TULEVAISUUS, NYKYISYYS, MENNEISYYS

Tulevaisuus määrittää sen, miten menneisyyteen suhtaudumme.” Lause, jonka kuulin istuessani vuosia sitten ensimmäistä päivää Ratkaisukeskeinen Coach -koulutusohjelmassa. Silloin se laittoi asioita omassa päässäni tiettyyn järjestykseen. Erityisesti se antoi vastauksen hyvin yleiseen pohdintaan tulevaisuuden, nykyisyyden ja menneisyyden välisestä suhteesta.

Ei ole olemassa kuin tämä hetki. Sekä menneisyys, että tulevaisuus punnitaan ja arvioidaan tämän hetken tilanteesta käsin. Joidenkin katsantokantojen mukaan pitäisi jopa kieltäytyä toisaalta elämästä liikaa tulevassa ja toisaalta vellomasta menneisyydessä. Olen istunut valmennuksissa, jotka ovat pyytäneet vain unohtamaan menneisyyden, kääntämään sille selän. Kiitos mielen rakenteiden, aivojen tavan ammentaa aiemmista assosiaatioita, muistojen ja kokemuksien, se on käytännössä mahdoton tehtävä.

Menneisyys korostuu etsiessämme selityksiä

Kun elämässä on kaikki hyvin, menneisyys ei paina. Emme me pysähdy kesken elämän onnellisimpien päivien murehtimaan menneitä tai kysymään, mikä asia lapsuudessamme saa minut juuri nyt toimimaan näin. Kun elämä koettelee ja asettaa kapuloita rattaisiin, kun unelmat eivät näytä toteutuvan ja vastoinkäymiset seuraavat toisiaan, tuntuu jopa helpotukselta kääntyä menneisyyteen syyttävin sormin selityksiä etsien. Siitä huolimatta, että tiedostamme, ettei useimpiin miksi-kysymyksiin ole täydellistä, tyhjentävää vastausta. Voi kun osaisimmekin käyttää muistiin kätkeytynyttä tietoa juuri sellaisena, hyödyllisenä tietona. Mutta velloessamme menneisyydessä, etsiessämme lähes kaikkeen syy-seurassuhteita aiemmasta, jäämme auttamattomasti tuijottamaan johonkin sellaiseen, johon emme enää voi palata.

Tapahtumia emme voi muuttaa, voimme vain muuttaa omaa suhtautumistamme niihin. Silloin, jos tapahtumat ovat ikäviä ja satuttavia – kuten ne usein ovat selityksiä etsittäessä – voi tuntua vaikealta vain ohittaa yhä mieleemme ja toimintaamme vaikuttavia kokemuksia. Eikä niitä pidäkään ohittaa. Mutta niistä huolimatta voimme löytää keinoja rakentaa ja säilyttää omanarvontuntoamme. Meillä on aina mahdollisuus muutokseen ja sen nimi on tulevaisuus.

Sitkun, nytkun

On varmasti monia eri keinoja elää liikaakin unelmissa, pilvilinnoissa. Yksi niistä on ns. ”sitkun”-elämä. Sille on ominaista asettaa erilaisia tavoitteita ja odotuksia ajatellen, että kun ne täyttyvät, olen onnellinen. Päämääriin saatetaan silloin yrittää tavalla tai toisella, koska mitä nopeammin jokin tavoite saavutetaan, sitä nopeammin onnikin seuraa. Kunnes huomaa, että määränpään saavutettuaan onnellista tilaa kestää muutaman päivän, jonka jälkeen on kiire asettaa jo uusia tavoitteita. Läsnäolo tässä ja nyt, hetkessä eläminen ja nykyhetken merkityksen painottaminen ovat syntyneet vastalääkkeenä juuri sitkun-elämälle. Elämälle, jossa esiintyy myös pahoja pettymyksiä, jos tavoitteet eivät toteudukaan.

Käytännössä nykyhetkessä eläminen on mielelle hyvä, mutta siinäkin piilee vaaransa. Sillä jos todella elämme vain tässä hetkessä, mitään ei tapahdu. Jos unohdamme menneet, unohdamme myös ne kaikki hyvät kokemukset, jotka ovat tehneet meistä sellaisia, kuin nyt olemme. Jos lakkaamme miettimästä tulevaisuutta, jäämme paikalleen tai haahuilemme sinne tänne päämäärättöminä. Joillekin tuollainen tila on siunaus. Aika monet pian turhautuvat siihen, että elämä alkaa tuntua merkityksettömältä. Koska kykenemme niin muistamaan kuin unelmoimaan, meille on tärkeää luoda suhde sekä menneisiin että tulevaan.

