Nuorena aikuisena olin omaksunut ajatuksen, että kaikki mitä tahdon, on mahdollista saavuttaa. Se näkyi mm. yliopistoon hakiessani asenteessani: en pyrkinyt mihinkään, menin ja tein. Toteutuminen saattoi vain ottaa hieman aikaa. Olin myös omasta mielestäni kunnianhimoinen ja määrätietoinen, nopeasti oppiva. Halusin johtajaksi. Olin valmis tekemään paljon töitä edetäkseni ja saavuttaakseni niitä asioita, joita halusin. Piirteitä minussa, joita sittemmin on moneen kertaan osoitettu sormella, kun on etsitty syitä uupumuksen ja masennuksen taustalla. Piirteitä, jotka toipumisen myötä olen itsessäni estänyt ja haudannut jonnekin sielun syövereihin, koska tuntui, että niiden kanssa elämisestä ei seuraisi mitään hyvään.
Miten usein olenkaan kaivannut kunnianhimoa ja määrätietoisuutta kaverikseni yritystä pyörittäessäni! Toivonut, että astuvat esiin, ottavat langat käsiinsä ja kuljettavat unelmiin. Mutta minä pidän ne poissa. Sillä vallan antaminen niille pelottaa. Että ne eivät vieläkään osaa käyttäytyä ja ottaa huomioon hyvinvointiani. Kaikesta käsittelystä, työstöstä ja vaihtoehtoisten mallien tarjoamisesta huolimatta.
Yleiset uupumuksen tarinat
Usein uupumuksesta kerrottaessa tulee vastaan tarina siitä, kuinka uupumuksen myötä on löytänyt itsensä ja onnen. Se on ehkä johdattanut kutsumuksen luo. Hitaamman elämän äärelle ainakin. Uupumuksen ansiosta on lähtenyt pois oravanpyörästä, päässyt kiinni omannäköiseen elämään. Tätä tarinaa myös minä kerron sanoessani, etten ehkä ikinä olisi ilman seinään päin juoksua – siksikin uupumusta kuvaan – lähtenyt turvatusta työpaikasta ja hyvästä tulotasosta kokeilemaan onneani intohimoni parissa. En ainakaan siinä muodossa kuin miten sen tein.
Noita tarinoita kuunnellessa joskus käy mielessä, että meidän kaikkien tulisi uupua, jos haluamme maailman muuttuvan. Että uupuminenhan on onni. Ymmärrän, että tarkoitus on tuoda esiin ajatusta, että vastoinkäymisistä huolimatta kaikki voi kääntyä hyväksi. Että niistä selviää ja jotain paljon parempaa, itselle sopivampaa voi virrata tilalle. Ja jos ei muuta, se opettaa itsestä. Auttaa kohtaamaan aidon minän.
Allekirjoitan tämänkin. Check, check, check.
Ne toiset uupumistarinat
Paljon vähemmälle huomiolle jäävät ne tarinat, joissa uupumus on kolauttanut itsetuntoa niin, että sitä ei meinaa saada kurottua kasaan, vaikka kuinka onnistuisi. Joissa on joutunut luopumaan kaikesta, mitä on siihen mennessä rakentanut. Jotka ovat ravistelleet ja riisuneet identiteettiä niin, että uuden nahan luomiseen ei ole jäänyt kuin riekaleita. Moni näin kokeneesta on saanut matkakumppanikseen masennuksen. Sellaisen, joka tuntuu uusiutuvan heti, kun uupumiskokemuksesta muistuttavia asioita uudelleen elämään ilmestyy. Heistä moni on siirtynyt työelämän ulkopuolelle. Jotkut jopa ennen kuin ovat päässeet unelmiaan edes maistamaan. Kaikki eivät vain omasta tahdostaan.
Se on usein menetys sekä ihmiselle itselleen että yhteiskunnalle. Yksilölle se voi tarkoittaa siirtymistä ulkopuolelle siitä, josta kaikkialla kohkataan ja joka tuntuu olevan mittari niin monelle (ei pitäisi olla): työelämästä. Yhteiskunnalle se tarkoittaa suurta osaamisen menetystä. Sellaiseen ei meillä ole varaa.
Siksi tarvitsisimme uudenlaisen työelämän. Sellaisen jossa meillä ei edes ole ilmiötä nimeltä uupumus. Se ei tapahdu uudelleenmäärittelemällä tai silmät sulkemalla. Vaan konkreettisin teoin ja muutoksin, jossa kaikki rakennetaan palvelemaan ihmisyyttä, ei markkinointikoneistoa ja talouselämää. Jossa pääpaino on sen kehittämisessä, miten ja miksi asioita tehdään. Pohjana pitäisi olla enemmänkin psykologia ja biologia kuin ekonomia ja koneoppi, itsetuntemus enemmänkin kuin matemaattinen yhtälö.
``Siksi tarvitsisimme uudenlaisen työelämän. Sellaisen jossa meillä ei edes ole ilmiötä nimeltä uupumus. Sen pohjana pitäisi olla enemmänkin psykologia ja biologia kuin ekonomia ja koneoppi.`
Uupumus jää taustavaikuttajaksi
Vaikka olen uupumukseni käsitellyt, sen todelliset syyt tunnistanut, antanut anteeksi ja etsinyt aktiivisesti elämääni merkitystä tuottavia asioita, sen muisto on taustalla läsnä koko ajan. Viimeistään silloin, kun suunnittelen jotain uutta. Sen myötä maailma ei ole enää minulle avoin, kaikki ei ole minulle enää mahdollista. Vain se osa ja ne tehtävät, joihin koen kykeneväni. Sieltä myös sen kuuluisan oman juttuni pitäisi löytyä. On kova paikka yhä uudestaan tajuta, että jotkin asiat eivät ole mahdollisia siksi, että pääni – siis mieleni – eivät niihin enää kykene. Sellainen on mm. nuoruuteni unelma johtajuudesta.
