Vietin vähän aikaa sitten ystäväni kanssa ihanan päivän… shoppaillen. Ei siinä tavallaan ole mitään erikoista. En vain muista, milloin viimeksi niin on tapahtunut. Että kuluttaa koko päivän kierrellen kaupoissa tarjoillen itselle inspiraatiota ja pukeutumisideoita. Aina välillä pysähdyimme johonkin syömään tai kahville. Liikkeestä toiseen siirtyessämme askeleita kertyi ja maailma parani. Ystäväni etsi asua omiin 40-vuotisjuhliinsa. Minä etsin yhä ajatuksia ja näkökulmia…

Ihmisellä, joka tuntee paloa kauniita vaatteita ja ompelua kohtaan, on usein yksi unelma: oma mallisto. Niin minullakin, vaikka en ole koskaan ajatellut käytännössä, mitä se tarkoittaisi. Toisaalta minulla on ollut unelma tehdä luomuksista jokin näyttely. Viedä asut galleriaan ja toivoa, että ihmiset näkisivät niissä sen saman kuin minäkin: kauniin muotokielen, joka parhaimmillaan on yhtä kantajansa kanssa. Silloin onnistuisin välittämään niitä…

Asetan kaavan pöydälle levitetylle kankaalle ja itken. Toteutumattomia unelmia, suunnittelematonta surua. Putoilevat pisarat kastelevat ohutta paperia ja rypistävät sitä. En tunne itkeväni, mutta kyyneleet valuvat silti. Epäergonominen asentoni pöydän yllä aiheuttaa selkään kipua. Niissä kohdin, joiden kuuluisi kannatella minua ja auttaa minut lentoon. On pakko suoristua joka viidennen nuppineulan jälkeen. ”Mikä minulla on”, kysyn. ”Minähän rakastan vaatteiden tekemistä. Olen odottanut…