Kirjoitin aiemmin tietoisuudesta, sen kehittymisestä aikuisuudessa ja siitä miten sen itse tällä hetkellä käsitän. Integraaliteoria, johon muun muassa tukeudun, tunnistaa aikuisilla olevan jopa 9 kehitysvaihetta. Itse olen jakanut aikuisuuteni kolmeen isoon vaiheeseen: odotusten mukaiseen elämään, itsetuntemuksen maailmaan ja yhteyden vaiheeseen. Tässä postauksessa kerron kahdesta ensimmäisestä.
Kuuntelisitko mieluummin?
Lyhyesti määritellen tietoisuus on sitä, että tunnistaa ja ymmärtää yhä paremmin omia tunteitaan, ajatus- ja käyttäytymismallejaan. On tietoinen itsestä ja erilaisista aistikokemuksistaan. Ja näkee aina vaan syvemmin, miten nämä kaikki vaikuttavat toisiinsa. Toisaalta tietoisuudessa on kyse yksilön ja ympäröivän todellisuuden välisen suhteen havaitsemisesta. Minän suhteesta muihin. Ajattelen, että se on koko ajan laajenevaa ja syvenevää ymmärrystä siitä, että olemme erilaisia. Että se, mikä on itselle luontainen ajattelu- ja selitysmalli maailmasta, mikä siis on itselle totta, ei välttämättä ole sitä toisille. Että toiset ihmiset vaikuttavat itseen ja päin vastoin. Että on olemassa sellaisia taustatekijöitä, kuten kulttuuri, joka omalta osaltaan vaikuttaa omaan ajatteluun, suhtautumiseen ja käyttäytymiseen. Siihen, mitä pitää hyvänä ja oikeana.
Mitä laajempaa ja syvempää tietoisuus on, sitä tarkemmin pystyy erotella itseen ja itsessä vaikuttavia tekijöitä. Sen myötä minän suhde muihin myös muuttuu. Tämä saattaa näkyä esim. siinä, syyttääkö oman elämän tapahtumista ensisijaisesti muita vai itseä. Kokemuksesta sanoisin, että myös tämän kaiken ja sen mukana toisten ihmisten erilaisuuden ja elämän mutkien hyväksyminen helpottuu. Elämä ei ehkä harmita ihan niin paljoa…
Odotusten mukainen elämä
Aikuiselämäni alkua kutsuisin ajaksi, jolloin elin sitä elämää, mihin minut oli kasvatettu. Arvoni olin pitkälti ottanut mukaani lapsuudenkodistani niitä juuri kyseenalaistamatta. Kasvoin suoraan siihen elämään, jota tavallaan minulta oli odotettu. Tai niin luulin, koska ei niitä odotuksia juuri ääneen lausuttu. Enemmänkin leijailivat ilmassa ja tulivat esiin vanhempien hyväksyvissä katseissa, kun kerroin omista päätöksistäni. Ajatuksiini hyvästä elämästä kuului silloin akateeminen koulutus, hyvä työ ja uralla eteneminen. Kova työnteko, ahkeruus ja äärimmilleen venytetty toiminnan joustavuus. Avioliitto – ja ehkä vähän myöhemmin myös lapsia, farmariauto, kaunis koti ja mökki järvenrannalta. Loma ulkomailla kerran vuodessa. Statushakuinenkin olin, sanoisin. Sitä myös ympäröivä yhteiskunta – tai ainakin se kupla, jossa silloin elin – tuntui tukevan ja pitävän hyvänä.
Lapsiperhe-elämään asti en koskaan päässyt, ennen kuin elämä alkoi puuttua peliin ja keho irtisanoa sopimustaan.
Tähän vaiheeseen kuului vahvasti se, että ei saa luovuttaa, aina vaan pitää yrittää enemmän. Jos tunsi olevansa väsynyt tarkoitti vain, että oli reipastuttava. Jos ei saanut aikaiseksi jotain, piti ottaa itseään niskasta kiinni. Kaikkea piti jotenkin aina tehdä tehokkaammin ja paremmin. Vapaa-aikanakin ajatteli olevansa huono ihminen, jos jäi sohvalle makaamaan (olen sittemmin lyhentänyt sohvallamakuuvelkaani runsain mitoin). Jälkikäteen ajatellen tällainen maailma on hyvin vaativa, armoton ja kapea katseinen – mustavalkoinen.
Oma maailma ainoa oikea maailma?
Minulla oli kyllä valtavasti tietoa – siis tietotietoa – ja kykyä käsitelläkin sitä. Mutta omien tunteiden tai kehon viestien suhteen olin täysin ummikko. En osannut niitä tunnistaa saati nimetä. Enemmänkin ne olivat jotain, jotka aina vaan nielaisin ja painoin taka-alalle. Se alkoi vähitellen näkyä käytöksessäni. Olin vaativa itseäni kohtaan, mutta olin myös vaativa toisia kohtaan. Kuvittelin, että oma maailmankuvani ja tapani elää oli se ainoa oikea. Eli ajattelin, että se mikä minulle – muka – oli hyväksi, olisi kaikille muillekin. Kaikki muu oli heikkoutta, huonommuutta, yrityksen ja ymmärryksen puutetta, jopa tyhmyyttä. Tämä on ollut pitkään asia, jota olen todella hävennyt sen jälkeen, kun tulin siitä tietoiseksi. Sittemmin olen antanut itselleni anteeksi.
