Olen väsynyt.Tavoittelemaan elämää, joka ei enää kuulu minulle. Tavoittelemaan jotain, jonka jälkeen vasta voisin saada hetken kaunista ja hyvää. Kuin kauneus olisi palkinto ahkeruudesta ja ankaruudesta, vaikka se on elinehto. Niin kuin on totuus ja hyvyyskin.
Kuuntelisitko mieluummin:
Olen väsynyt siihen, että tämänkin postauksen kirjoitan Google mielessäni. Rakennan omituisia ilmaisuja ja lauseenrakenteita, jotta jokin ei-tunteva-ei-suomea-ymmärtävä-ei-ihminen tarjoaisi tekstiäni monelle, joiden se laskelmoi olevan siitä kiinnostunut. Aina kun purnaan tästä ääneen saan katseita (ja myös kommentteja), jotka haluavat sanoa: ”Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäkööt.” Mutta voiko olla valitsematta sitä leikkiä, jos haluaa oman sanomansa kuuluviin? Onko silloin yhtään mitään?
Tekee mieleni kysyä, että onko tämä parasta, mihin me ihmiset pystymme. Että yritämme miellyttää algoritmeja?
Multiosaaja
Olen väsynyt keksimään aina vaan uusia ammatteja itselleni, jotta voisin määritellä sitä, kuka olen – ja kertoa siitä myös toisille. Ei tässä maailmassa ole sellaista nimikettä, johon itseni ja maailmani tiivistäisin. Eikä ole sellaistakaan, jolla sinut kattavasti määriteltäisiin. Olen väsynyt siihen, että aina kun huomaan jonkin asian itseäni kiehtovan, seuraavassa hetkessä ollaan pohtimassa, miten siitä voisi tulla työ. Tai ainakin rahaa tuottava myytävä tuote. Jos itse en sitä tee, muut tekevät. Kuin ei saisi edes hetken olla vain siinä ihanassa tunteessa, joka tulee, kun sielu täyttyy onnen tunteella. Kun jokin vie niin mukanaan, ettei oikein enää näe maailmaa ympärillään. Pysäyttäen hetkeen, joka oikeastaan on ainoa asia, mikä meillä on.
Sanotte, että tämä maailma tarvitsee moniosaajia, mutta kun tulen paikalle, toivottekin, että minulla olisi syvää asiantuntijuutta ja osaajuutta jostain tietystä aiheesta. Kuulema niin moni sanoo osaavansa kokonaisvaltaisen ajattelun, että se ei enää erota vaikkapa työnhakijoita toisistaan. Mutta todelliseen, objektiiviseen ja laajaan asiantilojen katseluun ei kuitenkaan olla valmiita. Joka oikeasti huomioisi kaikki näkökulmat ja pohtisi asioiden väliset suhteet. Toivotte tekijöiltänne kykyä toimia paineen alla, jolloin asiat sujuisi tehokkaasti stressistä huolimatta. Mutta mihin sitä painetta tarvitaan? Miksi sellaisen annetaan kehittyä? Kenen etu se on?
Takuuvarmat menetelmät
Olen väsynyt näkemään mainospostauksia niistä takuuvarmoista menetelmistä, joilla saa ainakin 7 numeroisia kuukausituloja. Kuin se olisi hyvän elämän mittari. Onnellisuuden lähde, elämän tarkoitus. Useimmat niistä perustuvat manipulaatioon. Rahastavat ihmisten epätoivolla. Pukeutuvat auttajan kaapuun. Ponnistavat tarpeesta osoittaa itselle, että on jotain. Ja ne valitettavasti toimivat, koska olemme niin väsyneitä kaikki itse keksimään, miten saisimme rahaa. Jotta saisimme ostettua edes hetken sitä kaikkea kaunista ja hyvää, jota onnellisuudeksikin kutsutaan. Kunnes algoritmien koodaajat päättävätkin laittaa yhden merkin lisää jonnekin ja kaikki muuttuu… Vai oliko se sittenkin vahinko? Joka tapauksessa muurahaispesässä käy sen seurauksena kova kuhina.
Onko se parasta, mihin pystymme, että uuvutamme itsemme yrittäessämme aina vaan tulla tehokkaammiksi, vaikka rajat sille on jo saavutettu. Ne on asetettu silloin, kun meistä tuli laji nimeltä ihminen. Onko se se, mihin saavuttamaamme viisautta kannattaa käyttää: ihmisyyden rajojen siirtämiseen?
Olen nimittäin väsynyt myös kuuntelemaan ihailuja siitä, kuinka rutiinit ja itsekuri kuljettavat onneen. Tekevät meistä parempia ihmisiä. Että kun imuroi samaan aikaan kun soittaa ystävälle, päivään saa mahtumaan paljon asioita. Tyhjyyttä ja väljyyttä, sitä meidän enemmänkin pitäisi tavoitella! Jos hyvinvointi on oikeasti listallamme. Tilaa kuunnella omia tarpeitamme, kohdata itseämme ja toisiamme. Mahdollisuutta edes yllättyä ja innostua. Vai pitääkö sekin kirjata ensin kalenteriin?
Ei meitä ihmisiä ole luotu multitaskaamaan kellontarkasti. Eikä siihen, että yritämme vihersmoothiella korjata jatkuvan kiireen aiheuttaman tuhon, joululahjoilla arjessa koetun rakkauden puutteen. Meidät on luotu kulkemaan metsissä etsimässä ruokaa. Valmistamaan sitä tulen ääressä (okei, sekin tuli vasta kehityksen myötä). Olemaan oman perheen, suvun ja heimon kanssa. Näkemään auringonnousut ja -laskut. Maistamaan mustikan maun suussa.
Olen väsynyt
Olen väsynyt todistelemaan viisauttani. Myymällä myymään asiantuntijuuttani. Pähkäilemään mieleni sisällä, millä tavoin tulisin kuulluksi ja nähdyksi. Mitä osia itsestä näyttää, mitä jättää piiloon? Miettimään, millä erityisillä sanoilla koukuttaisin, houkuttelisin, puhuttelisin, herättelisin. Olen väsynyt tekemään sen kaiken tietoisesti. Järkevästi. Algoritmejä miellyttäen. Haluaisin sanoa, että ei minulla ole myöskään aikaa sellaiseen. Sillä minulla on kiire (!!!) kokemaan ja elämään. Tuntemaan ja aistimaan sitä joka solullani.
****
Tämä on tämänmuotoisen blogini viimeinen kirjoitus. Mutta tämä ei ole viimeinen blogikirjoitukseni. On vain aika päästää ääneen se, kuka olen. Tehdä näkyväksi elämä, jota haluankin elää. Siihen kuuluu se, että yhtenä päivänä voin innostua vaatteista, toisena emotionaalisten traumojen tutkailusta. Ilman kysymystä, miten ne liittyvät yhteen. Sillä sitähän elämä on: aiheesta toiseen matkailua.
Heti joku kysyy, kenelle tulevat kirjoitukseni ovat suunnattuja. Kuka kuuluu kohderyhmääni? Kaikkien tämän hypertehokkaan maailman ihmisten pitäisi ne lukea, ajattelen. Sen verran itsevarmuutta minustakin löytyy. 😉 Mutta olen väsynyt huutamaan, jotta tulisin kuulluksi. Siksi sanon: ne ovat sinulle, joka haluat elämääsi enemmän hyvyyttä, totuutta ja kauneutta. Mielenrauhaa, onnen tunnetta.
Kiitos ja anteeksi.
Kommentointi on suljettu,