Mallisto mekoista – poikkeusolojen ilontekijä

Ihmisellä, joka tuntee paloa kauniita vaatteita ja ompelua kohtaan, on usein yksi unelma: oma mallisto. Niin minullakin, vaikka en ole koskaan ajatellut käytännössä, mitä se tarkoittaisi. Toisaalta minulla on ollut unelma tehdä luomuksista jokin näyttely. Viedä asut galleriaan ja toivoa, että ihmiset näkisivät niissä sen saman kuin minäkin: kauniin muotokielen, joka parhaimmillaan on yhtä kantajansa kanssa. Silloin onnistuisin välittämään niitä kahta merkitystä, joita minulle vaatteet edustavat. Niistä toinen on pukeutuminen kommunikaationa. Asuvalinnoilla viestimme paljon siitä, keitä olemme ja mitä edustamme. Sillä, miten ne puemme, kerromme myös tunnetiloistamme. Toinen on vaatteiden merkitys tunnelman luojana ja vaikutus siihen, miltä ympärillämme näyttää. Pukeutuminen on siten suuri ilontuoja ja kauneuden rakentaja. Jotain taiteeseen verrattavaa, vaikka onkin usein kovin arkista.

Sen sijaan minun on usein vaikeaa välittää niitä tuntemuksia, mitä tunnen, kun ajattelen, miten erilaiset vaateluomukset on tehty. Millaisia asioita kaavoituksessa on huomioitu ja millaisia tekniikoita ompelussa käytetty? Monen tuotoksen edessä haukon henkeäni. Haute couture -tekniikoin valmistetuista puvuista kuvia katsoessani tunnen todellista ooh-tunnetta. Se ei ole koskaan minusta poistunut, vaikka muuten ehkä rakkauttani vaatemaailmaa kohtaan on voimallisesti koeteltu. Tämä tekniikoiden ja taitavuuden ihailu tekee minut myös nöyräksi: ompelijana en koskaan tule olemaan valmis, haasteita riittää iäti, jos vain tahdon.

Mutta miksi yksittäiset luomukset eivät riitä? Miksi tarvitaan mallisto? Minua kiehtoo kaikessa yksittäisten elementtien ja kokonaisuuksien välinen suhde. Siksi ajatus siitä, että osaisin luoda jotain, joka olisi enemmän kuin liuta yksittäisiä asuja – edes omassa mielessäni – on kutkuttanut jo kauan.

Minä ja ompelu

Ensin rakastuin kankaisiin. Myöhemmin ihastuin siihen, miten voin pukeutumalla vaikuttaa myös omaan fiilikseeni. Kun 18-vuotiaana laitoin ensimmäisen kerran itse tekemäni kotelomekon päälleni, siitä tuli pian tavaramerkkini. Mekkojen myötä ymmärsin, että voin vaatevalinnoillani – myös sillä, että jätän jotain valitsematta – vaikuttaa siihen, miten itseäni kannan ja miltä minä itselleni tunnun. Se puolestaan vaikuttaa siihen, miten muut minut näkevät. Samaan aikaan tämän ymmärryksen kanssa kiinnostus ompeluun heräsi.

Pitkään tein vain hää- ja iltapukuja muotoilemalla. Otin kankaan ja työstin sitä suoraan nuken päälle. Ajattelin, että niin minusta tulisi ammattilainen, vähintäänkin Coco Chanelin kaltainen nero. Sellaisen työstön myötä kangas pääsee oikeuksiinsa. Mutta epävarmuus siitä, että kaikki osat myös ommellessa sopivat yhteen, vei voimaa tekemisen ilolta. Löysinkin todellisen minäni mekkojen tekijänä vasta, kun opin kaavoittamaan. Ihan alusta ja se on nykyisin ihan parasta.

