(Sosiaalisessa) mediassa käydään paljon keskustelua siitä, kenen vika työuupumus oikein on. Sen kokevan yksilön vai yrityksen/työnantajan, jolle hän uupumuksen tapahtuessa työskentelee. Vuosien aikana, kun olen omia uupumuksiani työstänyt, myös näkemykseni on vaihdellut. Vaikka olen ollut taipuvainen syyttämään ensisijaisesti itseäni, eivät ne työyhteisöt, joissa olen aina toiminut, ole olleet ongelmattomia.Tietoisuuden laajentuessa ja tunnetilojen vaihdellessa, kun on kyennyt katsomaan tapahtunutta eri näkökulmista, eri tahot ja toimintamallit – omat ja toisten – ovat vuoron perään istuneet syytetyn penkillä. Pohdintojen myötä olen päätynyt siihen, että kyse on työntekijän ja työyhteisön/työnantajan kohtaamattomuus-ongelmasta. Peiliin olisi siis syytä katsoa kaikkien osapuolien.
Kuuntelisitko mieluummin
Kun työuupumus tapahtuu, on se selvä merkki siitä, ettei työpaikalla kaikki ole hyvin. Sen tulisi aina aloittaa yhteisön itsekriittinen tarkastelu toimintatavoista, tavoitteista sekä siitä, miten henkilösuhteet toimivat. Hyvin usein uupuminen aloittaa yksilön omat pohdinnat siitä, mikä oikein on tärkeää ja millaista elämää hän haluaa elää. Mikä rooli työllä elämässä on? Uupuminen on kehon ja mielen keino pysäyttää, koska muuten ne sairastuisivat vielä pahemmin. Se on hälytysmerkki, jonka pitääkin aloittaa itsetutkiskelu. Jotta sama ei pääsisi tapahtumaan uudestaan. Sama tavoite pitäisi olla jokaisessa yrityksessä ja työyhteisössä: ettei kukaan uupuisi. Se harvoin tapahtuu jatkamalla entiseen malliin.
Viisaammin ja inhimillisemmin ja siksi paremmin
Kun uupumusepidemiaa katselee, yksi asia tuntuu selvältä: 2000-luvun ihminen nykytietoisuuksineen ja arvomaailmoineen ei ole enää yhteensopiva niiden työkäytäntöjen kanssa, joilla Suomi aikoinaan nousi menestyväksi hyvinvointivaltioksi. En ole enää lainkaan varma kapitalismistakaan, vaikka tarjolla ei oikein ole muutakaan. Näen mahdolliseksi jo lähitulevaisuudessa tilanteen, jos työn tekemisen ja teettämisen kulttuuri ei muutu, että näemme yrityksiä, joihin kukaan ei halua mennä töihin. Koska se, millaista merkityksellisyyttä, arvostusta ja itsensä toteuttamisen mahdollisuutta nykyihminen kaipaa, ei niissä toteudu. Valitettavasti eräs nimeltä mainitsematon sotealan iso toimija tuntuu ainakin uutisten valossa yrittävän tätä jo käytännössäkin. Kyse ei enää ole siitä, että tekisimme asioita enemmän, nopeammin ja tehokkaammin. Ihmisen kantokyky on siihen tullut vastaan. Jos haluamme tilanteen korjaantuvan, meidän täytyy löytää ne työskentelytavat, joiden avulla teemme asioita viisaammin, inhimillisemmin ja siksi paremmin.
Koska omista uupumuksistani on jo aikaa ja ne kaikki ovat tapahtuneet eri syistä, kykenen tarkastelemaan niitä melko objektiivisesti. Niin objektiivisesti kuin omaa kokemustaan nyt on mahdollista. Sen syitä ja seurauksia. Seuraavassa tarkastelen esimerkinomaisesti omaa kokemustani käyttäen viitekehyksenä integraaliteorian nelikenttää. Sen mukaan kaikkea maailmassa ja elämässä tulisi aina tarkastella neljästä näkökulmasta: yksilön sisäisestä ja ulkoisesta sekä yhteisön sisäisestä ja ulkoisesta. Tämä tarkastelu resonoi oman ajatteluni kanssa voimakkaasti. Sen mukaan pitäisi pyrkiä tilanteeseen, jossa kaikki neljä näkökulmaa ovat tasapainossa keskenään. Aloitan tarkastelun yhteisöstä.
