”Minulla ei ole kiire.” Miten vaikuttava lause. Sen kuulevan reaktioista on pääteltävissä paljon. Omassa kuplassani moni huokaisee helpotuksesta kuin sanoakseen: ”Ihanaa!” Mutta kohtaan myös näin sanoessani hämmennystä, sanattomuutta, epävarmuuutta, jopa triggeröitymistä. Ne reaktiot eivät johdu minusta. Ne ovat jokaisen omaan sisäiseen stressitilaan kytköksissä. Ehkä myös siihen, miten tämän maailman jatkuvaan kiireeseen ylipäänsä suhtautuu. Onko se hyvän ihmisen merkki vai jotain, josta haluaisi eroon?
Kuuntelisitko mieluummin?
Hyvin samanlaisia reaktioita aiheuttaa myös se, kun sanoo: ”Olet minua kiireisempi, ehdota sulle sopivaa aikaa.” Teen niin usein siksi, että olen väsynyt luettelemaan 10 eri ajankohtaa tapaamiselle ja saamaan niistä jokaiseen kieltävän vastauksen. Vaikka sellaisen ei pitäisi aiheuttaa pettymyksen tunnetta, moinen väkisinkin nousee ilmaan väreilemään. Ja vaikka kuinka tietäisin, ettei kyse ole minusta, sekin vilahtaa mielessä. Ihminen kun olen, joka kaipaa tulla hyväksytyksi. Pääsemme nopeammin molemmille sopivaan lopputulemaan, kun valitsen toisen ehdottamista ajoista itselleni parhaan. Moni henkisen kasvun valmentaja ja omien rajojen ylläpitoa hehkuttava coach olisi kauhuissaan. Ajattelevat minun näin luopuvan omasta voimastani ja rajoistani. Itse asiassa juuri päin vastainen tapahtuu: näin kunnioitan omaa aikaani ja mahdollisuuttani valita. Mutta myös sisäistä lastani, joka ei halua tulla torjutuksi (vaikka en tulekaan, mutta keho ei tiedä sitä).
Arkielämäni tavoite
Niin, minulla ei ole kiire. Ei ole ollut pitkään aikaan kuin satunnaisesti. Se on arkielämäni tavoite. Jonkinlainen hyvälle elämälle asettamani kriteeri. Toisaalta tiedän jo, että kiire ja stressi eivät sovi minulle. Ne sairastuttavat sekä kehon että mielen. Ei tarvita kuin vähän liian aikaoptimistisesti rakennettu aamu ja käyn kierroksilla. Entisestä erityisen hyvästä stressin keskellä toimijasta on tullut kiireallergikko. Minusta ei vain enää ole yhtään hauskaa elää jatkuva paine rintalastan alla. Adrenaliiniryöpystä toiseen lentäen. Eikä kehuskella univelalla tai tehdyillä työtunneilla. Etenkään en enää halua kulkea onneni ohi, laput silmillä näkemättä, mitä kaikkea kaunista ja ihanaa elämällä ja sen pienillä hetkillä on tarjota.
Suorittaminen tehokkuuden vuoksi ei minusta enää ole kaunista. Ehkä se joskus oli.
Kiireettömyyden häpeä
Olen pitkään jopa hävennyt sitä, että minulla ei ole kiire. Oikeammin koko yrittäjäelämäni ajan. Tavoitteeni ei ole koskaan yrittäjänä ollut tehdä mahdollisimman paljon. Enemmänkin mielekkäitä juttuja voimavarojeni mukaan. Ne ovat joskus olleet kovin vähäiset. Mutta tiedättehän, miten lujassa meillä – myös minulla – on uskomus siitä, että menestyvä yrittäjä tarvitsee vuorokauteensa 26 tuntia. Ja kuinka lomaa ei löydy hänen sanakirjastaan. Entä jos en tunnista itseäni tuosta uskomuksesta…? Jos en kiiruhda koko aikaa pää kolmantena jalkana tilanteista ja asioiden hoitamisesta toiseen, olenko oikeastaan yrittäjä lainkaan? Olenko arvokas, jos kalenterini ei pursua ja jos en joka ilta puuskuta stressin voimasta?
