Hitaampi elämä. Tunnen olevani jo sen elämisen konkari, jos en kuitenkaan pioneeri. Sellaista olen elänyt siitä asti, kun yrittäjäksikin ryhdyin. Ensin ei ehkä ollut muuta vaihtoehtoa: uupumus ja masennus vaati veroaan ja huomiotaan. Hitaamman elämän avulla yritin luovia niin, että voimavarani riittäisivät ja saisin tehdä mielekkäitä asioita itselleni sopivalla tavalla. Nykyisin se on puhtaasti valinta. Minulle hitaampi elämä merkitsee oman rytmin mukaan elämistä. Turhista, merkityksettömistä asioista luopumista (kuten monet palaverit) tai ainakin niiden minimoimista. Itselleni sopivien työskentelytapojen etsimistä ja toteuttamista. Valintojen tekemistä arvojeni pohjalta, intuitiotani ja itseäni kuunnellen. Sen mukaan, mikä tekee itselleni hyvää. Tiedostaen, että ne ovat aitoja ja oikeita silloin, kun ne tekevät myös ympärilläni oleville ihmisille hyvää.
Kuuntelisitko mieluummin?
Paluu palkkatöihin?
Tänä syksynä olen kuitenkin enemmän kuin pitkään aikaan miettinyt paluuta palkkatöihin. Kuten kovin moni muukin yrittäjä tässä maailmantilanteessa. Ymmärrän heitä. Raha on itselleni se suurin tekijä, vaikka se ei elämäni tärkeysjärjestyksessä kärkisijoille nousekaan. Kunhan sitä on perustarpeiden tyydyttämiseen ja vähän päälle. Niin, että voi luottaa elämän kantavan.
En ole yleensä kovin innostunut puhumaan rahasta. Enemmänkin siitä, mitä sillä saa. Jos minä saisin valita, siirtyisimme takaisin oravannahkakauppoihin. Mutta maailma ympärillä toimii rahalla ja rahasta. Kriisien keskellä sen merkitys tuntuu vain tiivistyvän ja korostuvan. Enää ei tule toimeen sillä samalla kuin ennen. Se on pakko myöntää. Samaan aikaan alkaa ideat olla vähissä. Onko tuo ihme, jos niitä on 17 vuotta jo pääasiassa yksin tuottanut?
Mahdollisuus yhteisöön. Henkilökohtaisen kasvun väkevöittämiseen toisten ihmisten tuen ja heidän tarjoamien peilien avulla. Mahdollisuus olla vielä enemmän hyödyksi tälle yhteiskunnalle. Siinä kolmen kärki – taloustilanteen turvaamisen lisäksi – jotka näen palkkatyön houkuttimina. Myönnän, että olen välillä hyvin väsynyt olemaan yksin kaikesta vastuussa. Samalla olen hyvin tietoinen siitä, että vauhti palkkatyöelämässä on moninkertaistunut siitä, kun siellä viimeksi vierailin – ja uuvuin. Enkä aina LinkedIniä avatessani – minkä teen harvoin – ole varma, että oikeastaan mikään on paremmin kuin ennen. Työolot ja henkilökohtaisen kasvun tukeminen varsinkaan. Toivottavasti se mielikuva johtuu vain otannan vääristymästä.
Hitaampi elämä vai raha?
Tätä pohtiessani olen lukenut mm. Saku Tuomisen ”Kuinka puut kasvavat ja miksi antilooppi ravistaa” -kirjaa (2021). Se on kirja ilmastonmuutoksesta, mutta myös paljon muusta, kuten suhtautumisestamme kasvuun ja muutokseen. Nehän ovat linkittyneet toisiinsa. Voi olla, että kirjoitan tuosta lukukokemuksesta ja sen herättämistä ajatuksista myöhemmin enemmän. Sykähdyttävä, ajatuksia herättävä ja itsereflektointiin kannustava kirja se joka tapauksessa on.Tässä pysähdyn ajatuksiin siitä, mitä kohden olemme menossa. Jatkuva (taloudellinen) kasvu ja luontoa (ja ihmisiä sen mukana) rasittava (teknologinen) kehitys sellaisena, kun sen yhä tunnemme, on kestämätöntä. Kaikin tavoin. Se perustuu ahneuteen. Jaan Tuomisen kanssa saman näkemyksen, että meidän pitäisi valjastaa se tietotaito ja innovointikyky, jolla olemme saaneet maailman tähän nykyiseen jamaan nyt siihen, että pelastamme sen. Ja enemmänkin juurikin hitaampi elämä tulisi olla se, mitä tavoitella.
Hymähdän, itselleni. Olenko vahingossa löytänyt sellaisen tavan elää, jota muutamien vuosien päästä muutkin kuin uupuneet alkavat tavoitella? Olenko oikeasti ajattelemassa siirtymää takaisin oravanpyörään samaan aikaan, kun itselleni tuttu elämäntapa alkaakin muodostua ihanteeksi? Mitkä olivatkaan arvoni? Eikä Tuomisen kirja ole nyt ainoa, joka minulta kysyy, että aionko vain rahan takia luopua kaikesta siitä, mihin olen vuosikausia jo uskonut. Annanko elämän realiteettien voittaa ihanteen?
Mutta se raha. Se pyörittää tätä maailmaa. Mahdollistaa aamukahvista nauttimisen. Olisi typerää kieltää se.
Yrittäjyys toimii niin kauan, kun on idea tai jokin missio, jolle on aidosti kysyntää. Kun jompaa kumpaa ei ole, mistään ei oikein tule yhtään mitään. Joudun palaamaan liiketoiminnan perusasioiden äärelle, myöntämään ne. Vaikka kuinka haluaisin ajatella toisin. Uskoa maailmankaikkeuden vain johdattavan, taivaasta tipahtelevan asioita, kun vain toivon niin. Mutta eikö oikeasti enää ole kiveä, jonka voisin kääntää? Osaamista, jonka voisi tuotteistaa ja joka vastaa yleisöni tarpeisiin? En usko, että olen ainoa, joka tätä tällä hetkellä miettii.
Mitä me oikein tarvitsemme? Turvaa, mitä muuta?
Arvovalinta
Kirjaan paperille allekkain: ”Työ, raha, jatkuva kasvu, kilvoittelu, uupumus, ahneus.” Viereen kirjoitan toisen listan: ”Hitaampi rytmi, omannäköinen elämä, läsnäolo, yhteys, kauneus, hyvinvointi.” Ei ole kahta kysymystä, kumman listan valitsen. Niitä tehdessäni huomaan kehittyneeni, sillä joskus kauan sitten olisin vielä kauneuden laittanut statussymbolien joukkoon. Joksikin, jonka kova työ ja raha mahdollistaa. Nyt se merkitsee ennen kaikkea elämän laatua. Läsnäoloa hetkissä, jotka menevät ja tulevat. Tapaa olla tässä maailmassa niin, että näkee ja kokee syvästi sen, mitä ympärillään on. Ja sen, mitä kukaan ei oikeastaan näe paitsi hymynä kasvoillani, rauhana olemuksessani, joskus surun kyyneleinä poskillani. Kauneudessa ei ole kyse peilikuvasta vaan jostain paljon laajemmasta. Se on yhtä aikaa inspiraation ja seesteisyyden lähde. Läsnä kohtaamisissa, jotka menevät pintaa syvemmälle. Mukana hetkissä, joissa tuntee elävänsä.
Olisiko kauneuden kokemus ja sen ympärille muodostunut elämäntapa seuraava kiveni?
Kommentointi on suljettu,