Tässä Irti masennuksesta -kirjoitussarjan toisessa osassa käsittelen motivaatiota arjen pieniin mutta merkityksellisiin tekoihin sekä haluani löytää masennukseni perimmäinen syy. Ennen kuin jatkat lukemista, voi pieni vastuuvapauslauseke olla paikallaan: Tässä esiin tuomani asiat ovat sellaisia, joita en olisi itse akuutissa vaiheessa ollut valmis kuulemaan. Lähinnä siksi, että ne paljastavat sen, kuinka paljon aikaa ja malttia toipumiseen ja parantumiseen tarvitaan. Siinä tilassa missä itse nyt olen, koen tärkeäksi niistä kuitenkin kirjoittaa.
Toipumisen mallioppilas
Terapia auttaa jäsentämään, mikä on kaiken taustalla: mikä on uupumuksen ja masennuksen välitön syy. Sieltä saa myös työkaluja ajattelun, tunteiden ja käyttäytymisen muokkaamiseen. Kaikki tämä kuitenkin auttaa vain, jos niitä käytetään. Pelkkä ajatuksen tasolla tapahtunut muutos ei riitä, vaikka onkin hyvä alku. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta ei sitä ole. Tämän tosiasian edessä olen monta kertaa joutunut katsomaan itseäni peiliin.
Olin kuvitellut olevani toipumisen mallioppilas. Olinhan treenannut terapiassa käyntiä jo vuosia. Sen lisäksi olin lukenut paljon siitä, miten luotaisiin hyvä, mielekäs ja merkityksellinen elämä. Aiemmasta terapiajaksostani oli matkaan jäänyt paljon hyviä työkaluja, joita olin kerryttänyt lisää lukemalla ja opiskelemalla mm. coachiksi. Mutta ne eivät olleet estäneet minua uupumasta uudelleen ja ajautumasta jälleen pahenevan masennuksen kouriin. Jokin oli yhä selvittämättä. Olemassa oleva tietotaitoni sai minut ajattelemaan, että kunhan vain saisin tietää, miksi olin uupunut ja sairastunut masennukseen, mielenrauhani palautuisi ja paranisin. Muuten kyllä osaisin jo hoitaa mieltäni ja elämääni.
3. Aktiivisen palautumisen malli ja arjen vakauttaminen
Terapian alkaessa kävi hyvin nopeasti ilmi, että arjessani oli paljon rakenteita ja tapoja, jotka ylläpitivät, jopa voimistivat masennuksen oireita. Yksi niistä oli mustavalkoinen ajattelu omien elämäntapojeni suhteen. Osasin kyllä katsoa maailman ilmiöitä hyvin monesta eri näkökulmasta. Mutta esim. toiminnan ja levon suhteen olin täysin on-off-tyyppi: joko tein 120 % teholla tai sitten en liikauttanut evääkään. Opin pian, että täydellisestä off-tilasta nouseminen tekemisen moodiin vei paljon enemmän energiaa kuin olin levolla saanut kerrytettyä.
Elämääni lanseerattiin aktiivisen palautumisen malli. Se vaati ennakoinnin opettelua, joka paljastui toiseksi kompastuskivekseni. Olin omaksunut niin hyvin hetkessä elämisen ajatuksen, että en juuri miettinyt edes sitä, mitä tänään söisin. Saati sitten huomenna. Sellainen vaikuttaa ihanan spontaanilta. Mutta kun olet käyttänyt vähät energiasi työkeikalla ja päästänyt itsesi sen jälkeen täydelliseen off-tilaan, voi tyhjä jääkaappi aiheuttaa lamaannuksen. Minä ratkaisin tilanteen usein tyytymällä pelkkään makarooniin mausteilla. Sellainen ravitsemus ei varsinaisesti edistänyt palautumista.
Jääkaapin täyttäminen ennen työkeikalle lähtöä osoittautui yhdeksi tärkeimmistä edistysaskeleista. Sen ansiosta sain ravitsevan aamupalan silloin, kun sitä eniten tarvitsin. Se puolestaan auttoi minua lähtemään liikkeelle sen sijaan, että olisin lepopäivänä vain siirtynyt sängystä sohvalle ja takaisin. Hidas kävely ulkona täytti energiavarastojani paljon enemmän kuin koko päivän nukkuminen. Mutta sille täytyi luoda edellytykset. Tehdä se niin helpoksi, että siihen ei enää liittynyt pienintäkään vaivalloisuuden tai pakottamisen tunnetta.