Stressinsietokykyni on minimaalista. Väsyn toisinaan jo ennen kuin on aloitettu, vaikka tekeminen olisi kuinka mukavaa. En vieläkään kykene työskentelemään täyttä viikkoa. Neljä tuntia ajatustyötä päivässä on maksimi. Sen jälkeen aivot tuntuvat siirtyvän ylikierroksille, joka päättyy usein itkuun. Yksi tapaaminen, jossa minua ei haluta ymmärtää, saa tasapainoni horjumaan. Jos ennen olin hyvin herkkä, enää en mahdu millekään skaalalle. Minulla on usein olo, että iso osa itsestäni, potentiaalistani, jää käyttämättä.
Jos nuorena janosin haasteita, nyt kierrän ne mielelläni kaukaa, vaikka käytännön ongelmanratkaisusta yhä sytyn. Huijarisyndrooma on tullut osaksi yrittäjäarkeani. Sellaisesta ei nuori minäni tiennyt mitään. Muita kannustan tavoittelemaan tähtiä, mielelläni, mutta omat tavoitteeni asetan varmuuden vuoksi matalalle. Enempää en uskalla tavoitella, jotten vain uupuisi. Kehoni ei kestäisi sitä enää. Sen myötä pienennän ja vähättelen itseäni, vaikka paperille yhä osaan listata vakuuttavan osaamislistan. Usko siihen, että voisin saavuttaa jotain suurta puuttuu. Ja siksi kyseenalaistan koko saavuttamisen tarpeen.
Trauma, joka uupumuksista syntyi, pitää minua otteessaan, vaikka se on nimellisesti taltutettu ja sen aiheuttama masennus voitettu. Se on juurtunut johonkin syvälle hermostoon.
Uupumus horjutti luottamusta ihmisiin
Ymmärrys uupumuksiin ajautumisen syistä on tuonut mukanaan toisen pelon, joka rajoittaa tekemisiäni ja menemisiäni, myös vapaa-ajalla. Ja ei, uupumuksen syy ei ole se, että tehdään paljon töitä. Syy löytyy kysymyksestä, mikä ajaa ihmisen tekemään töitä niin paljon, että hän uupuu. Se ei olekaan aina helppo asia – eikä löydös mukava. Vastaus on myös jokaiselle eri.
Omat uupumukseni liittyvät hyväksytyksi tulemisen tarpeeseen, joka meillä kaikilla on. Siihen liittyvät vahvasti toiset ihmiset. Olen ollut valmis tekemään mitä vain, jotta tulisin kuulluksi ja nähdyksi. Jotta osaamiseni ja viestini kuultaisiin. En ole enää.
Ei ole sama, kenen kanssa töitä teen. Sillä on niin paljon merkitystä, että ajatus ”oikeisiin töihin” siirtymisestä on täysin mahdoton. Voi olla, että Suomesta löytyisi jokin tiimi, jossa voisin tuntea oloni hyväksi joka päivä. Sen etsiminen voi vain olla tuhoisaa. Siksi on helpompaa tehdä asioita yrittäjänä, jolloin ihmiset ympärilleen voi valita. Tietoisuus tästä sosiaalisesta rajoitteesta on yhtäaikaa helpottava ja rajaava. Se tarjoaa toisaalta syyn valita yrittäjyys. Mutta se saa myös tuntemaan itsensä hyvin ulkopuoliseksi ja vialliseksi tässä yhteiskunnassa, jonka mielestä kaikkien pitäisi tehdä hyvää tulosta kaikkien kanssa (mahdotonta). Sen tunteen taltuttamiseen ei mikään itsemyötätunto tunnu toisinaan riittävän.
Uupumuksen syy ei ole se, että tehdään paljon töitä. Syy löytyy kysymyksestä mikä ajaa ihmisen tekemään töitä niin paljon, että hän uupuu.
Uupumusta ei voi suositella
Uupumuksen jälkeen voi elää hyvää elämää, onnellista. Se vain vaatii järjestelyjä. Ihminen on sopeutuja ja pian hän jo selittää tilanteen mukanaan tuomia valintoja parhain päin. Vaikka päällimmäisenä mielessä olisivatkin rajoitteet. Siksi moni kääntyy lopulta positiiviseksi vaikeuksista voittoon tarinaksi. Uupumuksen myötä on usein luovuttava jostain. Samalla unelmat asettuvat linjaan sen kanssa, mikä on mahdollista. Luopuminen tuottaa aina surua ja tuskaa. Vaikka ne myös luovat tilaa uudelle.
Uupumusta usein hoidetaan yksilötasolla. Terapiassa ja valmennuksessa autetaan tunnistamaan itselle hyvää tekeviä käyttäytymismalleja ja rohkaistaan ottamaan niitä käyttöön. Mutta uupumus ei poistu siellä, terapeutin sohvalla. Se on koko yhteiskuntamme ongelma. Se syntyy yksilön ja työyhteisön rajapinnassa, tarpeiden ja tavoitteiden kohtaamattomuudessa. Siellä ne ovat myös ratkottavissa. Yhdessä.
Sillä niin paljon kuin uupumus elämään voikin tuoda hyvää, sitä ei voi kenellekään suositella. Sen hinta on niin kova, jälki ikuinen. Yksilölle ja yhteiskunnalle.
Kuvat: Petra Veikkola
Lue lisää uupumuksen syistä ja seurauksista täältä.
Kommentointi on suljettu,