On pienen suunnanmuutoksen aika. Mietittyäni pitkään missä ja miten jatkossa julkaisisin, olen tullut siihen tulokseen, että Substack on minulle oikein ympäristö tällä hetkellä. Soulful Dressing – sekin on oikea nimi. Mutta jatkossa en aio kirjoittaa vain pukeutumisesta tai tyylistä, kuten viime syksynä ajattelin, vaan paljon laajemmin elämästä ja kauneuden kokemuksesta. Ehkä siten istahdan useammin koneen äärelle. Tosin yhä vain silloin, kun kirjoittaminen kutsuu.
Haluan nimittäin kertoa laajemmin – ja aidoimmin – siitä sisäisestä (ja ulkoisesta) maailmasta, missä elän. Se on kovin erilainen kuin monen muun. Toisenlainen myös verrattuna siihen, mitä yhteiskunnassamme pidetään normaalina. Minä en kuitenkaan enää jaksa luoda sellaista kuvaa, että eläisin, kuten muut. Tai että yrittäjyyteni olisi samanlaista. Ehkä siksi en ole hetkeen kirjoittanut mitään. Sillä en enää jaksanut pitää yllä mielikuvaa, että aamulla herään ja illalla menen nukkumaan ja siihen väliin mahtuu hurjat määrät tekemistä, strategioita, täysiä kalentereita ja jatkuvaa itsensä kehittämistä. Tai yhden asian asiantuntijuutta. Enemmänkin kahvin keittämistä, kauneuden luomista ja maailman ihmettelyä.
Todellisuudessa olen jo pitkään elänyt sen mukaan, mikä minua päivittäin kutsuu. Joskus jopa hetkittäin. Silloin, kun työskentelen itsekseni, päiväni ovat hyvin lempeää, kiireetöntä siirtymistä tehtävästä toiseen. Toisinaan olen onnekas ja kutsu työskentelemään tulee ulkopuolelta, yhteistyökumppanin toimesta. Niitä saisi olla enemmänkin. Kaikkiin en vastaa kyllä. Mutta kun oikeat ihmiset ja oikeanlainen tekeminen sattuu kohdalle, saatan huomaamattani sitoutua jopa kymmeniksi vuosiksi. Sillä olen lojaali heille, jotka näkevät minut. Eivät vain osaamistani tai hyötyäni.
Perusolemus ja -olotila yllätti itsenikin
Tällainen elämäntyyli on tullut mahdolliseksi vasta sen myötä, että olen oppinut tuntemaan itseäni ja löytänyt oman perusolotilani. Pitkään luulin, että se olisi aktiivinen ”johtaja”, joka pitää langat käsissään ja häärii siellä täällä. Sitten soimasin itseäni ja tunsin suurta huonommuutta, kun en siihen pystynytkään. Toisaalta moni tuntee minut bilehilenä, muttei tiedä, kuinka rikki sen jäljiltä olin.
Perusolemukseni ja -olotilani on nimittäin rauha. Se yllättää monet, ehkä itsenikin. Rauhallisuudesta käsin minussa on käsittämätöntä voimaa.
Mutta tavoitan perusolotilani vain silloin, kun olen tasapainossa, minulle oikeassa ympäristössä, oikeiden ihmisten kanssa. Se puolestaan vaatii paljon itsensä kuuntelua. On tiedettävä, milloin on oltava itsekseen, milloin taas lähdettävä pois kotoa, jotta saa virikkeitä. On ollut pakko hyväksyä, ettei minusta ole toimimaan kaikkien ihmisten kanssa eikä ottamaan vastaan kaikkia tehtäviä, jotka osaisin – hyvinkin. Herkkyyteni auttaa minua tunnistamaan oikeat tilat ja tilanteet. Se yllättää – ja opettaa – myös itseäni yhä joka päivä. Ihan aina en ole varma siitä, onko herkkyys vain supervoima vaan joskus myös rasittava seuralainen. Vahvuudeksi se kääntyy silloin, kun saa toimia sisäisestä rauhasta käsin.
Kun teen jotain, teen sen melko nopeasti: moni tekeminen on helppoa. Mutta tekemisten väliä en ehdoin tahdoin täytä. Siten vältyn kiireen tunteelta. Se ei tuo minulle mitään hyvää. Tapaamisen jälkeen, vaikka se olisi kuinka hyvä, tarvitsen aina tauon, jotta voin palata jälleen omaan olotilaani. Erityisen inspiroivat kohtaamiset saattavat vaatia jopa päivien palautumisen. Saati sitten ne, joissa en tule kuulluksi ja nähdyksi.
Rakasta sanoa: ”Ei ole kiire.” Itselleni ja muille. Parhaimmillaan päiväni ovat soljuvia, joskus virtaavia – hyvin hyvin harvoin aikataulutetun kiireisiä.
