Uupumus, ymmärrys ja myötätunto

Mitä kauemmaksi oma uupumus on jäänyt, sitä laajemmasta näkökulmasta asiaa kykenee tarkastelemaan. Oman uhriutumisen kokemuksen tilalle on tullut ymmärrys – jatkuvasti täydentyvä – siitä, että kyse on aikaamme ja yhteiskuntaamme laajasti vaikuttavasta ilmiöstä. Mielessäni pyörivät usein kysymykset siitä, mikä tässä kaikessa on oikein pielessä. Sillä uupumus ei kosketa vain sen kokevaa, vaan myös hänen lähellään olevia ja toimivia.

Avoimuus auttaa suhtautumiseen

Oma ajatukseni on alusta asti ollut olla avoin uupumuksestani ja masennuksestani. Koin, että sairastuin, koska minulla on keinoja kertoa asiasta. Pienentää siihen liittyvää stigmaa ja häpeää puhumalla siitä. Kääntää kokemukseni jollain tavalla merkitykselliseksi, rakentavaksi ja mahdollistavaksi. Aina en heikoilla hetkillä ole osannut niin ajatella. Enemmänkin, että uupumus on tuhonnut koko elämäni (ei totta). Silloin olen syyttänyt itseäni ja työelämää, vuoronperää. Erityisesti omaa heikkouttani, etten ole kyennyt siihen, mihin niin moni muu kykenee.

Avoimuudestani huolimatta olen kuullut hyvin vähän siitä, miten toiset osapuolet kokevat tilanteen. Myönnän, etten ole myöskään juuri kysynyt. Joskus ystäväni ovat kiitelleet avoimuuttani: se on helpottanut suhtautumista sekä minuun että vointiini. Olen myös käynyt monia keskusteluja, joiden tarkoituksena on ollut auttaa uupumuksen kokeneen läheisen suhtautumista muuttuneeseen tilanteeseen. Niissä olen yrittänyt sanoittaa jotain, mitä ei välttämättä ole vielä ääneen sanottu. Yrittänyt luoda ilmapiirin, jossa ymmärrys ja näkökulmat ovat voineet laajentua. Siitä huolimatta, etten ole aina tarkalleen tiennyt, missä juuri siinä uupumuskokemuksessa on ollut kyse. Jokainen kun on erilainen.

Vähän aikaa sitten kuulin tarinaa siitä, miltä tuntuu seurata läheltä uupumista – ja miten se loukkaa, kun oletuksena on, ettei toinen voi ymmärtää, koska ei ole itse sitä kokenut. Ystäväni kertoi kauan sitten tapahtuneesta, jossa ystävyyssuhde jäi uupumuksen jalkoihin, vaikka hän ei sitä halunnut. Hän ei ollut uupuja vaan auttajaksi haluava.

Tähän pysähdyin. Oli myös omalla kohdalla peiliin katsomisen paikka.

Pelko ja häpeä saavat uupuneen suojautumaan

Uupunut kokee helposti paljon häpeää ja pelkoa. Häpeää siitä, ettei ole kyennyt eikä kykene enää. Että on uupunut tai sairastunut. Ettei ole aina niin iloinen, eteenpäinpyrkivä, luova, yhteistyökykyinen, sopeutuva, joustava tai omia rajojaan ylläpitävä kuin (omasta mielestään) muut ovat. Samalla hän tuntee pelkoa siitä, miten häneen suhtaudutaan: että tulee jatkossa hylätyksi, väärinymmärretyksi taikka hylätyksi. Ja ettei enää koskaan tule tekemään mitään merkityksellistä, kun elämä uupumuksen rajoittamana muuttuu (ei totta).

Pelolla ja häpeällä on yksi rankka piirre: ne saavat eristäytymään ja suojautumaan. Tekemään päätelmiä jo ennen kuin on saanut mitään vinkkiä toisten ihmisten ajatuksista ja suhtautumisesta. Sen myötä ne myös vaikuttavat käyttäytymiseen. Ymmärrän hyvin, miksi uupunut vetäytyy ja työntää toisia ihmisiä kauemmaksi. Olen niin itse tehnyt. Koska olen ajatellut, ettei minua voida ymmärtää samalla, kun olen pelännyt, etten enää kelpaa.

Teemme ennakko-oletuksia joka päivä, koko ajan. Tilanteista, toisten ihmisten käyttäytymisestä ja saamastamme kohtelusta. Niihin vaikuttavat omat tuntomme ja asenteemme, aiemmat kokemuksemme. Periaatteessa aina ennakko-oletuksen (joka voi siis olla myös positiviinen) ilmentyessä voimme itse päättää, käyttäydymmekö sen mukaisesti vain emme. Voimme keskustella oletuksiemme kanssa, rauhoittaa mieltämme ja tuntojamme, etsiä tietoa asenteen muuttamiseksi ja lopulta vaikka tietoisesti sivuuttaa koko tunteen toimiaksemme haluamallamme tavalla. Kun mieli on uupunut, sen on vaikea näin tehdä: se helposti näkee etenkin negatiiviset pelkoa ja häpeää ruokkivat oletukset totuuksina, joita ei tarvitse kyseenalaistaa. Sellaisina ne saavat varautumaan ja suojautumaan, asettumaan taistele tai pakene -tilaan.