Viime vuosina olen pääasiassa tehnyt mekkoja ja takkeja – itselleni. Haluani tehdä niitä muille on koeteltu niin kovaa, että ehdin jo pyhästi luvata, etten pukuompelijan palveluita enää tarjoa. Mutta itselleni tekeminen on ollut monen kesän ja talvenkin pelastus. On ihan normaalia, että nuori aikuinen ompelukoneen löydettyään kulkee hetken itse tekemissään vaatteissa. Mutta että 44-vuotias tekee niin… Nykyisin osaan olla siitä myös ylpeä.

Vaatteiden tekeminen on minun taiteenlajini, luova harrastukseni. Kädentaitojen kohentamisen lisäksi siinä yhdistyvät kaksi itselleni mielihyvääkin tuottavaa asiaa: matemaattinen oivaltaminen ja kankaiden ominaisuuksien tutkailu. On merkillistä, että jokin niin moniuloitteinen kuin liehuva mekko voidaan piirtää paperille pelkiksi viivoiksi ja kaariksi. Ja toisaalta, että niistä viivoista ja kaarista voidaa saada aikaan toinen toistaan vaikuttavampia luomuksia. Toisaalta en tiedä parempaa tapaa purkaa stressiä (ja herättää inspiraatiota) kuin suunnata kangaskauppaan ja tunnustella kankaita. Kuvitella, miltä ne päällä tuntuvat ja mitä kaikkea niistä voisi syntyä.

Idea syntyy

Tarvittiin siis maailmanlaajuinen pandemia, jotta…

“.. avasin mieleni ja sisimpäni uudelleen ajatukselle, että voisin tuottaa myös muille iloa vaatteilla. Jotta mallisto nousi uudestaan unelmieni joukkoon ja elämässäni oli tilaa jopa tarttua siihen.”

Lisäksi tarvittiin vielä monta muutakin inspiroivaa tekijää. Ensin ystäväni rohkaistui julkaisemaan omaa musiikkia ja tuottamaan sen levityksen tueksi musiikkivideoita. Niihinhän tarvitaan puvustusta. Mietin, miltä tuntuisi nähdä oma luomus jollain videoista. Sitten avasin pitkästä aikaa omat silkkivarastoni ja mietin, mitä niistä tekisin. Samaan aikaan moni ympärilläni suunnitteli omaa taidenäyttelyä tai jotain muuta projektia, jolla tuoda esiin poikkeusajan herättämiä tuntemuksia. Mitä vastaavaa minä voisin tehdä? Kun viimeisetkin työkeikat marraskuun jälkeen jäivät pois ja tilalla oli vain aikaa, oli todella mietittävä, millä tyhjyyden täyttäisi, yksinäisyyttä sietäisi ja itsensä järjissään pitäisi. Hetkeä aiemmin olin sijoittanut uuteen ompelukoneeseen ja nyt tiesin miksi. Päätin tehdä ystävälleni yhden mekon. Ilman ajatusta suuremmasta. Vain yksi mekko. Sitä ensimmäistä kertaa sovittaessamme jokin minussa heräsi. “Voisinko tehdä näitä lisää? Kenelle kaikille?”

Syntyi idea valokuvasta, jossa olisi viisi minulle tärkeää leidiä ja heillä kaikilla minun tekemät mekot. Heti seuraavan mekon demosta tuli niin hyvä, että mielessäni alkoi pyöriä jo toinen kuva. Siinä samat mekkomallit esiteltäisiin arkisemmista kankaista tehtyinä. Ja jos kerran kuvataan, eikö kolmaskin olisi mahdollinen? Siihen olisin pukenut heidät oman tyylini kulmakiveen: mustaan trikoomekkoon. Sen kaavoituksen salojen ymmärtämiseen olen eniten viime vuosina käyttänyt aikaani. Resurssien rajallisuus lopulta tuli vastaan ja varmisti, ettei tämäkään projekti lopulta karannut käsistä. Hassua, että tuo resurssi oli kaiken tyhjyyden keskelläkin aika. Trikoomekkojen vuoro tulee ehkä myöhemmin.

