Kiitos vuosi 2023!

Yksi vuosi on jälleen kulkemassa kohti loppuaan. On perinteisen tilinteon aika. Vaikka haluankin ajatella, että uusi vuosi on päivä siinä missä muukin, jotain taikaa siinä aina on. Vuoden ensimmäiseen aamuun herätessä tuntuu siltä, kuin jokin alkaisi alusta. Minulle, muutoksen ja kaiken uuden rakastajalle, se on siksi onnen aamu. Uuteen vuoteen liittyy aina toivo ja mahdollisuus toisenlaiseen elämään. Vaikka hei vuosi 2023, olit myös hyvä.

Kuuntelisitko mieluummin?

Usein näin vuoden viimeisinä päivinä olen luetellut, mitä kaikkea on tullut tehtyä ja koettua. Mieleen palaa tapahtumia vuoden varrelta, joilla on ollut itselle merkitystä. Muisteloa voimistaakseen selaa puhelimen kuvavirtaa ja kokee uudestaan monta hetkeä ja tilannetta. Ajatukset ja tunteet, jotka ovat olleet vallalla, nousevat pintaan.

Silti haluaisin tämän yhteenvedon vuodesta kirjoittaa jonkin muun näkökulman kautta kuin luettelemalla tekemisiäni. Enemmänkin pohtien sitä, mitä kaikkea olen oppinut ja mitkä niistä toiveista, joita olen ilmoille lähettänyt, ovat toteutuneet. Tähän liittyykin yksi ajatus, joka on jonkin verran kuluttanut aivokapasiteettiani: Miksi me olemme niin kiinni siinä, mitä teemme? Silloinkin, kun kysymme toisiltamme, ”mitä kuuluu”, herkästi alamme vastaukseksi luetella, mitä olemme tehneet. Toki se kertoo paljon siitä, millaista elämämme on. Yhteiskunnan arvostuksesta tekemistä ja saavuttamista kohtaan. Toivottavasti se kertoo myös siitä, mitä koemme tärkeäksi ja millaisista asioista nautimme. Mutta siitä, mitä sisimmässämme tunnemme ja koemme, se vihjaa kovin vähän. Jos on suorittamiseen taipuvainen, tekojen listaus viestii liian vähän myös siitä, kuka aidoimmillaan on.

Tätä haluaisin alkavana vuonna harjoitella. Enemmän merkityksiä, tunteita ja kokemuksia. Vähemmän tekemisten listausta. Mutta ensin heitetään hyvästit tälle viime metreille jo pääseelle vuodelle.

Taidepäiväkirja toi taiteen elämään

Vuosi 2023 jää minulle mieleen erityisesti vuotena, jolloin taide tuli elämääni uudella tavalla. Kiitos taidepäiväkirjaan hurahtamisen, joka toi mukanaan sekä luovuutta että kauneutta. Se on opettanut itsestäni aivan uusia puolia. Kuten, että voin nauttia visuaalisten maailmojen luomisesta, vaikkei siveltimieni jälki vetäisi vertoja ammattilaisille. Että minulla on hyvin vahva värisilmä ja rohkeutta erilaisten kuosien yhdistelemiseen. (Tälle ymmärrykselle olisi ollut aiemmassa elämässäni käyttöä.) Mutta ne eivät synny mielikuvituksessani vaan kokeilemalla ja testaamalla – näkemällä. Olen tässäkin parhaimmillani hyvin intuitiivinen. Kun seuraan sitä, mikä kutkuttaa, myös aivoni saavat levätä muuten jatkuvasti käynnissä olevalta ongelmanratkaisulta.

Samaan aikaan, kun olen löytänyt arjessani maalit, siveltimet, kollaasipaperit ja itse sidotut kirjat, olen myös löytänyt tien näyttelyihin ja museoihin. Vastustuksen ja pelon hälvetessä omaa tekemistä kohtaan, on myös avautunut toisten luomalle kuvataiteelle toisella tapaa. Vihdoin ymmärrän, miten maalauksia tulisi lähestyä. Vihdoin ne voivat puhutella sieluani. En olisi vielä vuosikaan sitten uskonut, että museokortti komeilee lompakossani ja tarjoilee minulle inspiraatiota ja iloa.

Tässä hetkessä on onnellisuuden siemen

Toinen iso tämän vuoden oppi liittyy hetkessä elämiseen. Se ei sinänsä ole ollut uutta. Enemmänkin masennusvuosilta tuttu pelastusköyteni. Mutta että myös tasapainon, ilon ja onnellisuuteni siemen asuu siinä, kuinka osaa päästää irti kuvitelmista ja kuunnella sitä, mikä minua milloinkin kutsuu. Ja se kutsuu: kokemaan ja näkemään. Mutta myös tunnistamaan ne hetket ja olotilat, kun on hyvä vain olla. Tällä reseptillä elin parhaan kesän naismuistiin. Imin kesän lämpöä ja kauneutta sieluni sopukoihin. Kirjoittaessani tätä voin melkein kuulla meren laineiden liplatuksen, kesän kepeyden sorinan ja järvivesien kutsun uimaan. Kaikki asioita, jotka ovat kuuluneet jokaiseen kesääni, mutta en ole niitä vain tallettanut.

