Itsetuntemus Pintaa syvemmältä

ITSETUNTEMUS auttaa elämän sietämisessä

”Antaa tunteen olla sellainen kuin on. Ei yritä kiirehtiä siitä pois, toisaalle. Ei väkisin etsi keinoja muuttaa sitä. Ei aina yritä ensimmäiseksi ratkoa edes sen sanomaa. Antaa sen vain olla, koska niin se jo välittää viestiään. Hyväksyä se. Ja kas, se onkin yhtäkkiä kadonnut. Toinen tunnetila on virrannut tilalle. Itsetuntemus vahvistunut huomatessa, että näinkin voi tunteet käsitellä.”

Tätä olen erityisesti opetellut tänä kesänä. Enkä vain ajatuksissani vaan myös käytännössä todeksi eläen. Ja tosiaan – kas, pintaan hiipinyt ahdistus onkin jatkanut matkaansa, kun se on saanut huomionsa. Sen sijaan, että olisin väkisin yrittänyt laittaa sitä kauemmas, peittää sitä ilolla ja nautinnolla, taltuttaa käytössäni olevilla mielen työkaluilla. Ja niin tehdessäni olisin jo luonut uuden kriisin siksi, että olisin ollut taistelusta niin uupunut. Mutta tätä olen saanut opetella jo pitkään. Se, että asian tiedostaa, ei takaa sitä, että taidon osaa ottaa käyttöön oikealla hetkellä. Tiedostaminen on kuitenkin hyvä alku.

Tunteet kaipaavat enemmän huomiota kuin ratkaisemista

Menneenä keväänä sain itseni usein kiinni siitä, että yritin pintaan pyristelevää ahdistusta ja masennusta ratkaista jotenkin. Halusin siis päästä niistä eroon mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, mahdollisimman nopeasti. Käytännössä torppausyritykseni vain tarjosivat niille vettä myllyyn: yrittämään kahta kauheammin, toista reittiä käyttäen. Ratkaisukeinoiksi minulle kelpasi mikä tahansa. Sellaisetkin henkisen maailman keinot, joihin en aiemmin ollut ihan uskonut. Huomasin myös ottavani niitä käyttöön, koska niin moni ympärilläni näytti hyötyvän. Tahdoin kuulua joukkoon. Mutta myös kävi niin kuin pelkäsin: ne syöksivät minut hetkellisesti vain pahempaan pyöritykseen, koska niiden myötä kyseenalaistin paljon sitä, mihin olin aiemmin uskonut ja luottanut.

Syystä tai toisesta en luottanut siihen, minkä mielestäni jo tiesin ja tunsin.

Mitä enemmän yritin erilaisin keinoin ratkoa tilaani, sitä kovempaa mieli huusi apua: valmentajilta, ystäviltä, työkirjoista, meditaatiosta, kanavoinnista… Se pelkäsi tosissaan, että masennusrumba alkaa taas. Tällaisena poikkeuskeväänä siihen olisi ollut kaikki edellytykset. Sen mielestä sydämen äänen olisi pitänyt nousta ratkaisijaksi, erotuomariksi. Siksi se kehoitti minua suorittamaan sisimpäni kuuntelua vielä vähän lisää. Mutta ei sydämelläni, sisäisellä äänelläni ollut mitään hätää. Mielelläni oli. Ja se hiljeni, kun sitä kuunteli ja sen kanssa jutteli. Se oli vain tulkinnut tunteita omalla tavallaan. Edesauttanut sitä, että tunteet olivat, pysyivät ja velloivat.

Itsetuntemus kriisin laukaisijana

Ikävät tunteet eivät useinkaan kaipaa ratkaisua vaan läsnäoloa ja hyväksyntää. Sitä mitä me ihmisetkin hankalilla hetkillä niin usein kaipaamme: kuuntelevia korvia ja läsnäolevia olkapäitä. Elo niiden kanssa on vain niin hankalaa, jopa sietämätöntä, ettei millään malttaisi odottaa, että rauhoittuvat ja menevät ohi. Haluaisi kiirehtiä, nopeuttaa prosessia. Tavalla tai toisella. Myös siksi, että osoittaisi itselle, että taitaa mielenhallinnan ja tunnetaidot.

