KAIPUU VIRTAAVAAN JA KEVEÄÄN
KIRJOITTAMISEEN
Minulla on ikävä Leideilyä. Blogiani, jota kirjoitin pitkään täysin fiilispohjalta. Sitä keveyttä ja paineettomuutta, jota tunsin. Kirjoitin näin tänään aamusivuille* ja minut valtasi valtava kaipuu. Elämään, jossa kaikki ei ole niin raskasta ja vakavaa. Jossa kaikella ei välttämättä ole tarkoitusta, jokin asia voi tapahtua vaan. Ja jossa asiat tuntuvat virtaavan juuri niin, kuin itselle tuntuu sopivaksi. Leideilyä oli nimitykseni silloiselle elämäntavalleni, osin pilke silmäkulmassa lausuttuna. Siihen kuuluivat mekot, korot ja samppanja, mutta myös aina vain syvemmälle vienyt itsetutkiskelu. Joka lopulta vei voiton hurlumheiltä, myös blogissa.
Kuuntelisitko mieluummin?
En koskaan ajatellut, että blogistani tulisi jotain. Enemmänkin se oli vain kirjoitusalusta, jolla sai luoda ja leikkiä. Ja johon purkaa aina välillä kovaa kirjoitushaluani. Keveyden mahdollisti myös se, että ei vielä ollut sääntöjä sille, millaista bloggaamisen pitäisi olla. Hakukoneoptimoinniksikin riitti, kun sama sana toistui otsikossa, tekstissä ja hakusanoissa. Eikä tarvinnut miettiä, kuinka monta somepostausta yhdestä tekstistä tulisi. Elettiin vuotta 2009 ja vaikuttajia oli vasta kourallinen. Sellaiseksi en edes halunnut. Tahdoin postata vain omaksi ja muutaman lukijan oloksi
Unelmakuvien minä
Aina kun mietin itseäni tulevaisuudessa vanhempana ja viisaampana, unelmakuviini piirtyy minä juuri bloginkaltaisten kirjoitusten kirjoittajana. Unelmointitekniikasta huolimatta – higher self, minä 20 vuotta vanhempana, kirje vuosien päästä, aarrekartta, joku muu – piirtävät itsestäni mielikuvan tasapainoisena naisena, joka haluaa nimenomaan sanoilla viestittää ajatuksiaan ja oivalluksiaan. Hän ei kirjoita kirjoittamisen vuoksi vaan ilmaistakseen itseään. Mutta haluaa tehdä sen kauniissa ympäristössä, maisemassa, työpisteessä, nettiympäristössä… Viisautta ja kauneutta, sitä taisi leideilykin olla, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt.
Keveyttä ja virtaavuutta maistellessani mietin, milloin minusta tuli taas näin vakava? Milloin maailmasta tuli niin vakava, että vain tietyt hakukriteerit täyttävä teksti voi tulla nähdyksi? Milloin kirjoittamisesta tuli itselleni enemmän vaikuttavuuteen velvoittava työ kuin huvitus? Missä vaiheessa aloin luoda itselleni painolastia, että vain hyvin syvät, paljon ajatuksia herättävät ja pitkät blogikirjoitukset kelpaisivat? Milloin unohdin, että vain sisimmästä kumpuvat tekstit puhuttelevat? Olen jo aikeissa luoda itselleni toista blogia, nimimerkillä kirjoitettua, jonne kirjoittaisin kevyesti, mistä huvittaa. Kunnes mietin, mikä estää minua tekemästä niin tänne. Omille sivuilleni, oman nimeni alle.
Keveyden mahdollistajat
Kysyn itseltäni, mikä aikoinaan mahdollisti keveyden tunteen kirjoittaessa – tosin ei välttämättä muuten elämässä. Kirjaan muistiin kolme asiaa:
Virikkeet. Tarvitsen virikkeitä ja inspiraatiota. Ihmisten energiaa, elämän virtaa – ja myös elämän realiteetteja. ”Hyviä asioita tapahtuu, kun lähdet kotoa pois” -teema jatkukoot ja laajentukoot.
Vaikutuksista ja tavoitteista luopuminen. Jos aina mietin, mitä tavoittelen kirjoittaessani, blokkaan loputkin sanat mielestäni, jotka muuten olisivat tulleet kirjoitetuiksi. Tiedostan, että voin hyvin, kun menen virran mukana. Huonosti, kun sana tavoite edes mainitaan. Eikös siinä ole jo riittävästi ohjenuoraa, mihin kannattaisi tukeutua?
Yhdenmukaisuuden pyrkimyksestä ja siihen liittyvästä aihealueiden arvoittamisesta luopuminen. Mitä se kertoo minusta, jos kirjoitan yhdessä postauksessa tyylistä, toisessa mielen kahdesta eri mekanismista? Se kertoo sen, millaista minun elämäni on, millainen minä olen. Vaihteleva ja monimuotoinen, omannäköistä elämää elävä.
Kasvaisinko näin siksi, jollaiseksi itseni ja elämäni tulevaisuudessa näen? Nojailemassa terassinkaiteeseen Välimeren syksyisessä auringossa, pitkä saronki tuulessa liehuen. Kasvoillani tyytyväinen hymy, joka kuvastaan sitä rauhaa ja tunnetta, kun olen jälleen kirjoittanut jotain, joka on kummunnut sisimmästäni, sydämestäni. Kun leideilyä taas kuvastaa tapaani elää, hyvällä tavalla.
*) Aamusivut on Julia Cameronin kirjassaan ’The Artist Way’ lanseeraama tekniikka aloittaa päivät kirjoittamalla kolme sivua tajunnanvirtaa muistikirjaan tai paperille. Kolme sivua siksi, että päästäisimme todennäköisesti irti tietoisen mielen tarpeesta luoda täydellisiä ajatuksia ja lauseita. Ja että todelliset tarpeemme ja tunteemme alitajunnasta pääsisivät ääneen. Sieltä tämäkin kumpusi. Ikäväni leideilyä kohtaan.
Leideilyä -blogi on muuten vielä netin uumenissa. Niin kuin kaikki tänne kerran laitettu on.
Kommentointi on suljettu,