Kun syksy koitti ja maailma alkoi taas elää lukujärjestyksien mukaan, myös minun on ollut vaikea pitää kiinni tuosta lapsenomaisesta innostumisesta ja mielitekojen kuuntelusta, vaikka hetkeen osaankin pysähtyä lähes kaikkialla. Huomaan sen olossani juuri nyt vahvasti: Koska mielessä pyörii vain kysymykset siitä, mitä ensi vuonna pitäisi tehdä, vellon jossain surun, epätoivon ja turhautumisen myrskyssä, kyyneleiden tulvassa. Kun pääsen siitä edes hetkellisesti pois kulkemaan vapaana ilman päämääriä, sisimpäni rauhoittuu. Ilo ja uteliaisuus palaavat johdattamaan menoani.

Kysymys siitä, miten elää tässä suunnitelmien, tavoitteiden ja päämäärien maailmassa niistä luopuen – ja silti elättää itsensä… sen tutkimista taidan jatkaa ensi vuonnakin.

Vuoden sana: maltti

Lempisanani on viime aikoina ollut maltti. Ehkä se on jopa ollut vuoden sana. Se on myös ajatus, jota olen hyvin monelle tarjoillut ratkaisuehdotuksena. Usein se myös tuottaa tulosta. Olen itsekin opetellut sitä pitkään. Tuntuu, että tämän vuoden aikana olen viimein oppinut erottamaan sen, mihin asioihin on hyvä reagoida hetken mielijohteesta ja mitkä puolestaan kaipaavat malttia kehittyäkseen. Puskeminen ja pakottaminen eivät toimi oikein koskaan. Hetkessä eläminen ja maltti eivät sulje pois toisiaan. Päin vastoin. Molemmissa on hitaamman elämän, itsensä kuuntelun ja läsnäolon vire.

Tämä maailma tarvitsisi lisää malttia, hidastamista, hetkiin pysähtymistä, kuuntelemista ja yhteyden kokemista. Se ei tarkoita sitä, että päätöksiä venytetään äärettömästi. Usein maltti on sitä, että kiirehtimisen sijaan hidastaakin, jotta ehtii nähdä, kokea, ajatella ja tuntea. Vain silloin on mahdollista katsoa asioita eri näkökulmista ja tunnistaa parhaat ratkaisut. Joskus juurikin maltti on se, joka jopa nopeuttaa asioiden onnistumista, koska silloin ei kuluteta energiaa vääriin ja turhiin asioihin. Ei tehdä vain tekemisen vuoksi eikä ainakaan siksi, että niin on aina tehty. Vaikka kokeileminen on aina sallittua ja hyvästä, maltti auttaa kuulemaan myös itseään. Silloin voi erottaa sen, mitä haluaa tehdä, koska se on itselle merkityksellistä ja mitä miellyttääkseen toisia.

Halutessaan luottaa siihen, että elämä kantaa, maltti on välttämätön kaveri. Miten opettaa sitä muille? Sitä toisinaan mietin.

Mitä minun kuuluisi tehdä?

Kun vuosi 2023 alkoi, toivoin elämääni lisää kauneutta ja luovuutta. Sitä sain. Tuntuu, että kauneus on vyörynnyt elämääni. Kuin silmäni olisivat jälleen avautuneet näkemään sen. Tietoisemmin ja herkemmin. Myös erilaisissa hetkissä ja tilanteissa, kohtaamisissa, yhteyden kokemuksissa. Kuinka kauneuden ajatus voisi olla vieläkin vahvemmin elämäni ohjenuora? Sitä mietin mm. lukiessani kesällä Beth Kemptonin Wabi Sabi -kirjaa, joka tuntui kuin minulle kirjoitetulta. Ehkä nyt oli viimein valmis ottamaan sen viisaudet vastaan.

Silti otan – jälleen ja yhä – tulevan vuoden vastaan kysyen, mitä minun kuuluisi tehdä? Miten elättää itsensä tässä maailmassa rikkomatta sieluaan ja antamatta toisille liikaa myönnytyksiä? Miten löytää keinot ilmaista itseään, jotta tulisi myös kuulluksi ja nähdyksi omana aitona itsenään? Kuten todettua, nämä kysymykset saavat toisinaan itseni rotkon reunalle. Silloin syytän itseäni siitä, etten osaa elää tätä elämää oikein. Etten osaa pelata tätä peliä, joka yhteiskunnassa on käynnissä. Haavekuvissani olen se, joka avaa ihmisten silmät näkemään ympäröivän kauneuden ja pysähtymään hetkiin. Joka auttaa heitä kuulemaan itseään ja toteuttamaan omannäköistä elämää. Miten se – haavekuvani toteutuminen – käytännössä tehdään?

Ehkä uusi vuosi tuo viimein vastauksen. Pyydän sitä.

Kiitos vuosi 2023, olit opettavainen ja kauneuteen kallellaan. Tervetuloa 2024.
Ja kiitos, että sinä olet siellä mukana kokemassa kanssani tätä elämää. <3