”Niin kuin kuuluu” -eläminen ei ole tuottanut
”Millä oikein elät?” kysyy moni kun kerron arjestani. ”Pyhällä hengellä”, tapaan vastata. Ehkä selitys löytyy siitä, että rahakin on vain energiaa, vaikka se onkin itselleni vähän vieras ajatus. Kun kaikki muu on tasapainossa, sekin yllättävästi vain soljuu ja virtaa. Koska olen elänyt epätasaista yrittäjäelämää jo 19 vuotta, olen oppinut luottamaan siihen, että aina rahaa jostain tulee, kun pysyn uskollisena itselleni. Yleensä tosin vasta silloin, kun olen jo lähestymässä kuilun reunaa. Elämä kantaa. Mutta vain tarpeeseen, ei yltäkylläisyyteen.
Totuus on se, että mitään, mitä olen väkisin yrittänyt maailmalle tarjota, ei ole ottanut tulta alleen. Niitä, mitä olen tehnyt ’by the book’, on seurannut vain pettymys, suru, ja uupumus. Se, että päättäväisesti työskentelisin jotain päämäärää kohden, ei tuo sitä yhtään lähemmäksi, päin vastoin. Sen sijaan, kun lähestyn asioita rauhasta käsin itseäni kuunnellen, kaikki tuntuu onnistuvan kuin itsestään. Kun tartun ompelutyöhön silloin, kun se tuntuu oikealta, saan sen nopeasti ja virheettä tehtyä. Kun pakotan, koska huomenna olisi tilaisuus uutta vaatetta käyttää, neulat ja langat katkeilevat sarjassa ilman syytä.
Ulkopuolisuuden tuttu tunne
Sisäinen rauha välittyy myös toisille. Kuulen siitä usein. Tiedän, että saan kutsuja työkeikoillekin siksi, että olen toisinaan se rauhoittava elementti. Parikymppinen minäni, joka yritti olla koko ajan menossa, superenerginen ja kaikille mieliksi, olisi nauranut katketakseen sen kuullessaan.
Mutta tätä maailmaa ei ole rakennettu kannattelemaan sisäistä rauhaa. Siksi tunnen suurta ulkopuolisuutta. Sekin tosin mahdollistaa kokonaisuuksien näkemisen aivan toisella tavalla. Isoa kokkoakaan ei näe samanlaisena, jos on itse liekkien keskellä. Enää en halaja samalla tavalla mukaan tulipesään. Aiemmin kipuilin sen kanssa paljon enemmän.
Ulkopuolisuuteen liittyy pelko, että ei tule nähdyksi ja kuulluksi. Se tuo mukanaan yksinäisyyttä toisinaan silloinkin, kun on ihmisten kanssa. Niin… sekin. Nämä kuulluksi ja nähdyksi tulemisen haavat minussa piti olla jo täytetty. Mutta eheytyminen ei tarkoita, etteikö niin voisi yhä tuntea ja kokea. Että olisin niille immuuni. Ei. Nykyään en vain enää koe tarvetta tehdä kaikkeani – miellyttää, mukautua, suorittaa, sopeutua, hyppiä päälläni, tanssia, huutaa ja kikattaa – jotta tulisin nähdyksi. Nykyään tunnistan, milloin tulen nähdyksi ja milloin en. Voin valita, olenko jossain mukana siitä huolimatta. Joku sanoisi sitä luovuttamiseksi. Itse koen sen vihdoin paluuna itseeni ja omaan voimaani.
Omassa elementissäni
Minulla on taitoja, monenlaisia, joista olisi tässä maailmassa hyötyä. Tavastani katsoa ja nähdä erityisesti. Kyvystäni hahmottaa ja löytää ratkaisuja. Jos haluat kuulla niistä enemmän, kysy. Kerron mielelläni. Mieluiten siinä samalla, kun istumme merenrannassa ja katselemme kauneutta ympärillämme. Sillä en ole enää valmis huutelemaan niistä turuilla ja toreilla enkä myymään sieluani kiireelle, stressille ja näennäisesti merkityksellisille tavoitteille.
Kun minulta kysytään tulevaisuudestani, näen itseni istumassa jollain aukiolla, kahvilapöydässä. Aina välillä siihen tulee joku kysymään jotain. Kuuntelen ja vastaan. Annan ratkaisuehdotuksen. Joskus vain hengitän kanssaan. Sen jälkeen jään taas yksin. Kirjoitan, maalaan, ompelen (en ehkä sillä torilla). Kunnes tulee seuraava, joka kaipaa näkemystäni. Sellaisessa tilassa olisin omassa elementissäni. Kysymyksilläni ja vastauksillani autan toisia kasvamaan. Näkemään oman hienoutensa ja arvokkuutensa. Tuntemaan ne sisimmässään. Löytämään oman juttunsa. Katsomaan laajemmin – ja syvemmin.