Pitkään kyse oli vain kuvista ja niitä varten tehtävistä mekoista. Sana mallisto nousi ensimmäisen kerran puheisiini vasta kun pyysin mentorointia designer-ystävältäni, jolla on kokemusta jo monesta mallistosta. Jos se näyttäisi mallistolta ja tuntuisi siltä, se kuulema olisi mallisto. Oli sillä kaupallista tavoitetta tai ei. Ajatus tuntui suorastaan kutkuttavalta.

Monitaiturin projekti

Projektin alussa unelmoin siitä, että kuvat tehdään ammattilaisten voimin. Että palkkaan valokuvaajan, meikkaajan ja kuvausjärjestelijän. Varaamme studioon ajan ja etsimme varmasti juuri oikeanlaiset kalusteet mielikuvaani toteuttamaan. Mutta kun työkeikat loistivat yhä poissaolollaan ja rahavarannot alkoivat ehtyä, ajatukseni muuttui. Kuvista tulisikin myös esimerkki kaltaiseni moniosaajan, multipassionate- ja multipurposeyrittäjän maailmasta. Kun vielä itsevarmuuteni valokuvaajana koheni saadessani ystäväni ammattilaiskameran käteeni, mielikuva “minä itse” -kuvista alkoi tuntua ainoalta oikealta toteutusvaihtoehdolta. Moniosaajana teen paljon asioita itse, liikaakin. “Minä itse” -ajattelu on siis elämässäni totisinta totta. Niin totta, että voin lähestyä sitä huumorilla. Tiedostaen, että kuvausvaiheessa jokaisen eri osa-alueen erityisammattilaisiin tukeutuminen olisi tehnyt lopputuloksesta vielä jotain suurempaa. Mutta tällä tavalla sain juuri sellaista kuin halusin. Kakun marenkinkuorrutusta myöten. Riittävän hyvää siis, eikö se riitä?

Mallisto syntyy, sittenkin

Maaliskuussa laitoin ompelukoneet hetkeksi piiloon. Se meinasi koitua tämän mallisto-projektin kohtaloksi. Koneista ja kaavapapereista vapaa olohuone näytti niin ihanalta, etten olisi halunnut jatkaa ompelemista lainkaan. Vasta eräänlainen pakko – luonnon asettama aikaraja – herätti inspiraationi uudestaan. Jos näitä mekkoja halusin kuvata, se oli tehtävä nyt tai ei koskaan. Alkoi vimmattu loppukiri, jonka aikana mm. yksi malli vaihtui ja mallisto täydentyi parilla kokonaan uudella mekolla. Ideat kuvista muuttuivat myös täysin. Päätin viedä ne studiosta ulos puistoon, kesän keskelle. Samalla ne kuvaisivat kaikkea sitä, millä olen elämäni pandemian aikana täyttänyt: mekoilla, näyttävillä jälkiruuilla, croisanttien paistamisella, kotisaaren maisemilla ja ihmisten tapaamisella turvallisesti yksittäin – eläköön sovitukset!

Kuinkas ollakaan, kun sovittuun kuvauspäivään oli aikaa enää viikko ja mekkoja viimeistelemättä kolme, pari vielä kokonaan tekemättä, soi puhelin: “Olisi somistuskeikkaa taas, pääsisitkö ylihuomenna…?”

Mutta siinä se nyt on. Mallisto, joka kantaa nimeä ‘Ilontekijä’. Ensimmäiseni. Se käsittää 10 mekkoa, seitsemällä eri tavalla toteutettuna. Neljälle mallina toimineelle leidille mekot on kaavoitettu alusta eli peruskaavasta asti omilla mitoillaan. Viidennelle muokkasin olemassa olevaa kaavaa, koska se oli niin lähellä totuutta (ja aika meinasi loppua kesken). Kukin mekkomalli on suunniteltu kantajalleen hänen persoonansa ja vartalotyyppinsä huomioiden. Kankaat on valittu käyttötarkoitus, mukavuus ja malli mielessä. Jos miettisin vain ulkoista upeutta, kaikki olisi tehty silkistä. Mutta silloin ne olisivat jääneet kaappiin sopivia tilaisuuksia odottamaan. Ja minähän tahdon tehdä mekkoja käyttöön! Vasta myöhemmin huomasin, että kaikesta persoonallisuudestaan huolimatta mekoissa on yhdistäviä tekijöitä: syvä v-kaula-aukko sekä edessä että selässä ja kellotettu helma. Poikkeukset vahvistakoot säännön. Se on siis mallisto!