Voidakseni tehdä mielekkäitä ja merkityksellisiä asioita – elättääkin niillä itseni – on täytynyt löytää itselle sopivampia tapoja toimia. Siihen liittyy mm. se, miten varmistan hitaat aamut ja rakennan päiväni rytmin niin, että teen asioita, kun olen parhaimmillani (lue lisää täältä). Toisaalta se on tarkoittanut mahdollisimman yksinkertaisten, itselle sopivien toimintamallien löytämistä. Viisaammin ja siksi tehokkaammin. Niin tapaan ajatella. Häpeän toisinaan myös sitä, kuinka vähän käytän aikaani joidenkin asioiden tekemiseen. Silloin, kun teen niitä itselleni sopivalla hetkellä. En pakottaen vaan inspiraatioon tarttuen. Olisinko menestyneempi, jos käyttäisin vaikkapa markkinointikuvien valintaan tai tämän blogitekstin hiomiseen tunteja? Tuskin.
Mutta kiireettömyys ei toisaalta ole vain sitä, että rakentaa kalenteriaan itseään ja voimavarojaan kuunnellen. Ajattelen, että se on ennen kaikkea kykyä olla läsnä. Jos emme voi täysin valita, miten paljon elämässämme on asioita – läheiset ja heidän tarpeensa kun on hyvä myös huomioida – voimme valita sen, miten kohtaamisiin, hetkiin ja tekemisiin suhtaudumme. Teemmekö ajatuksella keskittyen, läsnäolevasti kohdaten vai jo seuraavaan hetkeen kiirehtien, ylihuomista stressaten? Hetkessä eläminen ja hetkiin kiinnittyminen on ollut itselleni isoin oppi, jonka uupumukset ovat tuoneet mukanaan. Taito, joka on eniten tuottanut tunnetta siitä, että elää täyttä elämää. Silloinkin, kun kalenteri on tyhjä.
Keho asettaa rajat
Minulla voisi olla enemmänkin päivissäni täytettä. Voisin olla enemmänkin hyödyksi. Niin tunnen juuri nyt. Enää en vain vilkuile kalenteriani, jotta osaisin sanoa, kuinka kiireinen tai stressaantunut olen. Kehoni on nykyään tietolähteeni. Se viestittää, kun kaipaan lisää toimintaa. Se kertoo myös, kun on tarjoiltava itselle lepoa. Jos vain kuuntelen sitä. Voin houkutella kehoani kaikenlaiseen. Pakottaa harvemmin. Vähäunisiin öihin kehoni reagoi välittömästi aivosumulla ja uupumuksista tutulla voimattomuudella. Toimintaa täynnä oleviin päiviin se suhtautuu hidastamalla aivotoimintaa, kun hommat on hoidettu. Sen jälkeen vain yltiöromanttiset komediat ja kauniit kuvat kelpaavat. Joskus mietin, miten ylipäänsä olen voinut elää joskus sellaista elämää kuin olen. Tehden töitä 12 tuntia päivässä, nukkuen kuusi, ystävät unohtaen, olemisen olotilaa tuskin itselleni tarjoten… Miten olen kyennyt?
Minulla ei ole kiire. Sellaista haluan elämäni olevan. Entinen ”hetimullekaikkinytpitiollajoviimeviikolla” -tyyppi on oppinut hitaamman elämän viisauden, maltin mukavuuden ja hetkien kauneuden. Että täysillä elämisen salaisuus ei piilekään sanassa enemmän vaan syvemmin, läsnäolevammin.
***
Kaupungilla kävellessäni feissari pysäyttää minut. Huomaan sanovani: ”Ei nyt, on vähän kiire.” Hymähdän itselleni jatkaessani matkaa. Kuinka usein sitä vetoaakaan kiireeseen, kun oikeasti haluaa sanoa: ”Kiitos, mutta ei kiitos!” Tai jopa: ”En tahdo.” Milloin meidän yhteiskunnasta tuli sellainen, että kiire on ainoa hyväksyttävä syy sanoa ei?
Kommentointi on suljettu,