Lumi on vallannut maan. Siltä se näyttää näin viikon sisällä sairastaneen silmin. Hurjia ovat nämä nykypöpöt. Sitäkin olen toistellut. Olen ensimmäistä päivää kunnolla jalkeilla. Kokeilemassa, josko aivosumu sen verran raottuisi, että jokin teksti syntyisi. Kirjoittaminen – huomaan kaivanneeni sitä! Etenkin omien tuntemuksieni sanoittamista. Vaikka teen sitä paljon mm. aamusivujen muodossa, siinä, että teen niin myös julkisesti on jotain, joka hivelee…

Aloitan jo neljännen kerran kirjoittamisen alusta samasta aiheesta. Tunnen selvästi olevani haavoittuvainen kirjoittaessani haavoittuvaisuudesta. Tunteesta, joka on tiedostamattakin läsnä jokaisessa sosiaalisessa kohtaamisessa, vaikka arjen tunnesanakirjan top10:n se terminä tuskin mahtuu. Sillä tämäkin kirjoittamisprosessi on sosiaalinen tilanne. En kirjoita tätä flirttaillakseni algoritmien kanssa. Kirjoitan sinulle, joka tätä luet. Jos se auttaisi jälleen jossain itsesi kanssa meneillään olevassa, josta en edes tiedä.…

Asetan kaavan pöydälle levitetylle kankaalle ja itken. Toteutumattomia unelmia, suunnittelematonta surua. Putoilevat pisarat kastelevat ohutta paperia ja rypistävät sitä. En tunne itkeväni, mutta kyyneleet valuvat silti. Epäergonominen asentoni pöydän yllä aiheuttaa selkään kipua. Niissä kohdin, joiden kuuluisi kannatella minua ja auttaa minut lentoon. On pakko suoristua joka viidennen nuppineulan jälkeen. ”Mikä minulla on”, kysyn. ”Minähän rakastan vaatteiden tekemistä. Olen odottanut…