Orastanut kriisini laukesi, kun käännyin niiden tekijöiden puoleen, jotka ovat aiemmin tuoneet apua: oppimaan lisää mielen koukeroista (johon alitajuntakin luetaan) ja etsimään pieniä ilon aiheita ympäriltäni. Hyvä itsetuntemukseni ei estänyt ahdistusta nousemasta eikä masennusta pyrkimästä valtaan, mutta sen avulla löysin ne keinot, joilla kokonaisvaltainen olotilani rauhoittui. Käytännössä minun tarvitsi vain hyväksyä, että ahdistaa ja tulevaisuus näyttää epävarmalta. Antaa lupa elämän olla (hetken) niin ilman, että heti kaivaa esiin muutosportaita ja tavoitteenasettelukaavioita tai pyytää meditaatiossa tilan pikaista muutosta. Niiden aika on vasta myöhemmin.

Itsetuntemus auttaa tietämään, mikä itselle toimii

Henkisyys ja intuitiivisyys kiehtovat minua. Huomaan sen. Ovat tehneet niin jo pitkään. Ehkä siksi, etten meinaa järjellä ajatellen löytää paikkaani maailmasta. Mutta opin, että minulle on parempi tutustua niihin silloin, kun mieli on hyvässä tasapainossa. Silloin, kun tietoisesti voin tunnustella ja turvallisesti heittäytyä. Kokeilla, mikä tuntuu omalta ja mikä sopii omiin selitysjärjestelmiini.

Sama pätee itsetuntemukseen. Se on vahva voimavara kriisien hetkellä, koska silloin on ainakin yksi asia, johon voi luottaa ja jonka puoleen tietoisesti kääntyä: minuus. Silloinkin, kun kohdatut kriisit ravistelevat juuri sitä. Itsetuntemus nousee usein pelastusköydeksi ja lääkkeeksi elämän koetellessa. Mutta jos vahvistaisimme sitä jo silloin, kun kaikki on hyvin, saattaisivat notkahdukset olla matalampia ja kestoltaan lyhyempiä. Silloin meillä olisi valmiina takataskussa keinoja, joita ottaa käyttöön, kun luottamus elämän kantavuuteen horjuu. Ne usein liittyvvät omiin vahvuuksiin ja itselle merkityksellisiin asioihin.

Keskeneräisyys on haastava läksy

Ihmisinä emme ikinä ole valmiita. Eikä elämämme ole koskaan täysin hallinnassamme. Itsestään ei koskaan pääse täysin selville. Eikä jokaista kuoppaa voi ennakoida taikka estää. Mielikin muuttuu matkalla. Ja se kaikki pitäisi hyväksyä, vaikka turhauttaakin.

Oman keskeneräisyyden hyväksyminen on haastava oppia, mutta juuri siksi se on niin vahva voimavara. Se auttaa kannattelemaan silloinkin, kun elämä murjoo. Sillä sen sanoma lepää armollisuudessa ja myötätunnossa. Se mahdollistaa kasvun ja kehittymisen. Se ruokkii uteliaisuutta ja avoimuutta. Tarjoaa itsessään mahdollisuutta muutokselle. Mutta samalla se kantaa mukanaan ajatusta siitä, että meissä on kuitenkin jo paljon sellaista, joka auttaa meitä aina vain nousemaan. Uudestaan ja uudestaan. Jotain käytännössä toimivaksi todettua, itseämme palvelevaa, kokemuksesta opittua.

Aina emme tarvitse upouusia ratkaisuja. Aina ei tarvitse vaihtaa suuntaa. Kriisikin voi olla vain kriisi. Sen äärellä on hyvä muistaa, että emme ole alussa, mutta emme ole valmiitakaan. Sittenkään, kun kriisi on ratkaistu. Olemme aina vain keskeneräisiä ja matkalla. Ja hyvä niin.

Samankaltaisia postauksia

Ei kommentteja

    Jätä vastaus