Menestystä, kovaa työtä, osaamista ja uraa ihannoiva länsimainen bisnesmaailma on muuten rakennettu tälle kehitysvaiheelle. Ja sen tietyt piirteet ovat yhä työkulttuurissa vahvasti läsnä, vaikka iso osa ihmisistä on jo mennyt siitä ohi. Sellainen muun muassa luo ristiriitoja, jotka uuvuttavat.
Minut pysäytti uupumus ja sen myötä tullut masennus. Nyt sanon: onneksi. Mutta silloin ne aiheuttivat todella pahan identiteettikriisin. Käytännössä kaikki se, mihin olin uskonut, miten maailmaa ja elämää selittänyt, romahti ja lakkasi toimimasta. En tiennyt kuka olin. Enkä varsinkaan sitä, mitä elämältä halusin. Nämä kysymykset lähtivät viemään minua itsetuntemuksen maailmaan.
Itsetuntemuksen maailmaan
Ensimmäiseksi itsetuntemuksen maailmaan astuessani tulin tietoiseksi tunteistani. Opettelin tunnistamaan ja nimeämään niitä. Aloin ymmärtää, miten ne vaikuttavat ajatteluuni ja käytökseeni – ja päin vastoin. Vähitellen opin olemaan niiden kanssa ja käsittelemään niitä. Se oli tärkeää, sillä maailmankuvani ja selitysjärjestelmien romahdettua kaikki tuntui aluksi olevan vain yhtä isoa möykkyä sisimmässäni.
Armollisuus itseä ja muita kohtaan oli seuraava iso oppiläksy. Sen myötä suorittaminen väheni, myötätunto lisääntyi. Vähitellen opettelin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Se helpotti myös toisten erilaisuuden hyväksymistä. Vaikka mustavalkoisuudestani en heti enkä kohtakaan päässyt eroon. Vaativuus itseäni ja muita kohtaan on ollut se kaikkein vaikein rasti. Elämääni, ajatteluuni ja erityisesti tunteisiini tuli kuitenkin sävyjä. Sitä on vauhdittanut omiin arvoihin tutustuminen. Sen ymmärtäminen, mikä on itselle tärkeää. Ja erityisesti oman elämän järjestäminen niin, että ne olisivat läsnä jokaisessa päivässäni.
Itsetuntemus laajenee ja syvenee
Tässä itsetuntemuksen maailmassa olen viettänyt suurimman osan aikuiselämästäni. Käytännössä koko sen ajan olen etsinyt ratkaisua omaan masennukseeni. Ihmettä, joka veisi sen pois ja palauttaisi täyden toimintakykyni. Mahdollisuuden elää täyttä elämää ja tavoitella unelmiani. Solmun avaavaa tekijää olenkin etsinyt monesta eri suunnasta. Usein kuvitellut sellaisen jo löytäneeni kunnes olen kompastunut taas. Ensin ratkaisukeskeisestä tavoitteen asettelusta ja askel kerrallaan -ajattelusta sitten henkisen kasvun maailmasta. Sieltä palasin takaisin psykologian maailmaan ottaen aina mukaani oppeja, jotka kulloinkin tuntuivat toimivilta. Koko ajan olen kulkenut syvemmälle sisimpääni ja mieleeni. Jossain vaiheessa mukaan tuli meditaatio ja keskustelu oman sisikunnan kanssa. Lopulta varjotyöskentely johdatti minut tutustumaan tarkemmin keho-mieli-yhteyteen. Herääminen (emotionaalisiin) traumoihin oli jo yksi läpimurto.Niitä työstäessäni päädyin lopulta silmänliiketerapiaan, josta löytyi kauan kaipaamani ratkaisu. Avain sisimmässäni olleeseen möykkyyn. Siihen, joka oli pitänyt minut jumissa kaikesta itsetuntemuksesta ja yrityksestä huolimatta.
Ymmärsin, että koko ajan on ollut kyse haavoittuneesta omanarvontunnosta, jota olen yrittänyt pönkittää ja eheyttää eri tavoilla. Etenkin silloin, kun yritin elää ympäröivien odotusten mukaan. Kun kuvittelin, että kun vain menestyisin, sitten voin tuntea olevani arvokas. Silmänliiketerapiassa omanarvontuntoni eheytettiin. Sen jälkeen maailma on näyttäytynyt ja tuntunut hyvin toisenlaiselta.
