Olen heinäkuun puolesta välistä lähtien pohtinut, mitä tehdä työhuoneelle. Siis reilut kaksi kuukautta. Pariinkin kertaan olen jo päätökseni tehnyt ja sitten taas probleeman avannut. Järjellä ajatellen asian olisi pitänyt olla tässä maailmantilanteessa selvä: kaikki kiinteät kulut minimiin. Etenkään, kun en yksin asuvana voi edes vedota kodin häiriötekijöihin. Elämä on jo moneen kertaan opettanut, että päätöksenteko ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen juttu. Ja nähtävästi minulla varsinkaan. Siitä huolimatta, että nopea, intuitiivinen ongelmanratkaisu hetkessä on yksi vahvuuksistani.
Työhuoneen vuokraamisella ei ole koskaan ollut minulle rationaalista perustetta. Tunnesyitä ja arvoperusteita sitäkin enemmän. Niitä vahvistavat pitkä kokemukseni kotona työskentelystä, joka alkoi etätöiden tekemisellä jo 15 vuotta sitten. Itsemotivoinnin erilaiset tavat ovat vuosien varrella tulleet tutuiksi, kuten myös omien työskentelytapojen kirjo. Itsetuntemukseni on melko vahvaa tältä osin, etten sanoisi. Kotona työskentelyssä on puolensa, mutta kaikella on aikansa. Siksi reilun 12 vuoden etätyöskentelyn jälkeen otin muutama vuosi sitten ilolla vastaan mahdollisuuden erottaa työn ja vapaa-ajan vahvemmin toisistaan.
Päätöksenteko on prosessina jokaiselle omanlaisensa
”Sehän on vain työhuone, miksi sellaista pohdit? Eroon vain.”
”Jos luvut näyttävät, että täytyy kuluja karsia, eikö työhuone sitten ole hyvä aloitus? ”
”Ethän sä edes ole siellä, miksi maksat?”
Ajatuksiani, jotka ovat pyörineet viime kuut päässäni. Niiden rinnalla on myös niitä toisia, jotka pitävät itseäni hulluna, kun edes mietin luopumista. Usein silloin istun mukavasti työhuoneen nojatuolissa juomassa taivaallista kahvia. Ne syntyvät hetkissä, kun näen, miten kaunista ympärillläni on. Inspiroivaa ja rauhaisaa.
Molemmat äänet – järki ja tunteet – on tärkeä kuulla ja niiden välistä keskustelua seurata. Koska siten löydän sen tärkeimmän argumentin, joka lopulta saa tekemään päätöksen. Tämä on minun päätöksentekostrategiani. Se, josta olen yrittänyt oppia pois. Mutta koska muutenkin elämässäni on menossa hyväksymisvaihe, olen päättänyt nyt vain hyväksyä tämänkin. Että olen tällainen ’entäs jos ja mitä ihmettä teen’ -jahkailija. Tyyppi, jonka täytyy voida puhumalla refektoida päätöstään ja siihen liittyviä näkökulmia (muiden) kyllästymiseen asti. En kaipaa prosessin aikana muuta kuin kuuntelevia korvia ja ehkä hyviä, avartavia kysymyksiä sekä läsnäoloa.
Päätöksenteko on prosessina jokaiselle omanlaisensa. Yksi saa vahvistuksen kuuntelemalla kehoaan, toinen tunteitaan, kolmas sydäntään. Joku laatii plus-miinus-listoja tai tuijottaa numeroita. Joku muu kuuntelee vahvasti intuitiotaan. Jollain tavalla oletamme, että se itselle ominainen tapa tehdä päätöksiä olisi kaikille sopivin ja toimivin. Siksi myös niin helposti tuskastumme toisten tapaan prosessoida ja tulla lopputulemaan. Tieteestä etsitään sitä tehokkainta tapaa, vaikka sellaista ei ehkä ole kuin jokaiselle omansa. Minä kuuntelen kaikkea: kehoa, järkeä, intuitiota ja tunteita.
Mutta sen tiedän, että tiedän, kun tiedän. Se on hyvin kokonaisvaltainen, koko kehon ja mielen täyttävä varmuus, tunne. Ja kun se tulee, on toimimisen aika.
Työhuoneen toiset merkitykset
Mutta että tällainen prosessi yhdestä työhuoneesta? Työhuone ei ole ollut minulle vain pelkistetty konttorihuone, jonne menen tekemään töitä. Sillä on ollut minulle (ainakin) kaksi merkittävää tarkoitusta: toimia inspiraation lähteenä ja auttaa erottamaan työt muusta elämästä. Molemmissa se on palvellut enemmän kuin hyvin. Minulle ympäristö – siis se, mitä näen ympärilläni ja millaisia fiiliksiä siitä kaikesta saan – on yksi merkittävimmistä luovuuden lähteistä. En pääse flowhun jokaisessa kulmakuppilassa ja hiljaisessa tilassa. Näin on ollut aina ja joskus olen ajatellut, että tällainen ominaisuus tekee minusta liiankin kronkelin materialistin. Pelkästään kävely syksyisen yliopiston keskustakampuksen läpi saa minut miettimään opiskeluja ja innostumaan niistä. Kauniin ja laadukkaan mekon hypistely liikkeessä saa minut miettimään yhden ison unelman, oman vaatemallliston, toteutusta. Inspiroidunko siis ulkoisista asioita? Ehkä. Mutta ne vaikuttavat sisimmässäni tavalla, joka saa ideavirrat avautumaan. Tosin inspiroidun vain minua kiehtovista ympäristöistä. Valitettavasti Viikin kampuksen läpi pyöräily tai vitosen t-paitojen selailu toisessa vaateliikkessä eivät saa mitään sen suurempaa aikaiseksi.