Kyse oli pienimmän mahdollisen teon määrittämisestä, jolla oli kuitenkin suurin mahdollinen vaikutus. Ja jonka toteutuminen olisi helppo todentaa: jääkaapin oven avaaminen riitti.
”Älä huijaa itseäsi”
Arjen toimintatapojani tarkastellessani jouduin myös huomaamaan, että olin todella sisäistänyt rakastavan armollisuuden itseäni kohtaan. Ongelmana vain oli, että sen turvin saatoin selittää ihan kaiken parhain päin. Myös ne arjen toiminnot, jotka eivät todellakaan palvelleet ketään tai tuottaneet minulle hyvää. Päin vastoin. Yksi herätyksistä tapahtui psykiatrin vastaanotolla. Hän oli aikansa kuunnellut hyviä selityksiäni mm. huonojen ruokailutottumuksieni taustalla, kunnes kääntyi minua kohden, katsoi minua tiukasti silmiin ja totesi: ”Huijaa ketä tahansa, mutta älä huijaa itseäsi.”
Koska olin sanonut, että haluan parantua, olin myös antanut psykiatrilleni luvan sanoa näin. Hän tiesi, että sillä olisi paranemiseni suhteen merkitystä. Hän taisi myös tietää vetoavansa yhteen minulle tärkeää arvoon: rehellisyyteen. Silloin tuo lause tuotti ärtymystä, mutta se tehosi. Nyt olen siitä kiitollinen.
Motivaatio pieniin muutoksiin?
On merkillistä, kuinka paljon tavallisilla arkisilla valinnoilla ja tekemisillä on varsinkin olon vakauttamisvaiheessa vaikutusta. Mutta on taitolaji, millä ne saadaan elämään ujutettua. Kun on paha olla, ei ole kovin vastaanottavainen eikä valmis muutoksiin, vaikka olon tahtoo muuttuvan. Mieluummin heti.
Minulla ujutus tapahtui kääntämällä valokeila mustavalkoisuuteeni. En halunnut olla sellainen. Sen näkeminen itsessä oli kauhistus. Toisaalta myös tiedostin itselläni olevan taito – jopa vahvuus – tunnistaa halutessani vivahde-eroja ja harmaan tuhansia eri sävyjä. Se valjastettiin luomaan palautumiseen erilaisia malleja. Jos minulle olisi vain tiukasti sanottu, että ”syö porkkanaa, älä juo viiniä, mene ulos ja laita Netflix kiinni”, olisin yhä sängynpohjassa. Motivaatio käyttäytymisen muuttamiseen löytyy usein sieltä, mistä sitä ei ensin osaa etsiä. Ja juuri siksi sitä tulisikin etsiä niin monesta eri suunnasta.
Arkisten toiminteiden helpompi sujuminen tekee muuten kovin abstraktista toipumisesta huomattavasti konkreettisempaa. Niiden avulla luodaan onnistumisen tunnetta. Edistys tulee näkyväksi. Sellainen luo uskoa ja toivoa, joka puolestaan vahvistaa motivaatiota. Huomion kiinnittäminen arkisiin asioihin tuntui itsestäni täysin turhalta ja tylsältä. Se herätti minussa eniten ärtymyksen ja turhautumisen reaktioita. ”Että tällaisestäkö tämä on kiinni?” Kaipasin jotain suurempaa ja hienompaa mekanismia. Mutta jos elämän peruspolttoaineet – ravinto, uni ja kehon käyttäminen – eivät ole kunnossa, mikään muukaan ei ole.
4. Syy
Voiko masennuksesta parantua, vaikka ei tietäisi tarkkaan, mistä se johtuu? Mikä on sen perimmäinen syy? Voi. Ajattelen, että tarpeemme syyn selvittämiseen ovat yksilöllisiä. Jokainen itse tietää, minkä tason vastaus riittää ja miten syvälle on valmis menemään. Luota siihen. Minulla vain on ollut aina vahvana ajatus, että on helpompi tehdä korjaavia toimenpiteitä, kun tietää, mihin ne kohdistuvat. Luhistumaisillaan olevaa taloakin korjaisin mieluummin perustuksia vahvistamalla kuin ulkopuolisin telinein tukemalla tai sortumisesta varoittavia railoja seinissä tilkitsemällä. Jos se on mahdollista.
Vaikka olin aiemmalla terapiakierroksellani saanut paljon työkaluja muuttaa omaa ajatteluani ja sen myötä käytöstäni, en selvästikään ollut valmis. Halusin ymmärtää perimmäisen syyn. Sen, jonka eheyttäminen takaisi, etten enää uupuisi. Siksi halusin traumojen hoitoon ja kognitiiviseen psykoterapiaan erikoistuneen terapeutin. Kerroin hänelle jo tutustumisvaiheessa tarpeeni löytää tuo syy. Terapeuttini ei luvannut, että onnistumme, mutta sitä kohti menisimme. Todellisuudessa 45 minuuttia viikossa on liian lyhyt aika niin suuriin ihmeisiin, jos en tekisi harjoitteita myös kotona.
