”Olet niin luova.” Kuulen ja hämmennyn. Niin kuin aina, kun luovuus nousee kohdallani puheenaiheeksi. Ajatus assosioituu mielessäni niin vahvasti kaikenlaisen taiteen tekemiseen ja sellaista kykyä minussa ei ole. Luoda taidetta. Myyvää, puhuttelevaa, kriitikoiden kielenkannat irroittavaa taidetta. En ole myöskään ollut ihmelapsi, nero. Se on se toinen automaattinen assosiaatio. En siis ole jo neljä vuotiaana ottanut pensseliä käteeni ja hahmotellut ensimmäistä versiotani lumpeista. Enkä soittanut edes kymmenen vuotiaana Rahmanovin pianokonserttoja, vaikka klassista pianonsoittoa harrastinkin. En siis voi olla oikeasti luova, sillä eivätkö todelliset luovat ihmiset ole olleet omaan lajiinsa kallellaan jo kehdosta asti?
On mennyt pitkään ymmärtää, että luovuutta ei mitata yksin sillä, osaako piirtää tai milloin harrastuksensa on aloittanut. Ja että taide on vain yksi luovuuden ilmenemismuoto. Että se, mihin oma luovuutemme kohdistuu, kertoo paljon itsestämme. Siitä, mikä on meille tärkeää. Siksi olemme oman luovuutemme tuotoksien edessä niin herkkiä ja haavoittuvaisia.
Luovuus on tunne
Luovuus on mielestäni tunne. Vaikka se kai määritellään enemmän luonteen ominaisuudeksi. Joka tapauksessa se on jotain, jota meillä kaikilla on vaihtelevissa määrin. Sitä voi vahvistaa ja tuottaa lisää. Luovuuden tunne tuntuu kaikkialla kehossa ja sellaisena se on usein ristiriitainen, niin kuin koko ilmiökin on. Se on yhtä aikaa syvällinen ja energinen. Eteenpäin ponnistava ja vielä sielun sopukoissa kehräävä. Luovuus saa sekä vetäytymään että astumaan esiin. Se vaatii usein aikaa ja tilaa ympärilleen, vaikka toivommekin sen ilmaantuvan kellon lyömällä. Se ei laula, kun käsketään, mutta saattaa huutaa, kun ei olisi niin sopiva hetki. Eikä se tuota uutta näkökulmaa, kun kalenterissa lukee niin. Mutta pitää hereillä öisin, yhdestä kahteen.
Kuten tunteita, luovuutta harvoin voi pakottaa nousemaan. Sitä voi vain houkutella. Sitä ei voi määritellä toiseksi, mutta sen voi tukahduttaa. Piilotettuna se tekee omanarvontunnollemme pahojaan. Juuri niin kuin nielaistu, estetty ja kielletty tunne tekee. Luovuudestaan tietoiset osaavat houkutella ja härnätä sitä oikealla tavalla. He tietävät, millaisessa ympäristössä se herää ja mitkä asiat virittävät sen oikealle tajuudelle.
Lapsuuden kokemukset vaikuttavat luovuuteen aikuisuudessa
Pohja luovuudelle syntyy jo lapsena. Etenkin alakouluiässä. Se, miten omia luovuuden (taideaineiden) tuotoksia on arvioitu, vaikuttaa vielä aikuisuudessakin siihen, kuinka luovaksi itsensä kokee. Minulla ei ollut siinä suhteessa onnea. Yhä parantelen sisäisen lapseni kanssa keskustellen haavojani. Luotetut aikuiset ovat olleet avainasemassa siinä, millainen kokemus luovuudesta on syntynyt. Mutta myös vertaisten ilmeet ja tahattomat reaktiot ovat jääneet muistiin. Jos kyse on ollut lajista, jossa olisi tahtonut tulla huomatuksi, jokainen kriittinen kommentti ja lausahdus ilman kehitysehdotusta on saattanut vaikuttaa viillon lailla. Aiheuttaen ajatuksia, että jos ei osaa riittävän hyvin, ei ole lupa edes yrittää. Aikuisena on silloin pitkä tie edessä, jos tahtoo kaikesta huolimatta tehdä luovuudesta itselleen vahvuuden ja valttikortin.
Minä olen tahtonut. Viilto kerrallaan olen edennyt muistoissani. Ollut itselleni se luotettava aikuinen ja kääntänyt kokemuksiani toisiksi. Antanut itselleni mahdollisuuden kokeilla uudestaan. Tunnustella ja etsiä omia luovuuden kohteita. Pienikään haava ei parannu ennen kuin ensin kohtaa sen aiheuttaman kivun. Ja kuinka herkkä se onkaan avautumaan uudestaan, jos aikuisuudessakin on ympärillä enemmän niitä, jotka mollaavat kuin kannustavat!
Lapsuudessa omaksutut mallit, että vain täydelliset suoritukset ovat merkkjä luovuudesta, muut eivät ole mitään, jakaa helposti eteenpäin. Häpeäkseni on myönnettävä, että niin minä olen tehnyt. Siinä samalla olen tullut vahvistaakseni perfektionismia, suorittamista ja ”täytyy olla valmis, voidakseen…”-ajattelua. Asioita, jotka niin usein löytyvät uupumuksien taustalta.