Tulevaisuusorientoitunut ratkaisukeskeisyys

Kun kuulin tuon lauseen ”tulevaisuus määrittää sen, miten menneisyyteen suhtaudumme” ensimmäistä kertaa, olin omasta mielestäni vihdoin oppinut elämään tässä hetkessä. Liiankin hyvin. Olin suorastaan jämähtänyt paikoilleni, enkä uskaltanut ottaa isoja askelia mihinkään, jotta tämän hetken suoma turva ei olisi kadonnut. Sanoin menneisyydelle niin tiukasti ei, että maksan siitä yhä kovaa hintaa. On asioita, jotka vain täytyy menneisyydestä käsitellä. Muuten mielenrauhan saavutus voi olla vaikeaa. Mutta pelkäsin myös tulevaa niin, etten koskaan tiennyt vielä torstainakaan, mitä aikoisin tehdä lauantaina. Saati sitten vuoden tai viiden vuoden päästä. Spontaani extempore-elämä on ihanaa, mutta myös kovin epävarmaa ja siksi kuluttavaa.

Koulutukseen mennessäni tiesin jo paljon ratkaisukeskeisestä lähestymistavasta. Olin tutustunut siihen asiakkaan ominaisuudessa. Osasin odottaa, että menneisyyttä ei juuri vatvota. Enemmänkin ollaan tulevaisuusorientoituneita. Tässä ja nyt -hetkeen asettuneena mietin, miten ratkaisukeskeinen teoria aikoo selittää ilmeisen ristiriidan. Sen, jota tietoisen läsnäolon trendi juuri toitotti. Ja toisaalta, joka yleinen mielikuva terapiasta menneisyyden penkojana vahvisti. Juuri siihen tuo lause sopi täydelliseksi selitykseksi

Valinnat ja päätökset tarvitsevat suuntaa

Meidän on vaikea ottaa askeltakaan, jos emme tiedä, minne olemme menossa. Kun päämäärä ja suunta eli unelma tai tavoite on tiedossamme, se vaikuttaa jokaiseen valintaan ja päätökseen, jonka teemme. Kun tuo päämäärä vielä luodaan mielikuvissa mahdollisimman hyväksi, unelmien toteutumaksi, toiveiden täyttymykseksi, kuitenkin realistiseksi sellaiseksi, se alkaa vetää meitä puoleensa. Elämä alkaa maistua. Kun tästä mielikuvasta käsin katsotaan menneisyyttä, me näemmekin sen positiivisemmin silmin. Kärsimys näyttäytyykin selviytymistarinana, epäonnistuminen oppimiskokemuksena. Kipeät asiat koskevat yhä, mutta näemme myös, miten niistä huolimatta olemme päässeet elämässämme siihen, missä juuri nyt olemme. Näemme itsemme muutoksen tekijöinä ja toteuttajina, toimijoina. Emme uhreina. Samoja ominaisuuksia, jotka ovat meidät mahdollisesti aiemmin saanut kulkemaan vaikeuksista voittoon, nousemaan suosta ja kääntämään ikävät kokemukset hyödyiksi, voimme hyödyntää tavoitellessamme uusia tavoitteita.

Ratkaisukeskeisessä maailmassa ei kuitenkaan jäädä kiinni unelmaan ja tavoitteeseen. Kukaan ei jaa diplomia siitä, kuinka nopeasti tuon tavoitteen saavuttaa. Useinmiten se ei edes ole lopulta merkityksellinen: riittävän hyvä riittää. Tärkeää on vain ollut sen toimeenpaneva voima ja sen tarjoama suunta: kun se on asetettu, palataan nykyhetkeen. Mietitään, mitä juuri tässä ja nyt voisimme tehdä tavoitteemme eteen. Lainataan menneisyydestä oppeja ja kokemuksia, tehdään niistä itsellemme voimavaroja. Ja nautitaan hitaasti, mutta varmasti etenevästä matkasta kohti määränpäätä. Kun sen joskus saavuttaa, ilo on ylimmillään. Mutta jo siinä matkalla on moneen kertaan juhlittu onnistumisia.

Ja niin kaikki elävät rauhaiselämää sopusoinnussa: tulevaisuus ja menneisyys sekä nykyhetki, josta käsin näitä muita tarkastellaan.

Jaa