Syy ja sen monet tasot
Syitä on hyvin monenlaisia ja monitasoisia. On melko helposti tunnistettavia, välittömiä syitä, kuten liiallinen työn tekeminen, jatkuva venyminen, ylikuormitus, huonot ihmissuhteet, huonot johtamistaidot, elämän äkkinäiset muutokset ja kuormittavat tapahtumat, henkinen ja fyysinen väkivalta… Lista on pitkä. Ne, joita tässä esitän, eivät luo täydellistä kuvaa. Jokaisella on oma tarinansa, syynsä ja niiden kombinaatiot.
Yleistä on pohtia, miksi tuo välitön syy tapahtui. Siinä vaiheessa tunnistetaan tiettyjä ajatus- ja käyttäytymismalleja. Nimetään paljon tunteita, analysoidaan olosuhteita. Opetellan tuntemaan itseä. Katse kääntyy enemmän sisäänpäin. Puheeseen saattaa nousta perfektionismi, kiltteys, hyväksynnän hakeminen, kelpaaminen, elämän erilaiset roolit, mahdollisuus olla oma itsensä, riittävän hyvän riittäminen, yksin jäämisen pelko, tunnetaitojen heikkous, suorittajuus… Ehkä myös kasvatus, ne kuuluisat ’jotkut’ ja ’muut’, ääneen sanomattomat vaatimukset ja odotukset yms…
Seuraava syy-taso vie jo syvemmälle. Silloin kysytään, miksi on kehittynyt perfektionistiksi, liian kiltiksi, hyväksyntää hakevaksi, vahvoja rooleja ottavaksi, suorittajaksi… Niin, että ne alkavat haitata elämää. Näistä monet ovat ominaisuuksia, jotka ovat (työ)elämässä tarpeellisia. Kunhan pysyvät aisoissa, inhimillisyyden rajoissa. Työkalupakista avataan sellainen taso, jossa puhutaan mm. persoonallisuuden kerroksista, egosta ja superegosta (näistä egoa tarvitsemme, superegon kanssa olisin enemmän varpaillaan), tunnelukoista ja sisäisestä lapsesta jne.
Tietoiset ja alitajuiset uskomukset
Kyseisellä syy-tasolla puheeksi nousevat täyttymättömien tarpeiden lisäksi sisäiset uskomukset ja se, kenen äänellä niitä lausutaan. Todennäköisesti ensin käsitellään tietoiset uskomukset. Ne ovat helpompia, vaikka niissäkin on jo tekemistä. Ne usein suoraan vaikuttavat käyttäytymiseemme. Niiden kautta monet muutokset tapahtuvat. Esim. motivaatio toteutuu usein tietoisten uskomusten kautta, joita arvotkin tavallaan ovat.
Sitten on vielä ne uskomukset, jotka ovat lujasti kiinni alitajunnassamme. Ja sieltä vaikuttavat elämäämme tavalla, jota emme arjen tasolla ymmärrä. Oikeasti emme. Ne ovat muodostuneet ajan saatossa kasvatuksen ja ympäristön, kokemusten ja oppimisen kautta. Niihin sisältyy myös esim. sukupolvelta toiselle vuorovaikutuksessa siirtyviä traumoja, vaikka niitä ei koskaan lausuttaisi ääneen. Rivien väliin on ylipäänsä puettuna paljon odotuksia ja ajatuksia, joita tietoinen mielemme ei havaitse. Mutta alitajunnaltamme ei mene mikään ohi. Sieltä ne vaikuttavat käyttäytymiseemme ja pulpahtelevat toisinaan tietoisuuteemme juuri silloin, kun vähiten osaamme odottaa.
Tämä on vaihe, jonka en ajatellut ensin koskettavan minua. ”Minullako muka haitallisia uskomuksia?” Sittemmin olen tullut tutuksi mm. sisäisen lapseni, pelkäävän minän, yliminän ja sisäisen sabotöörini kanssa. Varsinkin viimeksi mainitun kanssa käymme usein mielenkiintoisia keskusteluja. Mainittakoot, että hän näyttää mielikuvissani Darth Vaderilta. Se auttaa suhtautumaan vaativaan minääni toisinaan hieman huumorilla.