Ollakseni rehellinen: Ei minusta ole rakentamaan mitään, joka saattaa tuottaa 5 vuoden päästä jotain, jos joka päivä kovasti ahertaa. Ei minusta ole sitoutumaan samaan asiaan päivästä toiseen. Ei edes puhumaan vain yhdestä aiheesta, vaikka algoritmit – ja ihmiset – niin toivoisivat. Se, että piipahdan jonkin asian äärellä, projektissa, toimii paljon paremmin. Mutta ei edes niin, että vierailisin yhtä aikaa kolmessa eri tilassa, jotka kaikki pyytävät saada saman osan minusta ja osaamisestani.
Sillä piipahdukseni tarkoittaa syvää hetkeen sitoutumista ja läsnäoloa. Oli kyse ihmisestä tai tekemisestä. Se on minun tapani olla ja tehdä.
Voin olla läsnä vain yhdelle kerrallaan.
Moninainen ääneni
Kirjoittaminen on minulle oman äänen tuomista esiin. Ompelu on sisäisen lapsen viattomuuden ja uteliaisuuden täyttämistä: se haluaa yrittää ja erehtyä, oppia ja onnistua. Samalla koen luovani tähän maailmaan jotain kaunista, joka vahvasti resonoi persoonani kanssa. Taidepäiväkirjan tekeminen on eräänlaista meditaatiota. Mutta se myös yllättää ja palkitsee, koska olen aina ajatellut, etten ole kuvataiteellisesti lahjakas. Nyt tiedän, että ei tarvitse olla, jotta tekemisestä voi nauttia. Taiteiluista on ollut hurjasti hyötyä somistuksia tehdessäni. Se on yksi niistä jutuista, jotka päivittävät pankkitiliäni. Nautin siitä, että voin tehdä käsilläni ja tuottaa kauneutta ympärilleni.
Rakastan olla luova. Mutta rakastan myös sitä, että voin olla rauhoittavana elementtinä, kuulevina korvina, kokonaiskuvien ja ratkaisujen esittäjänä – hahmottajana ja näkijänä.
Sitten on vielä kauneus. Mutta se ei ehkä mahdu tähän. Siitä kertokoot kaikki seuraavat kirjoitukseni. Tarkoitan ihan kaikenlaista kauneutta. Ympäröivää, ihmisissä ja heidän välillään olevaa. Hetkissä ja tiloissa, hiljaisuudessa. Kauneus, jota voi luoda. Kauneus, jota voi ihailla. Kauneus, joka hiljentää aivot ja herättää sydämen. Kauneus, joka inspiroi ja joka tahtoo muotoutua joksikin konkreettiseksi, tulla näkyväksi. Totuus, hyvyys ja kauneus – ne jo antiikin aikaan tunnistetut hyveet, joita on sopivaa tavoitella ihan vaan niiden itsensä takia. Kauneuden meille tuottama hyvä on jotain, mikä tapahtuu automaattisesti. Kun siitä tulee tietoiseksi, sen voi valjastaa itselleen merkitykselliseksi voimavaraksi.
Sen opin kauan sitten, ensimmäisen masennuksen ilmaannuttua. Silloin pienistä hetkistä, joissa koin jotain kaunista, tuli itselleni henkireikiä. Niissä jokin oli hetken toisin: valoisammin, kevyemmin. Niin on yhä, vaikka masennus on väistynyt.
Saanko olla minä?
Sellainen on maailmani tällä hetkellä. Jos haluat lähteä tähän verkkaiseen matkaani mukaan, et ehkä saa menestysohjeita, suorituspaineita etkä niksejä, miten elää kiireen kanssa. En osaa myöskään kertoa, miten saat kuusinumeroiset kuukausitulot tai miten parhaiten saat asiakkaasi luulemaan, että he tarvitsevat jotain. Sen sijaan saatat saada hengähdystauon ja luvan hidastaa. Keinoja nähdä kauneutta ja ammentaa siitä voimaa. Mahdollisuuden tavoittaa jotain siitä, kuka olet, kun maailma ympärillä ei pakota olemaan mitään muuta. Niin ja toisinaan pukeutumisvinkkejäkin, joskus jopa ruokaohjeita… Kun sille päälle satun.
Ai niin, yksi ehto: annathan minun olla minä? Juuri se, kuka tällä hetkellä olen…
____________
Tämä teksti on julkaistu sekä Substackissa että blogissani omilla nettisivuillani. Tämän jälkeen jatkan elämän kauneuden ihmettelyä Substackissa. Paikassa, jossa ei niin tarvitse välittää algoritmeista ja joka tekee kirjoittamisesta vapaampaa.
Löydät minut täältä: https://maaritjantunen.substack.com/
Voit tulla mukaan maksutta. Kirjoitukset saat suoraan sähköpostiisi.
Olet lämpimästä tervetullut!
Kommentointi on suljettu,