Omaperäisyys + merkityksellisyys = luovuus
Tämän hetkinen luovuustutkimus* ajattelee, että luovuuden määritelmässä yhdistyy omaperäisyys (orginality), merkityksellisyys ja yllätyksellisyys. Juuri sisäisen merkityksellisyyden vuoksi olemme luovina niin haavoittuvia. Kun on tutkittu erityisen luovia ihmisiä – taiteilijoita, luovissa ammateissa olevia ja suuria ajattelijoita – taustalta on löydetty mm. sellaisia ominaisuuksia kuin virheiden sietokyky, avoimuus muutokselle, kyky syvälliseen ajatteluun. Luovilla on useammin näkemys oman elämänsä tarkoituksesta (purpose) ja heillä on kyky rakastua siihen eli mielikuvaan omasta tulevaisuuden elämästään, joka toimii johtotähtenä ja suunnan näyttäjänä tekemiselle. Yksi tekijöistä on tutkimusten mukaan vieläkin merkittävämmässä asemassa ennustamassa menestyksen saavuttamista (miten sen kukakin määrittelee) luovuuden saralla: avoimuus kokemuksille.
Luovuus on siis myös asenne ja sellaisena sitä voi oppia. Omaa mieltä voi harjoittaa olemaan avoimempi muutokselle ja uusille mahdollisuuksille. Itseään voi altistaa taiteelle, ympäröivän kauneuden ihailulle tai näkökulman vaihtamisen taidolle. Tärkeää on hyväksyä, että luovuus on prosessi ja sellaisena sen keskiössä on halu kehittyä ja oppia. Kukaan ei ole valmis taidemaalari Rembrandt syntyessään. Lahjakkuudella on merkityksensä menestyksessä, mutta vain silloin, kun se yhdistetään haluun oppia lisää, malttiin harjoitella ja kykyyn heittäytyä haavoittuvaksi yrityksen ja erehdyksen kautta. Sisuun nousta jaloilleen uudestaan ja uudestaan, vaikka kaikki ei aina sujuisikaan kuin Strömsössä.
Luovuudesta voi saada mielihyvää, sisältöä elämään ja identiteetin rakennusainetta, vaikka koskaan ei tavoittelisikaan menestystä – ja ehkä juuri silloin. Omaksi iloksi taitojen kehittäminen ja niiden käyttäminen, luovuuden virtaan heittäytyminen on paitsi eheyttävää myös vahvistavaa. Kun löytää ne tekijät, mihin oma luovuus kohdistuu, löytää myös oman elämän muita merkityksellisiä tekijöitä. Asioita, joiden kuuluu olla osa omaa elämää rikastuttamassa sitä ja näyttämässä suuntaa. Ne tarjoavat suoran väylän omaan sisimpään, itsensä kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen.
Mihin sisimmässäsi haluat luovuutesi kohdistuvan?
Luovuus toimii voimavarana, elämän ja minuuden kantavana voimana vain silloin, kun sen kohde nousee sisimmästä. Kun se on itselle mielekäs ja merkityksellinen. Meitä ei voi pakottaa olemaan luova alalla, johon emme tunne kiinnostusta ja paloa.
Ja juuri siksi, vaikka monet viiltoni ovat umpeen työstettyjä, en ole vieläkään tarttunut öljyväreihin. Klassinen pianokin on saanut jäädä, vaikka sen haavoja hoidettiin jo myöhemmin koulussa. Oma luovuuteni liittyy enemmän kirjoittamiseen ja ympäröivän kauneuden taltioimiseen (eli valokuvaukseen?), ajatuksien ja vaikutelmien herättämiseen. Siitä huolimatta, että vielä pari vuotta sitten kuulin, että en ole visuaalinen ja kuvani ovat tylsiä. Visuaalisuutta kun sitäkin voi olla niin monenlaista. Vaatteiden suunnittelu ja ompelu on nostamassa elämässäni jälleeen päätään. Se saa ymmärtämään, että jos jokin luovuuden kohde ei tietoisesta dumppaamisesta huolimatta halua painua unholaan, sekin on merkki jostain. Juuri tällaiset merkit on hyvä ottaa tosissaan.
Vahvimmillaan oma luovuuteni kuitenkin kohdistuu ajatteluun, näkökulmanvaihtamisen taitoon ja niiden myötä luovaan ongelmanratkaisuun. Liittyvät ne sitten somistuksien toteutukseen, jonkin tilanteen kokonaiskuvan ymmärtämiseen, toimintasuunnitelman äkkinäiseen muutokseen tai vaatteen kaavoitukseen. Elämäni parhaita hetkiä ovat oivalluksen hetket, luovuuden täyttymyksen hetket. Niiden syntymistä ruokin opiskelemalla lisää, antamalla tietoisesti uteliaisuudelle lisää valtaa ja toisinaan luomalla tilaa heittäytyä luovuuden virtaan. Sallimalla itseni luoda vain luomisen ilosta. Yrittää ja erehtyä. Onnistua ja epäonnistua. Uudelleen ja taas.
*) Lähde: Scott Barry Kaufmanin luento kurssilla Foundations of Positive Psychology, Coursera.
Kommentointi on suljettu,