Kun pitkään piilossa ollut emotionaalinen trauma nousee pintaan

Minulla on ollut jo pitkään kova tahtotila kirjoittaa postaus hyväksymisestä. Päivittäin pyytämääni kirjoitusfiilistä ei kuitenkaan ole tullut. En ole päässyt aiheen kanssa siihen olotilaan, jossa usein postaukset syntyvät: kuin ne vain valuisivat minusta näppäimistön kautta julkaistavaksi. Odoteltuani riittävän kauan, pakotin lempeän lujasti houkuttelin itseni koneen äärelle. Saadakseni apua sosiaalisesta paineesta kerroin myös Instagramissa kirjoittavani aiheesta. En ikinä ennen ole tehnyt niin! Aloitin kirjoittamisen niistä osista, jotka mielessäni tuntuivat jo valmiilta. Ahdisti. Teksti tuntui tunkkaiselta, ei lainkaan soljuvalta. Kuin kirjoittaisin parastakin asiantuntijatekstiä. Pian tajusin, etten ollut vielä valmis. Aihe oli liian jäsentymätön mielessäni. Kirjoitin kuitenkin muistiin esimerkin siitä, miksi toisinaan joidenkin asioiden hyväksyminen on haastavaa: emotionaalinen trauma ja sen aiheuttama haava sisimmässä voi olla niin monitahoinen ja syvä, että voi viedä kauankin aikaa ennen kuin on valmis sen hyväksymään.

Minulle yksi sellainen on se, miten uupumukset ovat vaikuttaneet elämänkulkuuni ja identiteettiini. Miten minusta tuntuu, että vaikka olen päässyt eteenpäin niin, etten vello katkeruudessa ja masennuskin on väistynyt, tuo haava on yhä kipeä ja vaikuttaa elämääni. Ja kuinka olen toisinaan turhautunut siihen, että kaiken käsittelyn ja tutkailun, eheytymisprosessien jälkeenkin, haava on yhä olemassa. Arpeutuneena, mutta valmiina sykkimään, kun mahdollisuus avautuu.

Nyt kirjoittamiseni sai sen vuotamaan. Itkin ja tärisin. Tajusin heti, että olin kulkeutunut jonkin sellaisen äärelle, joka olisi mahdollista kohdata. Myös tunnetasolla. Eteeni tuotiin kuin tarjottimella tarkasteltavaksi kaikki se, joka pitää minua yhä osin piilossa ja sivussa. Viikonloppuni oli vapaa, myrskykin tulossa. Aikaa siis olisi. Mutta olisiko minulla muuten voimia viipyillä kivussa ja sen vieressä?

Sano se ääneen

Ani harvoin jos koskaan meillä istuu terapeutti sohvalla valmiina kuuntelemaan ja kysymään, kun tällainen tilanne tulee vastaan. Olin valintatilanteen äärellä. Voisin antaa tunnekuohun mennä ohi. Antaa sille nimen, ehkä kirjoittaa sen herättämistä ajatuksesta muutaman rivin ja jatkaa viikonlopun viettoa suuntaamalla ajatukseni johonkin mukavampaan. Tai sitten voisin antautua sille ja kohdata sen. Pyytää sitä jäämään. Siinäkin tilanteessa itse tunnekuohu menee kyllä ohi, olo helpottuu. Mutta asia sinänsä ei päästä otteestaan. Tai paremminkin tällä kertaa minä en päästänyt sitä otteestani. Halusin sen nyt kohdata ja ottaa selvää, mistä siinä on pohjimmiltaan kyse.

Ensimmäiseksi laitoin viestin parille ystävälle: ”haava avautui.” En kenelle tahansa. Heille, joiden tiedän suhtautuvan siihen myötätuntoisesti. Ovat ehkä itse kokeneet jotain vastaavaa. Tämä on tärkeää: vereslihalla ollessa ei halua alkaa selittää kenellekään mitään. Saati sitten perustelemaan jotain. Sanominen ja myötätunnon vastaanottaminen on tärkeää. Se tuo olon, että ei ole yksin. Samalla tilanteelle ja tunteelle antaa nimen. Osoittaa myös itselle, että tunne on nähty ja tunnistettu. Se jo itsessään vie tunnekuohulta voimaa, laannuttaa sitä. Tässä tilanteessa se auttoi minua myös asettamaan itseni vähitellen objektiiviseen suhteeseen ko. haavaan nähden. Jotta voin sitä tutkailla ja tarkastella.