Työn tekemisen kulttuuri – yhteisön sisäinen ulottuvuus
Yhteisön sisäinen ulottuvuus tarkoittaa tässä yhteydessä erityisesti sitä tapaa, miten työstä ajatellaan ja millainen on vallitseva työn tekemisen ja arvostuksen kulttuuri. Ensinnäkin meihin vaikuttaa se, mikä on yleinen ajattelu Suomessa. Ahkeruuden ja työteliäisyyden arvot ovat meille tyypillisiä. Ajatus siitä, missä asemassa työelämässä on, rakentaa voimakkaasti identiteettiämme. Sen avulla myös arvotamme toisiamme, valitettavasti. Protestanttinen etiikka, joka korostaa työn tekemisen hyveellisyyttä ja erinomaisuutta vaikuttaa meihin yhä. Haluaisin sanoa, että olemme suorittajayhteiskunta: ajatus, että työteliäs ihminen on hyvä ihminen, on meihin voimakkaasti iskostettu.
Toisaalta meihin vaikuttaa se työntekemisen kulttuuri, joka siinä työyhteisössä tai yrityksessä on vallalla, jossa työskentelemme. Kipeä tosiasia on, että omien rajojen ylläpito on erittäin hankalaa sellaisessa porukassa, jossa ylistetään alituista venymistä ja yritykselle omistautumista. Kolmas arvomaailma, joka omaan työskentelyymme ja työhön suhtautumiseen vaikuttaa, on lähipiirimme. Perhe, jossa olemme kasvaneet. Ystävät, joiden kanssa kasvamme ja kehitymme myös aikuisena. Usein meidän on helpointa olla ystäviäkin sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa jaamme saman käsityksen työn ja uran merkityksestä.
Olen kasvanut perheessä, jossa työ on ollut kaikki kaikessa. Vanhempani olivat aina töissä tai siltä minusta tuntui. Omaksuin heiltä ajatuksen siitä, että olen hyvä ihminen, kun menestyn myös työelämässä. Ja tuo menestys tulisi minulle paiskimalla töitä. Ensimmäiset työuupumukseni tapahtuivat yhteisöissä, joissa palkittiin siitä, että teki ja tuotti paljon. En ollut ainoa, joka istui pitkään konttorilla. Kun vielä vapaa-aikaani vietin paljon uraansa panostavien kanssa, suorittajaminäni voi enemmän kuin hyvin.
Myöhemmät kaksi uupumustani tapahtui yrittäjänä. Erityisesti viimeisin tapahtui yhteisössä, jossa otettiin kyllä paljon, mutta oltiin valmiita satsaamaan vähän. Toisaalta yhteisiin tavoitteisiin sitoutuminen oli hyvin vaihtelevaa. Yhteinen tahtotila ja suunta ei ollut päässyt muodostumaan. Sitä kyllä toistettiin mantran tavoin, mutta käytännössä se ei aina näkynyt.
Toimintatavat ja organisoituminen – yhteisön ulkoinen ulottuvuus
Yhteisön ulkoinen ulottuvuus käsittää tässä yhteydessä organisaatioiden järjestäytymisen, käytännön toimintatavat, teknologian ja mm. johtajuuden. Toisaalta siihen vaikuttaa yleisesti maailman tila, jonka sain kokea vahvasti uupumus no. 3 kohdalla: maailmalla leviävään pankkikriisiin en voi vaikuttaa, vaikka kuinka tahtoisin. Kyse on kuitenkin pääasiassa siitä, miten työtä teemme, kuinka paljon, mihin aikaan päivästä, millaisissa tiimeissä, kuinka meitä johdetaan ja mitkä ovat vaikutusmahdollisuutemme. Teemmekö asioita oikealla tavalla, oikeiden ihmisten kanssa?
Yleisesti integraaliteorian piirissä ajatellaan, että olemme hyvin kehittyneitä siinä, miten ulkoista maailmaa järjestämme. Mutta se ei välttämättä korreloi yksilöiden sisäisen maailman kanssa. Kuin organisaatiot olisivat alkaneet elää omaa elämäänsä huomioimatta sitä, mitä sen tärkein resurssi eli ihmiset tarvitsevat ja pitävät tärkeänä. Suurin ongelma lepää lauseessa ja ajatuksessa: ”Näin on tehty aina ennenkin.” Joskus myös pakonomaisessa tarpeessa muuttaa asioita muutoksen vuoksi, miettimättä tarkemmin, mikä olisi viisasta. Kolmas ongelma on ikuinen kasvu. Neljäs on melko tuore kuvitelma, että emme enää tarvitse toisia ihmisiä ja livekohtaamisia heidän kanssaan.
Toisen työuupumuksen aikaan koin suhteeni esimiehiini todella vaikeaksi. Toisaalta avokonttori ja sen hälinä ajoi minua, erityisherkkää (vaikken sitä silloin tiennyt), tekemään jo silloin etätöitä yksin kotiin. Yksi esimiehistäni, ei oikein edes ymmärtänyt, mitä tein. Minun oli vuosia annettu tehdä asioita hyvin itsenäisesti, koska siten olin tehokkain ja tuotteliain. Toinen uusi esimies halusi valvoa jokaista osa-aluetta tarkasti. Olin myös edennyt nopeasti tilanteeseen, ettei yrityksellä juuri ollut uusia haasteita tarjolla. Ympärillä alati muuttuva organisaatiorakenne loi oman epävarmuutensa.
