Lumi on vallannut maan. Siltä se näyttää näin viikon sisällä sairastaneen silmin. Hurjia ovat nämä nykypöpöt. Sitäkin olen toistellut. Olen ensimmäistä päivää kunnolla jalkeilla. Kokeilemassa, josko aivosumu sen verran raottuisi, että jokin teksti syntyisi. Kirjoittaminen – huomaan kaivanneeni sitä! Etenkin omien tuntemuksieni sanoittamista. Vaikka teen sitä paljon mm. aamusivujen muodossa, siinä, että teen niin myös julkisesti on jotain, joka hivelee sisintä. Se on pelottavaa ja puhdistavaa yhtä aikaa.
Olen pitkään halunnut kirjoittaa kevyemmin. Riisua itseni tarpeesta olla viisas (ja kovin tietävä) asiantuntija ja laskeutua siihen samaan olotilaan, joka minulla oli, kun aikoinani blogiin kirjoittamisen aloitin. Olin silloin sairauslomalla. Ehkä sillä kolmannella. Halusin silloin jotain, joka pitäisi minut kiinni elämässä ja maailmassa tunnevyöryjen keskellä. Blogimaailma oli vasta alkanut muotoutua. Siksi odotuksia tai vaatimuksia ei vielä ollut. Oli vain mahdollisuuksia.
Sittemmin kirjoittaminen on ollut yksi niistä harvoista ankkureista elämässäni. Asioista, johon palaan uudelleen ja uudelleen. Johon tukeudun, kun elämä myllertää. Jonka avulla saan taas itseni liikkeelle, hamuamaan elämää.
Leideilyä-blogi
Muistan kirjoittaneeni ensimmäistä blogiani aina aamuisin herättyäni. Kello tosin saattoi käydä jo keskipäivää, mutta minulle se oli aamua. Elämäni ei kovin normaalia silloin ollut, jos se on nytkään. Kirjoitin sängyssä, vielä unesta pehmeiden lakanoiden keskellä. Kaikesta siitä, mikä milloinkin sattui sykähdyttämään. Milloin se oli hömppäromaanin päähahmon elämä tai Project Runwayn edellispäivän jakso. Pyöräretki ja kevään ensimmäinen mansikka. Elämäni ilot olivat silloin pieniä, koska muuhun ei ollut voimia. Nykyisinkin ne ovat pieniä, koska tiedän niiden toimivan.
Rakastin tuota Leideilyä-blogini kirjoittamista, koska en kirjoittanut sitä varsinaisesti kenellekään. Se oli olemassa vain itseäni varten. Yllätyin aina, jos joku sattuikin lukemaan ja kommentoimaan. Tekstit pulppusivat sisimmästäni. Silloin en vielä ollut omaksunut asiantuntijan roolia. Osa niistä saattoi olla henkilökohtaisiakin, vaikken uupumukseni ja masennukseni kanssa ollutkaan astunut kaapista. Senkin muistan, että kuvat tuottivat aina suurimmat ongelmat. En vain muistanut valokuvata. Yleensä kävi niin, että kun teksti oli valmis, nopeasti nappasin jostain kuvan sitä visualisoimaan. Olisin halunnut olla parempi. Halunnut innostua kuvamaailman luomisesta. Ostin kamerankin, vaaleanpunaisen. Joskus tuntuu, etten nykyään ole sen kummempi. Sillä vaikka puhelimessani on yli 8000 kuvaa ja järjestelmäkameraakin käytän jo tottuuneesti, yhä tuntuu, että minua hidastaa ja estää tekemästä valokuvat ja niiden puute.
Kirjoittaminen vetää puoleensa
Jotain taikaa blogin kirjoittamisessa silloin oli ja sen olen jo pitkään halunnut tuoda takaisin. Löytää sen tunteen, kun näppäimistö vetää puoleensa, sanat vain pulppuavat minusta ulos. Haluan kirjoittaa siitä, mitä näen, koen ja tunnen. Siitä, millaista elämäni on ja mistä unelmoin. Asiantuntija minussa saisi astua sivummalle. Antaa vinkkejään vain oman elämäni kautta. Ei minun tehtäväni ole opettaa. Enemmänkin näyttää esimerkkiä. Niin sen jotenkin nyt koen.
Sillä erotan kyllä kirjoittaessani, milloin teksti tulee lempeydestä käsin ja milloin katkeruudesta tai pettymyksestä. Tunnistan, milloin olen muuttamassa maailmaa ja milloin auttamassa näkemään se kaikki kauneus, mikä ympärillä on. ”Kauan tätäkin kestää, ennen kuin äänensävy taas muuttuu”, kysyy sisimmässäni asuva kunnianhimo. Ikuisesti, haluaisin sanoa. Mutta tiedän, etteivät päivät ole toistensa klooneja. Sitä asiantuntijaa olen päälleni niin pitkään sovittanut, etten voi olla varma, että osaan kaapua kokonaan riisua.
Jokin tällainen kuitenkin minua nyt kutsuu. Toivottavasti sinuakin. Aika lopulta näyttää, millaiseksi kaikki muotoutuu.
p.s. Osa tämän sivuston aiemmista kirjoituksista saattaa kadota. En aio tallentaa niitä edes arkistoon. Jos olet ollut aikeissa käydä lukemassa kirjoituksiani esim. masennukseen tai uupumukseen liittyen, se kannattaa tehdä pian. En lupaa, että ovat täällä ikuisesti saatavilla.
Kommentointi on suljettu,