Vuodenvaihde. Olen mutustellut ajatusta, josko siitä tulisi minun juhlani. Se juhla näistä kaikista, jota viettäisin isosti ja näyttävästi. Paljon valoa ja kimallusta, naurua ja yhteyden kokemista. Maagista taikaa. Uusi vuosi on aina uuden alku, vaikka kuinka vaikuttaisi, että sama harmaus jatkuu. Tällä kertaa odotan niin uteliaana tulevaa vuotta, että en ajattelut edes tekeväni yhteenvetoa tästä päättyvästä. Mutta koska innostunut mielentilani on tämän vuoden tuotosta, on ehkä hyvä pysähtyä vielä kerran kaiken tapahtuneen äärelle.
Kuuntelisitko mieluummin?
2022 on ollut minulle konkreettisen eheytymisen aikaa. Hyvin todennäköisesti se tulee jäämään aikajanalleni merkinnäksi vuodesta, jolloin elämäni iso pyörä vaihtoi suuntaansa. Siitä huolimatta, että ympärillä maailma myllersi (ja myllertää yhä) karmealla tavalla. Ja oman elämän arviointiin perinteisesti käytetyt mittarit kuten työ, raha ja rakkauselämä, porisivat miinuksella. Löysin kuitenkin rakkauden, ehkä vielä sen kaikkein syvimmän: rakkauden itseeni ja elämään.
Tietoisuuteni laajentuu
Keväällä sain kokea sellaisen ihmeen, että tulin tietoiseksi tietoisuuteni laajentumisesta. Se tapahtui yhden valmennuksen sivutuotteena ollen jotain, mitä ei oikeastaan osaa edes pyytää. Tulin vihkiytyneeksi integraaliteoriaan ja sain vihdoin vastauksen sille, miten ihmisen sisäinen todellisuus ja henkinen kasvu liitetään yhteen kovan ja kylmän teknologisen maailman kanssa. Itsestäni kun on tuntunut, että sellainen ei ole mahdollista. Lopulta se tapahtuu melko helposti: piirtämällä ne samaan nelikenttään. Ymmärsin, että haasteena onkin saattaa ne tasapainoon keskenään – ei se, kumpi niistä olisi enemmän oikeassa.
Samalla sain ensimmäisen kosketukseni teoriaan tietoisuuden tasoista ja tietoisuuden laajentumisesta (spiral dynamics -malli). Sen myötä huomaan yhä useammin ajattelevani sitä, millainen yhteiskuntamme olisi, jos meillä olisi keino tunnistaa paremmin tietoisuuden eri vaiheita sekä ymmärtää ja kohdata sitä, millaisesta näkökulmasta kukin meistä maailmaa lähestyy. Silloin kohtaisimme jokaisen aina siellä, missä hän tällä hetkellä on. Ja jokaisen tarpeet tulisivat ihan toisella tavalla kohdatuiksi.
Vaikka integraaliteoria tarjosi itselleni työkalun, jolla tarkastella todellisuutta jälleen toisin huomaan, ettei itse teoria kuitenkaan vienyt mukanaan. Enemmänkin koen, että sain ratkaisun, työkalun, jolla jäsentää maailmaa. Tämä piirre, että haen riittävän hyviä, helposti sovellettavia ratkaisuja, taitaa olla osa minua ja osasyy siihen, että olen enemmänkin moniosaaja kuin yhden alan asiantuntija.
Pettymykset kasvattavat
Kesällä jouduin jälleen kerran vastatusten sen kanssa, kuinka nopeasti olen romahduspisteessä silloin, kun toimin itseäni vastaan. Vaikka aikeeni olisi hyvinkin positiivinen eli tarve auttaa itseäni – ja bisnestäni. Usein kyse ei ole niinkään siitä, mitä tai minkä aihealueen äärellä olen toimimassa vaan siitä, miten ja miksi sitä toteutetaan. Kevyeksi ja pirskahtelevaksi suunnitellusta heinäkuusta tulikin hetki, jolloin jouduin käyttämään kaikki taitoni ja tietoni paitsi estääkseni sen, etten todella romahtaisi. Mutta myös vuorovaikuttaakseni rakentavasti ja lisätäkseni ymmärrystä.
Usein kehitymme vastoinkäymisten kautta. Tällä kertaa vellonta itsesyytösten ja ”en osaa tätä peliä”-ajatusten keskellä johdatti minut kysymään, voisinko tehdä vielä jotain, jotta pääsisin näkymättömyyden pelosta ja seisoisin vahvemmin itseni puolella. Miten voisin varmistaa, että teen itselleni sopivia valintoja? Voinko elää tätä elämää oikeasti vapaana vai onko kohtalonani varmistella vain, että en ainakaan pety? Yhtäkkiä sellainen alkoi tuntua kovin ahtaalta ja itseä pienentävältä elämältä.