Samaan aikaan, kun uupuneena oma kyky empatiaan ja ymmärrykseen on rajoittunut, tulee pyytäneeksi toisilta laajaa ymmärrystä siitä, ettei kykene luottamaan heidän kykyynsä ymmärtää ja tarjota empatiaa. Toisin sanoen, pyytää myötätuntoa, muttei usko olevansa sen arvoinen, eikä lopulta anna toisille mahdollisuutta tarjota sitä. Eli pelätessään tulevansa torjutuksi, torjuukin itse.

Tästä näkökulmasta katsottuna ei ole ihme, että uupumus niin usein järistyttää ystävyys- ja parisuhteita, rikkoo niitä. Molemminpuolinen ymmärrys on näissä tilanteissa välttämätöntä, mutta myös kovin vaativaa.

Häpeän ja pelon nimissä torjuu myös myötätunnon

Uupunut on usein itsekäs, luvalla. Hän keskittyy omaan hyvinvointiinsa. Joskus myös läheistensä kustannuksella. Niin häntä kehoitetaan tekemään. Muistutetaan siitä, ettei mikään ympärillä toimi, jos itse ei toimi. Hänen tarvitsee etsiä uudelleen rajansa ja merkityksensä. Ymmärtää uupumuksensa juuria, jotta voisi vahvistaa itseään. Siinä tilaa itselleen raivatessaan tulee helposti työntäneeksi läheisiään kauemmaksi.

Olen aina tiedostanut, ettei läheisten ystävien ja perheen rooli ole helppo uupuneen (ja masentuneen) lähellä. Uupuneena sitä on kuvitellut helpottavansa tilannetta sillä, että on vetäytynyt omiin oloihinsa, vaikka onkin saattanut tuottaa täysin päinvastaisia kokemuksia. On vaikea tarjota jatkuvasti välittämistä ja ymmärrystä, jos sitä ei tunnuta otettavan vastaan. Sitkein ja rakastavinkin luovuttaa jossain vaiheessa tullessaan jatkuvasti torjutuksi. Mutta vasta nyt ymmärrän, miten paljon se voi loukata, kun uupunut työntää pois läheltään ja jopa elämästään sen ennakko-oletuksen perusteella, ettei uupumusta kokematon voi tilannetta ymmärtää. Miten voimattomaksi voikaan tehdä se, että kun tarjoaa apua, ettei sille anneta edes mahdollisuutta vaikuttaa?

Tunteet tarjoavat samaistumiskohteen

Avoimuus ja puhuminen lisäävät ymmärrystä. Ymmärrys lisää ymmärrystä. On vaikea sanoa uupuneelle: anna auttajille mahdollisuus auttaa. Koska hänen voi olla pelon ja häpeän keskellä vaikea luottaa saavansa apua. Eivätkä voimatkaan ehkä riitä ajattelemaan toisen näkökulmaa. On myös vaikea sanoa auttajille: ymmärrä, jos apuasi ei oteta vastaan. Koska silloinkin kyse on inhimillisestä torjutuksi tulemisen kokemuksesta.

Me emme välttämättä pysty samaistumaan täysin siihen, mitä toinen ihminen kokee. Emme pysty sisäistämään samaa näkökulmaa. Emme aina edes niin, että kykenisimme tarkastelemaan asiaa samoin silmin. Mutta meillä on aina tietyt yhtymäkohteet tarjolla, jossa voimme kohdata, vaikka kokemuksemme eivät kohtaisikaan: tunteet.

Pelko ja häpeä ovat perustunteitamme. Meillä kaikilla on niistä kokemuksia. Niiden syyt ja kohteet vaihtelevat, mutta silti tiedämme, miltä ne tuntuvat ja mitä ne meissä aiheuttavat. Vaikka emme toimisikaan täysin samoin esim. ahdistuksen alla, ymmärrämme sen, että ahdistus saa aikaan jotain tiettyä käyttäytymistä.

Tällainen myötätunto mahdollistuu vasta, kun tunteita sanoitetaan ja lausutaan ääneen. Eikä vain silloin, kun elämä on jo järkkynyt vaan koko ajan. Silloin lisäämme luottamusta siihen, että myötätunto ja ymmärrys ovat mahdollisia. Aina. Siitä tässä kaikessa uupumuspuheessa on kyse: myötätunnon ja ymmärryksen mahdollisuuden lisääntymisestä.

Ehkä tämän uupumisilmiön tarkoituksena kaikessa julmuudessaan on opettaa meitä viimein tunnistamaan tunteitamme, puhumaan ja sanoittamaan niitä. Ymmärtämään niiden vaikutusta ja käsittelemään niitä rakentavasti. Myös työelämässä.


Olisiko yrityksessänne tai yhteisössänne aika puhua uupumuksesta? Miettiä, miten sitä ehkäistä? Pohtia tunteita ja niiden merkitystä toimintatavoille, suhteille ja luovuudelle? Toimin sekä puhuja-luennoitsijana että toteutan valmennuksia uupumuksen käsittelyyn ja ehkäisyyn sekä tunteiden merkitykseen liittyen. Lue lisää

Jaa