Se toinen, rahaakin tärkeämpi, merkitys työhuoneelleni on ollut työn ja vapaa-ajan erottaminen. Etenkin siirtymäriitti työhuoneelta kotiin on toisinaan uupumuksista toipuvalle ollut niin merkityksellinen juttu, että siitä on ollut valmis maksamaan. Se tunne, kun kotiin tultuasi mikään työasia ei härnää. Että voi aloittaa muihin asioihin uppoutumisen saman tien… Koska tiedän, että inspiraation lähteitä tässä maailmassa on äärettömästi, tämä näkökulma on todennäköisesti ollut se, joka on eniten työhuonekysymyksessä laittanut kampoihin järjen äänelle, rahan äänelle. Voinko kehittää kotona työskennellessäni jonkin rituaalin, joka tuottaisi mielelle saman efektin kuin bussimatka kotiin? Vaikka kävelylenkin? Voin, mutta tunnen itseni niin hyvin, etten sitä tee. Vaikka kuinka laittaisin sen tavoitteeksi elämässäni ja laatisin toimintasuunnitelman tavan juurruttamiseksi. Jonkin asteista armollisuutta sekin.
Päätös syntyy, kun merkityksellisimmät argumentit löytyvät
Mutta mikä sai minut lopulta tekemään päätöksen? Puhuessani aiheesta monien ystävieni ja läheisteni kanssa ymmärsin viimein, että tällä hetkellä työhuone enemmän rajoittaa flown virtaamista kuin tuottaa sitä. Se johtuu ajatuksesta, että koska maksan siitä, minun on pakko viettää siellä myös aikaa aina kun voin. Halusin tai en. Kun erinäisistä syistä noiden päivien määrä on kutistunut muutamaan per kuukausi ja silloinkin mieleni halajaisi etsimään uusia inspiroivia ympäristöjä kahviloista, merenrantakallioilta ja talvipuutarhasta, vähitellen on tullut aika ottaa järjen jo alunperin asettama ehdotus tosissaan. Päätöksenteko on kääntynyt loppusuoralle.
Luopumalla työhuoneesta, saan myös konkreettisen muutoksen elämääni. Jonkin, jota olen kaivannut ja joka laittaa minut miettimään uudestaan: mitä, miten ja missä. Ehkä myös miksi.
Tunteet ja järki ovat usein lopulta samaa mieltä
Jos päätöksentekoni pohjautuisi puhtaasti järkeen, yksi tarkastelukohde olisi sen merkitys tuottavuudelle ja kasvulle. Moni kodin ulkopuolista työhuonetta kauan sitten minulle ehdottanut vetosi siihen, että siten teen tilaa bisnekselle. Että kun sijoitan sen myötä työhöni, se alkaa tuottaa eri tavalla tulosta kuin aiemmin. Osa heistä uskoo vetovoiman lakiin. Toiset ei. Ja tässä suhteessa minun on pakko tuottaa pettymys: vaikka työhuoneella on ollut paljon hyviä vaikutuksia ja se on auttanut minua merkittävästi jättämään uupumukset taakseni, rahalliseen tuottavuuteen sillä ei ole ollut merkitystä. Se, että minulla on työhuone, ei ole kutsunut töitä luokseni yhtään sen enempää. Enemmänkin vain kulut ovat kasvaneet. Mutta juuri siksi en mieti tätä vain järjellä.
Toinen mielenkiintoinen juttu on se, mitä mielessäni tapahtuu nyt, kun päätös on tehty. Yhtäkkiä se sama järjen ääni (sillä on sama ääni) hyökkää kohden. Toitotaa, että olen ennen kaikkea luovuttaja, epäonnistuja. Toteaa, että kohta nähdään, kun en saa senkään vertaa aikaiseksi ja lojun vain sohvalla. Kun koti ei ispiroi. Eikä mikään muukaan innosta. Se kyseenalaistaa jo valmiiksi aikomustani etsiä joka päivä inspiroiva ympäristö uudelleen. Äänensävystä huomaan nyt rationalisoivani päätöstäni. Siis sitä, jonka juuri järjellä ajatellen piti olla täysin varma.
Ja silloin huomaan sanovani itselleni: ”Se on vain työhuone. Niitä tulee ja menee. Tärkeintä on, että flow ja luovuus virtaa.” Päätöksenteko on saanut kulkea koko prosessinsa läpi ja tulla maaliin. Omalla kohdallani perustelu on usein sama kuin ensimmäinen mieleen tullut. Sitä ei vain enää perustele järki vaan oikeastaan ihan kaikki muu.
Kommentointi on suljettu,