Kyllästyminen triggeröivien tilanteiden välttelyyn johdatti minut lopulta silmänliiketerapiaan. Sen vaikutukset tuntuvat yhä isolta ihmeeltä. Kerroin kokemuksesta tarkemmin täällä.
Ihan kaikki on mahdollista
Tunnetko, että ihan kaikki on mahdollista? Toki sitä ajatuksen tasolla hoemme, jotta muistaisimme. Mutta tunnemmeko oikeasti, että niin on? Tuosta erosta ajatuksen ja sisäistetyn kokemuksen välillä en tiennyt itsekään mitään ennen kuin astuin ulos kadulle neljännen emdr-terapiatapaamisen jälkeen. Kun ihan oikeasti kaikki tuntui mahdolliselta. Maailmani oli avautunut. Enää en ollut boksissa, joka määritteli, mistä saisin tykätä ja mistä en, kuka saan olla ja kuka en. Enkä muuten aio enää sellaiseen ahtautua, vaikka se kuinka toisi kuusinumeroiset kuukausitulot. Itkin ja nauroin samaan aikaan keskellä vilkkaasti liikennöityä katua ja mietin, mihin suuntaan lähtisin. Sen jälkeen olen suhtautunut kaikkeen hyvin uteliaasti ja hyväksyen.
Tuolla samalla fiiliksellä haluan astua myös tulevaan vuoteen. Jättäen ovet avoimeksi sille, mitä kaikkea voikaan tapahtua, kun sitä ei itse rajoita. Kulunut vuosi on opettanut, että mitä enemmän asetan itselleni rajoja ja pakotan itseni toisten asettamiin bokseihin, sitä huonommin voin. Uteliaana näen ja koen useammin ooh (awe)-tunnetta, josta on tullut yksi voimavarani. Pystyn myös suhtautumaan asioihin neutraalimmin ja hyväksyvämmin. Ehkä siksi myös pystyn nyt – maailmantilanteesta huolimatta – olemaan hyvin toiveikas ensi vuoden suhteen.
Kauneus johtotähdeksi
Vaikka haluan pitää (lähes) kaikki ovet avoimena, tiedän jo, mitä johtotähteä ensin lähden vuoden alussa seuraamaan. Kauneuden näkeminen, luominen ja välittäminen on iso osa minua. Itse asiassa se taitaa olla ihan ydintä. Vaikka se on myös tuonut elämääni kipua. Se on mm. opettanut, mikä on huijarisyndrooma. Ja saanut itseni tuntemaan valtavaa riittämättömyyden ja näkymättömyyden tunnetta. Eheytymisen myötä tuo teema – kauneus – tuntuu elämässäni jälleen vahvistuvan. Se pursuaa nyt jokaisesta mahdollisesta rakosesta, jonka sille jätän. Se näkyy mm. haluna luoda omannäköistä taidetta valokuvaten kukista, kankaista ja kahvista luotuja asetelmia (kuten tämän postauksen kuvissa). Samaan aikaan halu luoda oman tyylisiä vaatteita tuntuu taas kiehtovalta ja palkitsevalta. Tunnen pakahtuvani, kun vain ajattelenkin kauniita ympäristöjä. Ja ihmiset, heidän viisautensa ja kauneutensa… Ajattelen siis kauneutta hyvin laajasti!
Minusta tuntuu, että itseni kipuillessa ja vähätellessä muut ovat nähneet kauneuden luomisen ja sen välittämisen liittyvän minuun vahvemmin kuin minä itse. Ainakin se on tullut esiin lähes jokaisessa valmennuksessa, kanavoinnissa ja energialuennassa. Eikä se taida olla projektio vaikka moni muu minuun liitetty ”tätä sun pitäisi tehdä”-ajatus onkin. Nyt on aika antautua sille, mikä voimakkaimmin kutsuu ja asettaa se jälleen johtotähdeksi valaisemaan polkuani, minne ikinä se johtaakaan.
Sen myötä voi olla, että tämänkin blogin suunta muuttuu. Kysymys siitä, mitä kauneus on ja miten se vaikuttaa meihin sekä hyvinvointiimme – estetiikka – kiehtoo minua tällä hetkellä kovin. Ja usein, kun jostain asiasta innostun, se ulottuu vähitellen kaikkeen tekemiseeni. Sallin sen, toivottavasti sinäkin. Etenkin ensi vuonna, kun ihan kaikki on mahdollista.
____
Kiitos vuosi 2022. Et ollut tälle maailmalle hyvä. Olit suorastaan kaamea. Tosin olit todennäköisesti myös opettavainen, mutta ymmärrämme sen vasta paljon myöhemmin. Minun elämäni taisit kuitenkin mullistaa.
Tervetuloa 2023, uteliaisuudella odotan.
Kommentointi on suljettu,