Voiko aikuinen nainen pukeutua tylliin ja julkaista siitä vielä kuvankin? Itsestään heittämässä lunta kuin lapsi, iloitsemassa ja hassuttelemassa. Toteuttaa mielessään syntynyttä kuvaa itsestä Liisana talven ihmemaassa riemuitsemassa lumesta. En pääse ajatusta loppuun kun jo hymähdän. Sitähän me aikuiset välillä tarvitsisimme. Että päästäisimme silloin tällöin irti kontrollista, heittäytyisimme sisäisen lapsemme vietäväksi. Sen osan itsessämme, joka haluaa leikkiä ja laulaa, juosta kilpaa seuraavalle sillalle, heittäytyä lumeen ja koristella piparkakkuja.
Kuuntelisitko mieluummin:
Tutustuttuani ja kohdattuani oman sisäisen lapseni, olen säännöllisesti viettänyt tietoisesti hänen kanssaan (laatu)aikaa. Silloin kysyn häneltä, mitä hän tarvitsisi, mitä hän haluaisi tehdä. Tunnen, kuinka hän ottaa minua kädestä ja lähtee viemään – usein meren rannalle. Toisinaan hän pyytää minua istumaan alas ja tekemään käsilläni jotain. Sisäinen lapseni on se, joka myös usein pyytää kokeilemaan jotain uutta. Menemään paikkaan, jossa ei ennen olla käyty. Katsomaan ympärille, hämmästelemään ja huokailemaan ihastuksesta. Hän on sisimmässäni se hahmo, joka opettaa minua ympäröivän kauneuden merkityksestä, joka päivä.
Leikkisyys ja ilo
Leikkisyydellä ja hullutteluun heittäytymisellä on vaikutusta onnen tunteeseen. Se luo iloa ympärille ja mahdollistaa usein myös sen jakamisen toisten kanssa. Sitä kautta lapsi meissä tulee myös toisten merkityksellisten ihmisten näkemäksi ja kohtaamaksi. Ilo purkautuu usein nauruna, joka vapauttaa stressistä ja rentouttaa. Se on universaali kieli niin kuin kyyneleetkin. Yksi mahdollisuus löytää eheyttävä yhteys toisen ihmisen kanssa, silloin kun se toteutuu aidosta ilosta (eikä esim. pilkasta).
Olen etsinyt kauan iloa. Olen myös paljon aikuisena sitä tietoisesti estänyt tulemasta esiin. Kuvitellessani, että nauravaisena ja leikkiväisenä en ole vakavasti otettava. Ilon ja naurun keskellä olen tuntenut itseni haavoittuvaiseksi. Jopa enemmän kuin itkevänä. Omasta syvästä surusta on ollut helpompi kertoa kuin ilosta. Sillä on pelännyt, että iloni ei olisi aitoa tai hyväksyttyä. Tai että se menisi liian pian pois ja tilalle valuisi vain krapula liian suuresta onnesta. Itku pitkästä ilosta.
Miten kohdata sisäinen lapsi?
Miten kutsun sisäistä lastani? Parhaiten meditaatiossa ensin pyytämällä, että hän tulisi esiin ja sitten kysymällä, mitä hänelle kuuluu ja mitä hän tarvitsisi. Nykyään, kun ollaan jo tultu tutuiksi, en tarvitse siihen enää meditaatiota. Voin vain alkaa sisimmässäni jutella sisäiselle lapselleni riippumatta siitä, missä olen. Tunnistan nykyisin myös hänen äänensä mieleen nousseista ajatuksista. Silloin voin melkein tuntea, kuinka hän vetää minua hihasta saadakseen täyden huomioni.
Tuodakseni leikkisän minäni näkyville tarvitsen puolestani turvallisen ympäristön. Se tarkoittaa erityisesti sellaisia ihmisiä, joiden keskellä on hyvä olla. Jotka eivät nosta kulmiaan tai tuhahtele, vaikka vähän pyörähtelisin tyllihame päälläni. Joiden kanssa maailmaa voi turvallisesti tarkastella huumorinkin välityksellä. Se vaatii yhteistä jaettua käsitystä siitä, millaista on hyvä huumori. Onnistunut hetki, jossa leikki ja ilo on päässyt valloilleen, saa toivomaan niitä lisää. Vähitellen uskaltautuu näyttämään tätä puolta itsessään myös silloin, kun ei ole ihan varma, miten tulee vastaanotetuksi. Se vaatii rohkeutta, mutta tuottaa paljon itsevarmuutta onnistuessaan ja auttaa itsensä hyväksymisessä. Kokonaisena, ei vain vakavasti otettavana aikuisena.
Siinä samalla sisäinen lapsi tulee nähdyksi ja kuulluksi. Sen myötä se eheytyy. Joskus – usein – se on voimaannuttavampaa kuin mikään muu.
Asukuvat: Heidi Lokki
Tyylihameen ja neuleen suunnittelu ja valmistus: by me
Kuvauspaikka: Fiskars Village
Kommentointi on suljettu,