syntyneetkin: ihmisten parissa.
Ensin pitäisi vain uskaltaa mennä heidän luo ja näyttää heille aito oma minä.
Haavoittuvaisuus, elämäntilanne ja häpeä
Minulle on hyvin luontevaa puhua uupumuskokemuksistani ja masennuksestakin. Ajattelen, että kukaan ei voi enää enempää minua niihin liittyen satuttaa: olen oman uupumukseni asiantuntija. Sen sijaan tunnen haavoittuvaisuutta, kun minun pitäisi tuoda näkyville elämää, jota todellisuudessa elän. Helposti peitän ja rajaan, mitä arjestani kerron. Niin sometykkäykset (ne paholaiset) myös kannustavat tekemään. Mutta huomaan toisinaan tekeväni niin siksi, että pelkään joutuvani häpeämään sitä, kuka olen ja miten elän.
Tunnen huonommuutta miettiessäni, olenko oikea yrittäjä edes, kun en halaja viisinumeroisia kuukausimyyntejä? Voinko koskaan menestyä, kun en niin välitä, mitä muutoksia algoritmeihin on tällä viikolla tehty? Jotainhan minussa on oltava vikaa, koska elän yhä yksin. Arkeni täytyy olla kaaosta, koska en käytä mitään ajan- tai stressinhallintajärjestelmää. Hiilareitakin syön, päivittäin. Saanko oikeasti olla tyytyväinen ja voida hyvin tässä omituisessa elämässäni?
Pelkään esimerkiksi, että ”jään kiinni” siitä, että en hoida yritystäni kuin isoa konsernia. Ja etten ole valmis kääntämään jokaista kiveä menestyäkseni. Siitä huolimatta, että elämäni kuten yrityksenikin on rakentunut vahvasti itsetuntemukselle. Tietoisuudelle siitä kuka olen, millainen toimintatapa minulle sopii, millaisia voimavaroja itselläni on ja mitkä asiat ovat minulle tärkeitä. Niiden pohjalle muotoutunut omannäköinen (yrittäjä)elämäni on vain kovin erilainen kuin monen muun tässä yhteiskunnassa. Ja tunnen olevani haavoittuvainen, kun sanon sen ääneen.
Luovuus pohjautuu haavoittuvaisuuteen
Luovuus, etenkin visuaalisuus, on toinen osa-alue, jonka äärellä koen olevani hyvin haavoittuvainen. Sisimmästäni nousevat äänet vaikkapa siitä, että minun kannattaisi valokuvaus jättää toisille, vaikuttaa kuvauskokemukseeni. Tälläkin kertaa, vaikka tiedän jo hallitsevani auringonkukat ja pöytäasetelmat. Nuo äänet usein ajatellaan hoidettavan sillä, ettei välitä siitä, mitä muut sanovat tai ajattelevat. Käytännössä ne tarvitsevat hiljentyäkseen kokemuksen, että voi tulla hyväksytyksi taitoineen ja tekemisineen, vaikka ei olisikaan maailman paras. Että luovuudesta ja sen tuotoksista on lupa nauttia, vaikkei ne aina ylittäisi edes riittävän hyvän kynnystä. Kehittyäkin voi. Usein se on jopa toivottavaa.
Sillä häpeä, joka usein syntyy ei-niin-rakentavasta arvostelusta ja riittämättömyyden kokemuksesta, liittyy vahvasti haavoittuvaisuuteen. Omalla kohdallani ei ole kyse edes todellisesta häpeästä, vaan jo pelko siitä, että joutuisin tuntemaan häpeää, saa minut jättämään asioita tekemättä. Se on kaikkein voimakkain jarru, kun mietin ajatuksieni esille tuomista. Se myös estää minua tempomasta ovia ja ottamasta isoja askelia. Häpeä on läpeensä sosiaalinen tunne. Se syntyy ja kuolee vuorovaikutuksessa. Siksi pelko siitä liittyy niin vahvasti haavoittuvaisuuteen, joka sekin koetaan suhteessa toisiin.