Kirjoitin myös tuoreeltaan viestin valmentaja-terapeutilleni. Kerroin päällimmäiset tuntemukset ja siihen mennessä nousseet oivallukset. Toivoin, että seuraavan tapaamisen voisimme pyhittää tämän käsittelyyn. Olen onnekas, että minulla on häneen sellainen suhde, että voin laittaa viestiä myös tapaamisten välillä. Siten voin välittää niitä aitoja tuntemuksia, joita aiheeseen ja tilanteeseen liittyi. Koen sen tärkeäksi erityisesti tällaisen aiheen kohdalla, jota on kyllä käsitelty paljon, mutta jonka syvin taso on vielä pysynyt tavoittamattomissa.

Kirjoita se ulos

Seuraavaksi avasin muistikirjani ja annoin tulla. Tajunnanvirtaa tunteista ja ajatuksista niiden taustalla. Välittämättä oikein mistään. Sanamuodoista, kieliopista tai välimerkeistä nyt ainakaan. Tekstistä saa juuri ja juuri selvää. Paperille tipahtelevat kyyneleet jättävät oman puumerkkinsä. Ensin teksti purkaa ulos vain tunnetta, kipua. Siihen kirjoittaminen on hyvä väline: voi kirjoittaa juuri niin kovaa tekstiä kuin tahtoo. Käyttää rumia sanoja, taivastella ja huutaa, jopa syyttää. Kukaan ei tule siitä moittimaan. Myöhemmin kirjoittaminen alkaa jäsennellä ajatuksia. Lopulta huomaa olevansa tyhjä.

Viikonlopun aikana kirjoitin lähes kahdeksan sivua tajunnanvirtaa. Määrä ei itsessään ole mittari millekään. Joskus tunne ja ajatus tulee ulos vain muutamalla rivillä. Tällä kertaa se vaati enemmän. Hyväksi myös on, jos kirjoittamisen äärelle palaa peräkkäisinä päivinä, useampaan kertaan. Silloin on mahdollista myös huomata edistys ja eheytyminen. Eli kuinka asia triggeröi aina vain vähemmän ja ajatuksista tulee selkeämpiä ja jäsentyneempiä. Kunnes ne tuntuvat loppuvan.

Meditoi

Meditaatio voi palvella trauman tietoisessa kohtaamisessa monin eri tavoin. Se voi tarjota hengähdystaukoja ja rauhoittaa tunnekuohua. Mutta se voi myös tuoda paljonkin selkeyttä. Minulle meditaatio on ennen kaikkea mietiskelyä ja myötätunnon tarjoamista itselle. Ei niinkään mielen tyhjennystä. Pyydän meditaatiossa usein vastauksia. Mutta kohtaan myös vaikeita tunteita ja varjoja. Meditaation ansiosta olen mm. ymmärtänyt, miksi uuvuin (osin eri asia kuin nyt käsillä oleva trauma) ja oppinut tuntemaan sisäisen lapseni.

Nyt asetin kysymyksen itselleni vielä hieman toisin: ”Mikä traumani todellisuudessa on, mikä tämä vuotava haava on?” Harvoin saan vastaukset vielä meditaatiossa ollessani. Usein ne pulpahtavat mieleen ihan jossain toisaalla, arjen elämän keskellä. Tai ne kertovat itsestään tapahtuman, toiminnan kautta.