Läpimurto
Halusin mennä vieläkin syvemmälle syy-tasoilla: miksi-kysymykseni liittyivät siten siihen, mikä on saanut minut kehittämään tiettyjä tietoisia ja alitajuisia uskomuksia. Miten olen luonut sisäisen sabotöörini? Millaiset asiat ja tapahtumat ovat johtaneet siihen, että tietyt tunnelukot ovat aktivoituneet? Miksi sisäinen lapseni on niin haavoittunut? Miksi minulla on niin voimakas tarve hakea hyväksyntää? Miksi, miksi, miksi…
Onnistumiseni oli lopulta yhdistelmä terapeuttisia keskusteluja, syvämeditaatiota, erilaisia kirjoitustehtäviä ja muita ajatuksia jäsenteleviä ja alitajuntaa härnääviä työkaluja. Läpimurto tapahtui n. 1,5 vuotta terapian aloituksesta. Olin tekemässä kotona itsekseni meditaatioharjoitusta, jossa pohdin pelkojeni taustoja. Mieleeni ei noussut mitään yksittäistä tilannetta tai tapahtumaa. Enemmänkin lauseita, jotka muistin kuulleeni lapsuudessani ja nuoruudessani usein. Tiesin, mihin ne liittyivät. Tiesin myös, että ne ovat kaipaamani vastaus. Ensimmäistä kertaa vuosiin itkin helpotuksesta.
Minulle tuo tietoisuuden taso viimein riitti. En kaivannut yksityiskohtia. Syy on hyvin henkilökohtainen ja siksi jätän sen tässä tarkemmin kuvaamatta. Mutta se teki sen, mitä olin toivonut: avasi ymmärrykseni siihen, miksi olin ylläpitänyt käytöstä, joka ajoi minut uupumukseen ja sen myötä myös masennukseen. Hetkessä mieleni loi mallinnukset siitä, millaiset tekijät ja tapahtumat toimisivat jatkossa triggereinä. Mitä minun tuli elämässä ehkä välttää, jos voisin? Missä olla varovainen? Minkä suhteen omia rajojani vahvistaa? Syyn ymmärtäminen avasi myös mahdollisuuden todelliseen anteeksiantoon ja katkeruuden työstämiseen.
Onko kaikilla traumoja?
Helposti ajatellaan, että traumat syntyvät vain konkreettisten ikävien, fyysisiä rajoja koettelevien ja niitä ylittävien tapahtumien tai merkittävän, melko näkyvän henkisen väkivallan, kuten kiusaamisen, tuloksena. Mutta käytännössä kaikilla meistä on lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudestakin traumaattisia kokemuksia. Niitä syntyy vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Tahattomasti.
Eroamme toisistamme siinä, miten olemme niitä mahdollisesti käsitelleet ja millaista itseämme suojelevaa käyttäytymistä olemme niiden myötä kehittäneet (joka lopulta saattaa kääntyä itseään vastaan). Ja tietysti, miten ulkoinen maailma niitä ärsyttää. Usein trauman taustalta löytyy positiivinen aie. Melkein kaikkien tekojen taustalta löytyy. Se voi olla niin yleisesti hyväksytty, että sen ei todella tajua satuttaneen tai pakottaneen luomaan liiankin voimakkaita suojauskeinoja. Vaikka traumoista usein puhuttaessa katse kääntyy vanhempiin, ne ovat voineet syntyä myös muissa vuorovaikutussuhteissa ja hetkissä: kavereiden kesken, koulussa, harrastuksissa, työpaikalla, muiden merkityksellisten aikuisten kanssa toimittaessa…
Minun traumani ja siten uupumukseni ja masennukseni liittyvät hyväksytyksi, nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi ja arvostetuksi tulemiseen. Vaikka masennus ei enää saisikaan elämässäni valtaa, nämä ovat ikuisesti koetinkiviäni. Kipupisteitä. Jos niihin liittyvät psykologiset tarpeet eivät täyty, voin huonosti. Siksi ne tulevat entistä enemmän vaikuttamaan siihen, kenen kanssa teen töitä, millaiseen seuraan hakeudun, kenet päästän lähelleni. Se ei ole helppo rasti. Sillä tahtoisin olla kaikkien kaveri. Mutta tiedostan, että nämä haavat eheytyvät vain aitojen yhteyksien kautta.
Tämä kirjoitus on toinen osa viiden postauksen Irti masennuksesta -sarjaa. Sarjan ensimmäinen osa – APU – julkaistiin 5.5. ja se löytyy täältä. Seuraavat osat julkaistaan 9.5., 11.5., 13.5.2021.
Kommentointi on suljettu,