Itseydestä yhteyteen
Itsetuntemuksen maailmaani luonnehtii voimakas itseen ja sisimpään kääntyminen. Joskus jopa eristäytyminen. Pitkään kuvittelin, että minun täytyy itsekseni ensin löytää ratkaisu masennukseeni eli parantua yksikseni, ennen kuin voin palata maailmaan ja yhteyteen toisten kanssa. Siihen kuului mm. omien rajojen asettaminen ja ylläpitäminen, omien vahvuuksien löytäminen, omista haitallisista uskomuksista tietoiseksi tuleminen ja niiden muuttaminen, omien käytösmallien tarkistaminen. Kasvu omaan voimaan. Tätä kaikkea on tehnyt eri vaiheissa vähän eri tavoin. Selittänyt sitä itselle hieman eri näkökulmista. Kaikki ne ovat ehdottoman tärkeitä. Mutta ymmärrän nyt, että vaikka olisin tehnyt nämä kaikki täydellisesti – muuttanut ajatteluani, käyttäytymistäni ja uskomuksiani, tullut täysin tietoiseksi sisimmästäni ja tunteistani – en olisi kyennyt eheytymään.
Sillä todellinen eheytyminen ja kasvu, muuttuneiden asioiden juurtuminen tapahtuu vasta yhteydessä toisiin ihmisiin, heidän kanssaan.
Itseymmärrys on tuonut mukanaan myös ymmärryksen toisista. Jokaisella askeleella on ollut helpompi hyväksyä toisten ihmisten, heidän ajattelun, suhtautumisen ja käyttäytymisen erilaisuus. Samat teot eivät vaikuta meihin kaikkiin samoin. Siksi tarvitaan erilaisia palveluja, monia eri valmentajia. Jokaisen matka on erilainen. Tuntuu, että unohdamme sen. Lisäksi ajattelemme, että tiedon lisääminen yksinään riittäisi. Mutta kyse onkin kyvystä katsoa ja havainnoida itseä ja maailmaa. Siitä arvopohjasta, josta asioita lähestytään sekä itsetunnosta eli omanarvontunnosta ja siihen kytkeytyvistä peloista. Itsetuntemuksen maailmassa ollessani on ollut vaiheita, joissa olen tuntenut tarvetta maailman parantamiseen ja valistamiseen. “Ottakaa tämä minun ajattelu, niin kaikki on hyvin”.
Sanoinko jo, että mustavalkoisuudesta eroon pääseminen on ollut yksi pitkä tie? Kuten myös siitä, että oma käsitys maailmasta olisi ainoa oikea.
Siirtymä seuraavaan
Siirtymä seuraavaan kehitysvaiheeseen alkoi, kun kuuntelin ja luin Mastin Kippiä. Se jatkui, kun opin keskustelemaan meditaatiossa sisimpäni ja siellä asuvien hahmojen kanssa. Samaan aikaan minua alkoi häiritä se, että monessa itsetuntemuksen maailman eheytymiskeinossa on kyse vain itsestä. Omat rajat, oma voima, omat tarpeet. Oma, minä, itse. Jokin minussa kysyi yhä useammin ja vahvemmin, että entäs ne muut. Entäs minä yhteisön jäsenenä? Elämän realiteetit? Näin ja koin, että toisinaan se, mikä itselle teki hyvää oli räikeästi ristiriidassa ympäröivän maailman kanssa. “Eihän omannäköinen elämä ole todellisuudessa mahdollinen, koska jotenkin pitäisi elää näiden muiden kanssa”, ajattelin.
Johan Harin Mielen yhteys -kirja tarjosi tälle tuntemukselleni kaikupohjaa. Tuntui, että olin hakenut ratkaisua ihan väärästä suunnasta pyrkien eheytymään itsekseni. Nyt tiedän, että näin kehitys meneekin: ensin tulee tietoiseksi itsestä, sitten muista. Bessel Van Der Kolkin Jäljet Kehossa -kirjan jälkeen olin pystyttämässä kojuja Senaatintorille, jotta me kaikki voisimme eheytyä erilaisin kirjassa esitellyin tekniikoin. En siis vain minä, vaan me kaikki.
Tämän pohdiskelun keskellä löysin itselleni valmentajan, jonka kanssa voin puhua ihan mistä vaan. Ensimmäistä kertaa tunsin kokevani, että tulen näkyväksi minuna, kokonaisena. En jonkin teorian, menetelmän tai uskomuksen rajaamana. Siihen keskusteluun mahtuu niin ympäröivät energiat, tähden asennot, poliittiset ongelmat, sisäisen maailmani hahmot kuin Afroditen olemus. Jos alkuun kuvittelin, että eheyttäisimme lähinnä sisimpäni haavoja, hän toimikin oppaanani, jotta tietoisuuteni voisi laajentua. Sen myötä tulin tietoiseksi siitä, miten tietoisuus tietoisuudesta vaikuttaa.
Tämä kehitysvaihe on vasta alussa, mutta jo alkumetreillä se toi mukanaan rauhan. Olen nimennyt sen yhteyden vaiheeksi. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.
Kommentointi on suljettu,