Neljännen työuupumuksen aikaan toimin yhteisössä, jossa ei ollut johtajaa, joka olisi luotsannut laivaa samaan suuntaan ja luonut yhteistä tahtotilaa. Se koostui pienemmistä yrityksistä, jotka olivat tottuneet työskentelemään ja ratkomaan ongelmia itsekseen. Koin vahvasti, että minut oli ostettu ”sisustamaan talo, jota ei vielä ollut rakennettu.” Ja jotta voin tehdä omaa työtäni, minun oli ensin luotava käytännöt eli perusta riittämättömillä resursseilla.
Inhimillisyys – yksilön ulkoinen ulottuvuus
Biologia eli ihmisyys asettaa rajat sille, mihin kaikkeen meistä on. Ja meistähän on: sopeutumaan, venymään, muuntumaan ja kehittymään. Mutta rajansa on kehollakin ja mielellä. Onneksi. Pitkäaikaisen stressin vaikutukset terveyteemme ovat jo niin yleistietoa, ettei tähän tarvita edes lähdeviitteittä. Tutkittua on sekin, että ihminen kykenee työskentelemään keskittyneesti 4-6 tuntia päivässä. Hän tarvitsee välissä taukoja. Palautuminen työpäivän aikana on ideaali, johon harva kykenee. Enemmänkin monella on tunne, ettei edes viikonloppuna ehdi toipua ja nollaantua. Siksi he elävät lomasta lomaan. Aina vähän liian kuormittuneena. Eikä vielä puhuta perhe- tai muun elämän mukanaan tuomista haasteista. Niitä työelämä ei voi ohittaa, vaikka kovasti haluaisikin. Kokonaisuudesta kuitenkin aina on kyse.
Miksi sitä kaikkea tietoa ihmisyydestä ja siitä, mikä hyvinvoinnin mahdollistaa, ei käytetä hyväksi? Myös mietittäessä, miten työtä tehdään? Enemmänkin meitä vain syyllistetään huonoista elämäntavoista ja oletetaan, että jokainen hoitaa tämän komponentin itse kuntoon. Jotta on kunnossa työtään varten.
Ensimmäisten kahden uupumuksen aikoihin tein n. 60 tuntia viikossa töitä. Pääasiassa kyse oli ajattelu- ja analyysityöstä. Elin jatkuvassa stressissä ja suorituspaineen alla. Motivaationi oli jo pitkään ollut miinuksella, mutta olin sitoutunut kannustimen kautta yritykseen. Oli ajan kysymys, milloin elimistöni olisi sanonut itsensä irti. Nykyisin tiedän, että sisimmässäni vaikutti myös emotionaalinen trauma, joka ajoi minua kalastamaan hyväksyntää eli suorittamaan. Se oli osasyyllinen siihen, että tein niin paljon. Mutta eipä niitä toppuuttelijoitakaan juuri näkynyt. Ylityökorvauksista puhumattakaan.
Jaan monen kanssa kokemuksen siitä, etten enää kykene samanlaiseen työtahtiin kuin ennen uupumusta. Siitä huolimatta, että harvoin uupumus johtuu yksin liiasta määrästä tekemistä. Enemmänkin siitä, millaista moninaista kuormitusta – fyysistä ja emotionaalista – noihin tunteihin sisältyy. Keho kyllä antaa merkkejä paljon ennen kuin uupumus on lähellä. Niitä ei vain ennen huomioinut. Se, että ei enää kykene samaan, on merkki siitä, että biologia sanelee rajat sille, mikä on meille hyväksi. Se on paljon vähemmän kuin mihin tällä hetkellä yritämme ihmisinä venyä.
Arvot, tunteet, tarpeet – yksilön sisäinen maailma
En ole ainoa, jonka uupumus on johdattanut itsetuntemuksen polulle. Kuin se olisi pelastusköysi, johon takertua, kun asiat elämässä eivät toteudukaan, kuten on toivonut ja ajatellut. Hyvä itsetuntemus on kuitenkin se, mikä saattaisi myös ehkäistä monelta uupumukselta – vaikka syy olisikin enemmän yhteisössä ja sen toimintatavoissa. Että tietää, mikä itselle on tärkeää. Miten itse toimii? Mihin aikaan päivästä on parhaimmillaan? Millainen on oma sisäinen rytmi? Mitä tekemällä tuntee olevansa oma itsensä? Millaisia vahvuuksia itsellä on? Mitkä asiat ovat itselle merkityksellisiä? Millaista roolia kaipaa? Mitä tarvitsee? Tekeekö mieluummin töitä itseohjautuvana vai ohjauksen alla, tiimissä vai yksin? Mistä omat tunteet kumpuavat? Yksilön sisäinen maailma on siis sitä, että tuntee itsensä, osaa kuunnella itseään, tunnistaa tarpeitaan ja rajojaan, ja että sen myötä osaa valita maailman moninaisuudesta ne asiat, työt ja käytännöt, jotka itselle tekevät hyvää.