Säihkyvät silmät, palkinnoista paras

Koko projektin ajan onnistuin olemaan ajattelematta, mitä tästä seuraisi. Pidän sitä suurena edistysaskeleena. Sen myötä kykenin nauttimaan itse prosessista. Toki kysymys välillä pilkahti mielessäni. Jo siksi, että projektista tietäneet usein kyselivät sen tarkoitusta: “Haaveiletko paluusta muodin pariin tai kaupallisesta mallistosta? Otatko vastaan ompeluasiakkaita?” Jos en, miksi ihmeessä tätä tein?

Vihdoin koitti kuvauspäivä ja mekot puettiin päälle. Siinä hetkessä sain vastaukseni ja palkintoni. Sen hetken jälkeen tuntui, että millään muulla ei enää ole väliä. Niin paljon kun olenkin perehtynyt itsevarmuuteen ja sen vahvistamiseen, valmentamallakin avittanut omanarvontunnon löytämistä… Vieläkään en ole kohdannut mitään, mikä niin nopeasti ja voimallisesti vaikuttaa kykyymme olla yhtä itsemme kanssa kuin vaate – tässä tapauksessa mekko – joka tuntuu omalta ja istuu täydellisesti. Se näkyy kantajan silmistä ja hänen olemuksestaan. Siitä, miten hän on läsnä itsessään ja juuri siksi voi tavallaan unohtaa itsensä. Voi keskittyä kaikkeen ympärillään olevaan ja tapahtuvaan. Ajattelemme helposti, että vaate on vain jotain ulkoista, materialistisen maailman ilmentymää. Jotain, jonka kuuluu vain peittää, suojata ja lämmittää. Minulle se on jotain aivan muuta. Jotain, joka kommunikoi parhaimmillaan sielun syvimpien tasojen kanssa.

Kiitos upeat, Heidi, Tiina, Maria, Anni ja Bibi, inspiraatiosta, luottamuksesta ja heittäytymisestä. Että teitte tästä mallistosta mahdollisen. <3 Kiitos itselleni, että annoin luvan upota projektiin, vaikka oikean bisneksenkin kehittäminen olisi ehkä kaivannut aikaani ja energiaani. Tämän piti syntyä nyt. Syystä, jota en vielä tiedä.

P.S. Jos nyt vastaan tulisi joku, joka sanoisi: “Tiedän pienen italialaisen perheompelimon, joka mielellään valmistaisi tuollaisia mekkoja ja he voisivat auttaa myös kaavojen fiksaamisessa useammalle sopivaksi sekä sarjomisessa. Heillä on muuten kontakteja kangasvalmistajiin…” Luulen, että sanoisin kyllä.

Ilontekijä -mekkomallisto
Projekti jossa, “project runway meets masterchef”

Designer, mallimestari ja ompelija: minä
Valokuvaaja: minä
Hiustenlaittaja: minä
Kuvaussuunnittelija ja -järjestelijä: minä
Leipuri-kondiittori (picnic-kuvan tarjoilut): minä
Konseptisuunnittelija: minä

Kuvien käsittely: Maria Malmi
Meikkaus: leidit itse
Kengät ja korut: mallien omasta kaapista luonnollista vaikutelmaa luomaan
Kankaat: maailmalta tuotuja ja Eurokangas (Ei kaupallista yhteistyötä)