Odottavan olemisen olotilassa kuulee oman sisäisen äänensä

Odottava olemisen olotila

Olen tullut polullani levähdyspaikalle. Aukiolle, jonka keskellä nuotio houkuttelee istahtamaan ja lämmittelemään hieman. Huomaan, että aiemmalle polulleni ei ole suoraan jatkoa. Pitää valita useamman väliltä. Koska en heti tiedä, mitä polkua pitkin seuraavaksi jatkaisin, asetun nuotion äärelle. Odotan sitä, että tietäisin. Että intuitioni, järkeilyni, maailmankaikkeuden viestit tai jokin antaisi minulle vinkin, mitä polkua seuraavaksi lähden kulkemaan. Tälle olotilalle olen antanut nimen: odottava olemisen olotila.

Tällaisen kuvan mieleni usein luo tilanteesta, kun en ihan tiedä, mitä seuraavaksi. Aina en ole osannut asettua odottavaan tilaan etsimään vastauksia. Rauhassa ja maltilla. Enemmänkin olen heti päättänyt, yleensä pinnallisin syin, että tiedän kyllä, minne mennä. Tai sitten olen lähtenyt seuraamaan levähdyspaikalle tulleen toisen ihmisen polkua. Toisinaan kysynyt häneltä neuvoa ja ottanut sen puhtaana totuutena vastaan.

Muut tietävät – muka – paremmin

Minulle, kuten monille muillekin, on toisinaan vaikeaa kuulla oma äänensä, toiveensa ja tahtonsa maailman moninaisten äänien joukosta. Stressaantuneena ja ahdistuneena, pelon värisyttämänä, sitä ajattelee helposti, että muut tietävät niin paljon paremmin. Katso nyt heitä: tuossa menevät suoraselkäisinä ja päättäväisinä, katse tiukasti määränpäässään. Silloinhan heidän täytyy tietää paremmin. Ja kyllä he saattavatkin tietävätkin. Omasta elämästään. Sillä ei ole kuitenkaan ole mitään tekemistä omien valintojeni kanssa.

Järjen ääni on vahva, mutta ei välttämättä oikeassa

Jos vielä olen oppinut seuraamaan intuitiotani ja kuuntelemaan tunteitani, olen oppinut myös järkeilemään. Se on erityisesti kasvatukseni ja varhaisten valintojeni, omaksumani aiemman identiteetin peruja. Sen huono puoli on, että saan lähes päätöksestä kuin päätöksestä järkeiltyä itselleni sopivan. Voin hyvin tulkita toisilleen täysin vastakkaisia asiantiloja merkiksi oikeasta suunnasta. Taitavana näkökulmanvaihtamisen taitajana saan plus-miinus-listat näyttämään yhtä päteviltä ja pitkiltä kaikkia vaihtoehtoja ajatellessani. Järkeni on vahva. Mutta se on myös johdattanut minut niin usein pahanolon tielle, etten juuri haluaisi sitä kuunnella. Mitä kovempaa yritän sen hiljentää, sitä kovemmin ja ovelammin se huutaa. Pukeutuu intuition pukuun, näyttelee tunnetta. Jotta jälleen lankeaisin.

Sillä sen mielestä oma ääneni on heikon, epäonnistuneen ihmisen ääni. Se muistuttaa usein, kuinka paljon jätän potentiaaliani käyttämättä, kun olen valinnut hitaamman elämän polun. Se muistuttaa, kuinka paljon taidoistani olisi kenellekin hyötyä. Välillä se käyttää kanavana muiden suuta, jotka innoissaan miettivät, missä kaikessa voisivat osaamistani hyödyntää. Pettyneenä he lopulta toteavat: ”Se ei taida sinua kiinnostaa.” Niin ei. Vielä joitain vuosia sitten olisi lähtenyt jokaisen tällaisen ehdotuksen ja toiveen perään, vauhdilla. Kunnes olisin hetkeä myöhemmin pettynyt huomatessani, ettei omien taitojen ja osaamisen puhdas suorittaminen tuo kaipaamani tasapainoa ja mielenrauhaa. Nykyisin osaan havannoida, resonoiko ehdotus minussa tunnetasolla ja vasta sitten sanoa kyllä tai ei.

