Itsetuntemus Oikeaa elämää

Kirjoittaminen, selviytymiskeino

Kun elämä tarjoilee sitruunoitaan, millaisiin asioihin silloin tartut, jopa takerrut? Mikä on se selviytymiskeino, johon tukeudut, joka tuo hallinnan ja merkityksen tunnetta? Miten olet aiemmin toiminut, kun elämä on ravistellut tai jopa jättänyt tyhjän päälle? Mistä olet löytänyt uudelleen toivosi ja tarmosi? Maailman epävarmuus on pakottanut kysymään näitä jälleen myös itseltäni.

Oljenkorsi nimeltä blogi

Blogin kirjoittaminen tuli elämääni kauan sitten. Kun olin yhden hurjan kevään jälkeen sairauslomalla, uupuneena ja jälleen masennukseen sairastuneena. Silloin blogimaailma oli vielä melko tuore juttu. Varsinaisia vaikuttajia oli vasta kourallinen. Julkaisemisen tapa ja tyyli oli rennompaa. Käytetyt visuaaliset maailmat amatöörille helpompia lähestyä. Hakukoneoptimointiinkin riitti, kun käytti samaa sanaa otsikossa, tekstissä ja tageissä – jos sitä ylipäänsä tahtoi tehdä.

Halusin kokeilla. En niinkään saadakseni seuraajia kuin huvittaakseni itseäni. Tuoden elämääni edes jonkin asian, jota edistää vaikka joka päivä. Se tuntui erityisen tärkeältä hetkellä, jolloin koin olevani monellakin tapaa tyhjän päällä: yritystoimintani oli tyrehtynyt ja tiesin, että sairauslomaani jatkettaisiin niin kauan, kunnes olisin oikeasti työkykyinen ja kykenevä henkisesti kohtaamaan vastoinkäymisiä.

Muistan kirjoittaneeni aamuisin, vielä sängyssä loikoillen. Siitä, mitä ajatuksia jonkin hömppäkirjan juoni oli minussa nostattanut. Mansikoista, joita olin vapuksi itselleni ostanut. Project Runwaysta, johon olin aivan koukussa. Asunnonvaihtoprojektista, pyöräretkistä. Jo silloin koin (ja koen yhä), että suurin este bloggaamiselleni oli kuvien uupuminen. Vaikka ostin kameran, en muistanut sillä kuvata. Saati, että olisin saanut sillä aikaan sellaisia kuvia, joita mieleni näki. Minulle tärkeämpää oli kirjoittaa. Sanoja, jotka pulppusivat jostain sisimmästäni. Joskus kevyesti, usein kovin raskaasti.

Kirjoittamisesta muodostui pelastusköyteni. Selviytymiskeino, johon kiinnittyä. Kohde, jota varten oli hyvä etsiä inspiraatiota ja ideoita. Se täytti sekä luovuuden että aikaansaamisen tarvetta. Kulutti aikaa, tarjosi sopivasti (teknisiä) haasteita. Löydettyäni blogimaailmasta mielenkiintoisia seurattavia tunsin myös kuuluvani johonkin laajempaan. Vaikka kovin aktiivinen kommentoija ja verkostoituja en ollutkaan.

(Nuo vanhat kirjoitukset aina vuoteen 2020 asti löytyvät muuten yhä verkon uumenista nimellä Leideilyä.)

Sittemmin olen tarttunut kynään – tai siis laittanut sormet näppäimistölle – usein, kun elämä on yllättänyt epävarmuudellaan. Hetkellä, kun yksi minulle hyvin mieluinen ja elämäni tasapainoon saattanut rooli ei saanutkaan jatkoa yhteistyökumppanin suunnattua toisille urille. Kun olin irtaantunut toisesta, jonka piti olla unelmieni täyttymys, mutta olikin yksi elämäni isoista pettymyksistä. Kun jouduin evakkoon kodistani. Kun tarvitsin elämääni jälleen rakennetta, jotain jonka myötä löytää toimijaminääni. Senkin jälkeen, kun elämän oppitunti oli kohdistunut juuri kirjoittamiseen ja julkaisemiseen.

Kolmas kierros

Meneillään on koronaepisodin kolmas lockdown, vaikka sitä ei sillä nimellä enää kutsutakaan. Sen, mille ei pitänyt olla enää edellytyksiä, onkin totta. Se tarkoittaa jo kolmatta perättäistä kevättä kun kysyn itseltäni, mihin ryhtyisin. Millä itseäni viihdyttäisin, miten päiväni täyttäisin? Vaikka tunnen olevani vahvoilla elämän ja mielen tasapainon suhteen, silti huomaan tämän koettelevan. Ehkä pahimmin kuin mikään aikaisempi aalto. Se ei johdu niinkään itse pandemiasta tai sen aiheuttamista tunteista. Enemmänkin siitä, että huomaan pettymyksen tunteita itseäni kohtaan nousevan. Olenko saanut mitään elämän osa-aluetta edistettyä? Olenko päässyt lainkaan eteenpäin? Olo on kuin murmelilla, joka herää jälleen samaan päivään.

Olisi helppo päästää mieli vapaaseen pudotukseen. Nostaa kädet pystyyn ja todeta, että millään ei ole mitään väliä. Antaa kaiken sen, minkä on rakentanut, valua pois. Vajota epätoivoon. Ja kuitenkin nämä pari rauhaiselon vuotta ovat tehneet sen, että minua ei huvita juuri nyt masentua. Olen edistynyt, koska todella voin päättää, etten päästä itseäni pudotukseen. Voimattomuuden sijaan minulla on käden ulottuvilla liuta erilaisia työkaluja, joiden avulla tuntemuksia käsitellä. Joiden avulla löytää merkitystä päiviin. Tuntea iloa, olla luova.

Ja silti jälleen kysyn: ”Mihin ryhtyisin?” Jos olet kulkenut matkassani kauan, olet ehkä kuullut minun kysyvän sitä monta kertaa aiemminkin. Eikä huolta, tulen kysymään vielä usein.

Niinpä asetan sormeni jälleen näppäimistölle. Hyväksi havaittu selviytymiskeino tulkoot jälleen osaksi päiviäni. Johdattamaan minut ulos tästä ajanjaksosta. Tarjoamaan merkitystä ja tekemistä. Vahvistamaan omanarvontuntoani. Tahdon kirjoittaa ajattelematta sitä, ovatko sanani vaikuttavia ja vahvoja, tietäviä tai opastavia. Pohtimatta kenelle kirjoitan tai sitä milloin ja kuinka usein kirjoitan. Kysymyksen, mihin tämä kaikki johtaa, jätän kokonaan esittämättä. Niin tehdessäni toivon vain, että välillä osaisin kirjoittaa myös kevyesti – ja lyhyesti. Ja valokuvata kauniisti.

Olen vain iloinen ja kiitollinen, jos olet mukana.

You Might Also Like

No Comments

    Leave a Reply