Tunteet ovat mielenkiintoinen juttu. Emme pääse niitä pakoon, koska olemme ihmisiä. Ne ovat meissä. Heräävät järkeämme aiemmin*. Vaikuttavat sekä ajatuksiimme että toimintaamme koko ajan. Vain murto-osa tunteista nousee tietoisuuteemme asti. Niistä monien tehtävä on tavalla tai toisella varoittaa ja suojella meitä. Tunteemme eivät ole juuri muuttuneet sitten puusta laskeutumisen. Olemme vain kehittyneet niiden erittelyssä ja nimeämisessä.
Tunteet tulevat yhä vasta järjen jälkeen
Silti tunteet loistavat usein poissaolollaan keskusteluissa. Kysymys ”miltä nyt tuntuu” saa aikaan myötätuntoisia, huvittuneita hörähdyksiä. Myötähäpeää. Kuin se olisi maailman tyhmin kysymys. Kaikkihan me tiedämme, miltä voitto tai tappio, rakastuminen tai menetys tuntuu. Kuitenkin juuri tunteet mahdollistavat samaistumisen tilanteeseen ja kokemukseen. Sen tunteen, että on osa jotakin.
Tuo maailman viisain tyhmin kysymys on avain siihen hyvinvointiin, jota monet meistä janoaa. Itsensä ja sisimpänsä utelias tutkailu olisi usein tarpeen, kun päätetään miten toimitaan. Puhumme kyllä intuitiosta. Silti se ei vieläkään kelpaa selitykseksi oikeille ratkaisuille. Siitä huolimatta, että yhä useampi meistä on kääntynyt sydämen polulle: kun rationaalinen maailma ei olekaan tarjonnut vastauksia, kysyvä mieli ja epävarma minuus tarttuu toisiin oljenkorsiin. Kuuntelemaan, mitä keho ja sydän kertoisi. Yhä useampi ajattelee, että siellä piilee totuus. Minä myös.
Mutta silti tunteet tulevat usein vasta järjen jälkeen. Ja se on se ongelma.
Jokin minussa on tämän oivalluksen myötä muuttunut: tunteiden poissaolo keskusteluissa aiheista ja sellaisten ilmiöiden selvityksissä (kuten uupumuksen hoito, syntyvyys), joissa ne näyttelevät pääroolia, saa minut turhautumaan. Tuntuu, että järkitasolla pysyttelevässä keskustelussa ei silloin ole mitään järkeä. Koska unohdetaan yksin olennainen taso: miltä asianosaisista tuntuu?
Tunteiden piilottamisen hinta on kova
En ole aina ollut tällainen. Kaksikymppisenä urasuuntautuneena bisnesnaisena päätin, että tunteet eivät kuulu työmaailmaan. Saamani kasvatus tuki hyvin toimintaani ja sen myötä olin jo kouluvuosina tullut siinä erityisen hyväksi: piilottamaan tunteitani. Käytännössä se tarkoitti aina vaan puskemista eteenpäin, vaikka sattui miten. Valintojen tekemistä, jotka näyttivät paperilla järkeviltä. Muurin rakentamista itseni ympärille, jotta mikään turha (vrt. saavutettava hyöty ja status) ei osuisi eikä uppoisi kuin tarkan harkinnan jälkeen. Sain tähän kannustusta myös ympäriltäni. Vielä sittenkin, kun tunteeni olivat jo murtamassa muuriani ja kaatamassa koko minuuttani.
Hinta, jonka itse tuosta järjen ihannoinnista ja tunteiden kammoksumisen ajasta elämässäni maksan on kova: terveys, työkyvyn osittainen menetys ja sen myötä monen muun unelman kariutuminen.
Olen kantapään kautta oppinut, että tunteilla on keinonsa murtaa paksuimmatkin muurit. Ne hakeutuvat päivänvaloon tavalla tai toisella. Jos ei muuten niin sairauksina ja vaivoina. Ne pakottavat polvilleen, jos niitä ei kuunnella. Ne saattavat tehdä ihmisestä erittäin ikävän ja hankalan – itselleen ja muille – jos ne eivät pääse päivänvaloon ja tule käsitellyiksi.
Eläminen tunteiden kanssa on helpompaa kuin ilman
Kaiken lukemani ja kokemani jälkeen ajattelen, että tunteiden välttely ja peittely on vaikeinta ikinä. Jos kuvittelee, että tunteiden kanssa eläminen on vaikeaa, todellisuus voi yllättää. Tunteet kun tarjovat ilmaisen vastausautomaatin elämän poluille. Mutta niitä täytyy oppia huomioimaan ja kuuntelemaan. Siihen tarvitaan tunnetaitoja. Tunteet eivät ole aina oikeassa, mutta niillä on viestinsä. Järkeilyyn kykenevinä voimme lopulta päättää, miten niihin reagoimme.
Jos olisin osannut ja suostunut kuuntelemaan aiemmin tunteitani, olisin välttynyt monelta. Niin paljon kuin uupumus ja masennus ovatkin minulle opettaneet, olisin hyvin voinut elää myös ilman niitä. Mieluusti! Jälkikäteen on helppo sanoa, mitkä tunteet toimivat aikoinaan varoitusmerkkeinä. Mitkä olisi pitänyt huomioida? Jos jotain haluaisin sanoa kakskymppiselle minälleni, niin sanoisin:
Työskentely tunteiden tasolla mahdollistaa järkevät päätökset ja ratkaisut.
Ratkaisu uupumusilmiöön piilee tunnetaidoissa
Keskusteluissa uupumuksesta kohtaan usein kysymyksen: ”Mistä uupumus-ilmiö johtuu ja mitä sille pitäisi tehdä?” Itse haluaisin jo siirtyä pohtimaan ennaltaehkäisyä. Siihen on nimittäin yksi tie: tunnetaitojen opettaminen jo lapsuudessa ja nuoruudessa. Laittaisin viimeistään toisen asteen koulutukseen pakollisen viikottaisen tunnetaitojen tunnin, ehkä jo aiemmin. Tämä ei korjaa ongelmaa nyt, mutta ehkäisee sitä ja montaa muuta tulevaisuudessa.
Sen lisäksi tulisi jokaisen aikuisen kantaa vastuunsa omista tunnetaidoistaan ja traumoistaan. Erityisesti heidän, jotka ajattelevat nyt, ettei tämä minua kosketa. Olin yksi heistä. Tunnetaidot tarjoavat keinoja huomata ajoissa, kun on työssä, joka ei syystä tai toisesta palvele itseä. Ne tarjoavat myös rohkeutta tehdä ratkaisuja, jotta osaa ajoissa etsiä toisia vaihtoehtoja. Silloin myös ymmärtää muita ihmisiä paremmin ja kohtelee heitä toisin.
Sillä vaikka työelämässä on paljon asioita, joiden tulisi muuttua, kukaan muu ei sitä muuta kuin me ihmiset. Tekemällä valintoja, jotka ovat itselle hyväksi. Kuuntelemalla tunteitamme, olemalla uskollisia itsellemme.
Idealistista? Kyllä. Mahdollista? Sitä myös.
*) Kts. esim. Lauri Nummenmaa: Tunteiden pyskologia.
Kommentointi on suljettu,