Käytännössä, kun tuntee itsensä, tiedostaa, milloin on aika jatkaa matkaa toisiin tehtäviin ja haasteisiin. Kun jokin ei palvele enää itseä.
Jos itsetuntemustyötä vie aina vain syvemmälle esim. terapian avulla, saattaa tulla tietoiseksi niistä käyttäytymismalleista, jotka ylläpitävät itselle haitallista toimintaa. Usein, kun on tullut tietoiseksi jostain, mikä ei itselle sovi tai toimi, sellaiseen tekemiseen on enää mahdotonta heittäytyä. Välillä tuntuu, että työelämämme on rakennettu sen varaan, että yksilöt eivät ole tietoisia omista rajoistaan ja tarpeistaan, ja siksi heiltä voidaan odottaa vaikka mitä.
Tietoisten joukko laajenee koko ajan.
Ensimmäisten uupumusten aikaan en tuntenut itseäni lainkaan. Mielsin itseni piinkovaksi bisnesnaiseksi. Tunnetaitoni olivat olemattomat. Arvoni olin ottanut kotoa mukaani juuri kyseenalaistamatta niitä. Ensimmäinen uupumus aloitti itseeni tutustumisen. Toinen romautti identiteettini ja kaiken sen, millaisten uskomusten varaan olin elämääni rakentanut. Kolmas muistutti, että olen vain ihminen, jolla on lupa epäonnistua ilman, että menettää ihmisarvonsa. Neljäs toi ymmärrykseeni, että vaikka kuinka olin tietoinen esim. rajoistani ja itselleni sopivista toimintatavoista, emotionaalinen trauma voi ajaa minua samaan miellyttämiseen pohjautuvaan tuhoisaan käyttäytymiseen kuin ennenkin.
Nyt tuo trauma on vihdoin eheytetty. 19 vuotta ensimmäisen uupumuksesta johtuvan sairausloman jälkeen.
Tasapaino keskellä?
Kuka siis on syyllinen? Haluaisin sanoa, että työskentelykulttuurimme ja -tapamme ovat omiaan pönkittämään niitä piirteitä meissä yksilöissä, jotka eivät ole meille itsellemme parhaaksi. Eli jos sinulla on tarve saada esim. hyväksyntää ja arvostusta suorittamisen kautta, sitä työelämä kyllä tukee ja käyttää hyväkseen, viimeiseen asti. Ne tavat, joilla voisimme yksilöinä hyvin, eivät taas ensin ajateltuna tuota riittävästi sitä, mitä työelämä tarvitsee: tehokkuutta ja jatkuvaa kasvua. Toisaalta yksilöiden tietoisuuden laajentumisen myötä yrityksille toivoisi nousevan painetta muuttaa toimintakulttuuriaan paremmin yksilöiden sisäisen ja ulkoisen maailman kanssa korreloivaksi. Näin monessa paikassa jo tapahtuu.
Käytännössä tämä tarkastelu osoittaa, kuinka jokainen osa-alue ja näkökulma vaikuttaa toiseen. Ne ovat alati vuorovaikutuksessa keskenään. Siten on todennäköistä, että yksilö, jonka sisäinen maailma ei ole yhtenevä yrityksessä vallalla olevan kulttuurin ja työskentelytapojen mallin kanssa, joka ei tunne tulevansa siellä kuulluksi ja nähdyksi, uupuu. Todennäköisyys kasvaa, jos häntä vielä kannustetaan ylittämään oman hyvinvointinsa (biologia) rajat kerta toisensa jälkeen. Tai jos yrityksessä vallitsee henki, joka pitää sitä jopa itsestäänselvyytenä.
Tekemällä asioita tietoisemmin ja viisaammin voisimme saada molemmat eli sekä kannattavan, kestävän kasvun että yksilöiden hyvinvoinnin. Tällä hetkellä tuntuu, että se vaatii – valitettavasti – vielä monen ihmisen uupumista, ennen kuin olemme valmiita isoon muutokseen työn tekemisen kulttuurissa ja tavoissa.
Se on kuitenkin tulossa. Siihen haluan uskoa.
Miltä oma työuupumuksesi näyttää, jos tarkastelet sitä näistä neljästä näkökulmasta?
Entä yrityksenne tilanne?
Mitä mielestäsi työelämässä tulisi muuttaa, jotta uupumuksia ei tapahtuisi?
Integraaliteoriasta enemmän ja myös käytetystä nelikentästä esim. Ken Wilber: A Theory of Everything. 2001, England.
Kommentointi on suljettu,