Kun uskaltaa olla haavoittuvainen, uskaltaa tehdä ja toimia, tuoda itsensä näkyväksi, vaikka pelottaa. Sanoa ääneen ajatuksensa, vaikka kuka tahansa voi ne torjua. Esitellä taitonsa, vaikka ne voivat tulla vähätellyiksi. Niin tehdessään käy keskustelua myös oman häpeäherkkyytensä kanssa. Miten paljon ja kenelle voin tulla näkyväksi? Kenen seurassa minun ei tarvitse pelätä tulevani torjutuksi siksi, kuka olen? Millaisia merkkejä on oltava ilmassa, jotta voin tuntea ilmapiirin olevan riittävän turvallinen suojamuurien laskemiseksi? Kenelle voin sanoa, että tunnen häpeää?
Jotta uskallan olla haavoittuvainen…
Tarve tulla hyväksytyksi on ihmisen perustarpeita. Se ei ole heikkoutta eikä riippuvuutta toisista, sillä kaikki enemmän tai vähemmän janoamme sitä, tiedostaen tai tiedostamatta. Pyydämme tulla hyväksytyiksi erityisesti niiltä, joiden kanssa arkemme jaamme. Sosiaalisessa mediassa salaa toivomme sitä kaikilta, jotka postauksiamme näkevät. Koska kyse on perustarpeista, olemme helposti valmiita tekemään mitä tahansa, jotta niin käy. Muuttamaan itseämme, sopeutumaan, miellyttämään… Kuitenkin vain silloin, kun tuntee olevansa niin turvassa, että voi tulla näkyväksi omana aitona itsenään, saa eheyttäviä ja itsetuntoa vahvistavia kokemuksia.
Jotta uskallan astua aitona omana itsenäni esille, olla haavoittuvainen elämän ja toisten ihmisten edessä, pyrin:
-
- Valitsemaan miljööni ja ympäristöni, foorumini ja yleisöni. Usein tunnen heti, kun johonkin tilaan menen, tarvitsenko suojakerroksia vai voinko olla oma itseni. Onnistumisen kokemukset ruokkivat toisiaan. Niiden myötä uskaltaa tuoda itseään esiin maailman edessä aina vain laajemmin, erilaisille yleisöille. Muistaen, että toisinaan on viisautta suojella sisimpäänsä. Ja myös, että joskus voi olla helpompaa tulla näkyväksi tuntemattomille kuin muuttaa tuttujen käsitystä itsestä.
- Vaalimaan niitä ihmissuhteita, joissa koen voivani turvallisesti olla minä. Se tarkoittaa sallivuutta molempiin suuntiin. Luottamusta siihen, että voi rakastaa ja olla rakastettu, vaikka ei kaikkia ajatuksia jakaisikaan, eikä maailmaa katsoisi täysin samoin.
- Tutustumaan aina vain paremmin sisäiseen lapseeni ja pyrkimällä sen myötä ymmärtämään, miksi jotkin tilanteet ja kohtaamiset satuttavat ja toiset eivät. Sisäinen lapsi avaa näköyhteyden omaa menneisyyteen. Lapsuudessa syntyneitä haavoja on mahdollista parantaa, kuten myös aikuisuudessa aiheutuneita. Se on ollut itselleni erityisen eheyttävää ja itsetuntoakin vahvistavaa. Ennen sisäisen lapsen ja haavojeni kohtaamista reagoin tilanteisiin, kun en saanut kaipaamaani hyväksyntää joko miellyttämällä ja omien tarpeiden vähättelyllä tai pakenemalla.
- Muistuttamaan itseäni usein siitä, että jokainen meistä pohjimmiltaan vain toivoo tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Se on tässä vaatimusten maailmassa turhan helppo unohtaa. Jos niin tapahtuisi, maailma olisi hyvin toisenlainen paikka. Siinä on meille riittämiin tavoitetta. Läheisistä on hyvä aloittaa.
Kommentointi on suljettu,