Tukeudu tietoon

Minulle on hyvin luontaista lähteä tällaisessa tilanteessa etsimään jotain teoriaa tai työkalua, jonka avulla voisin omaa kokemustani työstää. Joka saisi minut oivaltamaan jotain lisää. Kyse voi olla tekstistä tai videon pätkästä, oivalluttavista kysymyspatteristoista, ajatuksesta, vertaiskokemuksesta. Sen lisäksi, että ne auttavat jäsentämään omia tunteita ja ajatuksia, ne myös muistuttavat, että en ole ensimmäinen ihminen kohtaamassa emotionaalista traumaa. Enkä viimeinen. Samalla suhde omaan kokemukseen muuttuu aina vain objektiivisemmaksi.

Miettiessäni, mikä toisi tällä kertaa itselleni avun, mieleeni nousi nimi Mastin Kipp. Hänellä on lahja auttaa emotionaalisten traumojen kohtaamisessa ja niiden kääntämisessä merkitykselliseksi elämäksi. Hänen kirjansa Claim Your Power ja sen 40 päivää kestävä ohjelma auttoi aikoinaan itseäni kohtaamaan monia varjoja uupumuksieni taustalla. Sen muistaessani ajauduin myös nyt Mastinin sivuille. Toiveenani löytää jokin videopätkä, jossa olisi jokin yksinkertainen tehtävä, joka avaisi alitajuntani solmut. Tätä toivon usein: helppoa, nopeasti avun tuovaa, yksinkertaista työkalua. En löytänyt sellaista, mutta löysin kolmen webinaarin eli koko päivän mittaisen seminaarin.

Lopulta se voi olla vain yksi ajatus, jonka äärelle pysähtyy ja jonka huomaa avaavan monta solmua yhtä aikaa. Voi olla, että se ajatus on tarkoitettu ihan toiseen asiayhteyteen. Ja ettei se oikeastaan edes liity siihen aiheeseen, jota on käsittelemässä. Sillä ei ole väliä, jos se auttaa oivaltamaan itselle jotain merkityksellistä. Tuossa seminaarissa se oli tämä yksi lause:

”Disconnection, isolation and trying to do it by yourself leads to repeating automatic trauma responses &staying stuck.”

Mastin Kipp: Live Your Purpose Jumpstart

Ymmärsin, että monella tapaa elän traumaani uudestaan ja vahvistan sitä päivittäin käytökselläni, jonka olen itse valinnut. Sen olen luonut suojaamaan itseäni siltä, etten enää ikinä uupuisi. Ettei masennus enää ikinä saisi otettaan. Mutta samalla – huomaamattani – se emotionaalinen trauma, joka edelsi ja seurasi uupumuksiani ja montaa muuta tapahtumaa elämässäni, on vain vahvistunut.

Hemmottele itseä

Kaiken muun ajan, mikä haavan käsittelyltä jäi, pidin itsestäni mahdollisimman hyvää huolta. Leivoin sitruunamarenkipiirakkaa ja söin sen suurta mielihyvää tuntien. Nautin hyvästä ruuasta. Kävin kävelyllä, valokuvasin ja joogasin. Katsoin rakkauden täytteisiä leffoja, löhösin viltin alla sohvalla. Annoin kaiken kuulemani, oivaltamani ja kohtaamani tekeytyä omassa rauhassa myöhemmiksi oivalluksiksi.

Itsensä hoivaamisen ja hemmottelun tärkeyttä ei voi liiaksi korostaa. Eikä vain silloin, kun viipyilee kivun äärellä. Vaan aina. Ilman sitä ei jaksa kohdata niitä asioita, jotka elämä nostaa eteemme.

____

Viikonloppu on lyhyt aika elämän eheyttämiseen.  Mutta se on riittävän pitkä oivalluksien syntymiseen ja siten alkuun pääsemiseen. Haavani, emotionaalinen trauma, on yhä olemassa. Nyt tiedän, mistä siinä on kyse ja voin tietoisesti aloittaa elämäni rakentamisen niin, että voisin sitä parantaa. En edes yritä tehdä sitä yksin. Koska mikään eheytyminen ei tapahdu yksinäisyydessä. Se ei myökään tarkoita, että tarvitsisin terapiaa tai valmennusta viikottain. Vaan myötätuntoisia hyviä ihmissuhteita ja normaalia elämää, johon sisältyy paljon mielekkäitä, merkityksellisiä ja iloa tuottavia asioita.