Toisen tilannetta on mahdoton täydellisesti ymmärtää

Sen ymmärtäminen, että meillä jokaisella on omat kiinnostuksen alueet ja merkityksellisyyttä elämään tuovat tekijät, on ollut kaikkein tärkein oppi omalla tielläni kohti omannäköistä elämää. Tuo ymmärrys tuo mukanaan myös itselle luvan pitää niistä asioista, joista pitää. Se on oikeuttanut omat tunteet ja valinnat. Joku käyttäisi ulkoisesti todennettavia taitojani toisin kuin miten itse niitä käytän. Siksi hän saattaa vieressäni pudistella päätään katsoessaan touhuani. Mutta hän ei tunne sitä, mitä itse tunnen. Hän ei koskaan tiedä, millaista pelkoa, ahdistusta, epävarmuutta ja häpeää eri tilanteissa koen. Voin sanoittaa niitä, pyytää myötätuntoa ja ymmärrystä. Mutta silti se, miten eri asiat todellisuussa minuun vaikuttavat ja millaisia tunnekimppuja ne minussa luovat, jää hänelle arvoitukseksi. Aina.

Monesti meitä kehoitetaan kuuntelemaan ja vahvistamaan sisäistä ääntämme. Etsimään yhteys sisäiseen voimaamme. Sen myötä saamme mielenrauhan, ehkä onnellisuudenkin. Lähes kaikesta tekemisestä tulee merkityksellistä, elämästämme omannäköistä. Sisäinen ääni asettuu vastakkaiseksi toisten miellyttämiselle ja heidän odotuksien sokealle toteuttamiselle. Sellaiselle, jonka myötä moni palaa loppuun. Uupuneille sisäisen äänen löytäminen, sen hyväksyminen, vahvistaminen ja sen mukaan elämän rakentaminen on tie toimintaan. Hyvin usein tekeminen saa silloin aivan toisenlaiset näkyvät puitteet kuin ennen uupumusta. Sellaiset, jotka näyttävät toisista epärealistisilta ja oudoilta. Siksi tekemäänsä valintaa joutuu usein tahtomattaan kyseenalaistamaan. Yhteys itseensä oman äänen kuullakseen on palautettava kerta toisensa jälkeen.

Odottava olemisen olotila on tila omalle äänelle

Minulle ainoa keino kohti oman sisäisen äänen tunnistamista ja kuuntelemista on ollut opetella pysähtymään odottavaan olemisen olotilaan. Sellaiseen tilaan, jossa annan alitajuntani kypsytellä päätöksiä ja valintoja. Joskus siirryn sinne tietoisesti, vaikka vain hetkeksi, kun ulkopuolelta on kuulunut liikaa ehdotuksia ja ääniä. Kun huomaan olevani hämmentynyt. Se on olotila, jossa en yritä hoputtaa itseäni mihinkään. En luo listoja, yritä väkisin löytää ratkaisua. Enemmänkin annan ajatusten ja tunteiden tulla ja mennä. Odottaen, että lopulta vain tiedän. Siinä olotilassa saatan tavata useampia muita levähtäjiä nuotiopaikallani. Oppaita varmasti myös. Juttelen heidän kanssa hetken, kunnes jatkavat matkaansa. Toiset ehkä houkuttelevat mukaansa, turhaan. He ovat saattaneet jakaa omasta viisaudestaan. Voin antaa niiden vaikuttaa ajatuksiini ja tunteisiini tai sitten en. Odottava olemisen olotila mahdollistaa sen, että voin valita.

Jaa