Tavoitteeton vuosi tunteilla

Tavoitteeton vuosi. Voiko se olla mahdollista? Jäänkö lähtötelineisiin, saanko mitään aikaan? Tuleeko minusta sinne tänne säntäilevä jänis, haahuileva haaveilija vai mestarillinen kynänpyörittäjä?

Pohdiskeltuani liian pitkään ja syvällisesti erilaisia tavoitteita tälle vuodelle, päätin luopua niistä. Kaikki tuntuivat liian sitovilta ja ahdistavilta, tältä hetkeltä ja luomisen kokemukselta voimaa vieviltä. Sinänsä en usko, että voimme ottaa askeltakaan, jos ei ole suuntaa. Mutta sana tavoite tuntuu suorittamishistorian omaavalle kovin vahvalta ilmaisulta. Tätä olen pohtinut ennenkin.

Juuri nyt tavoitteeton vuosi tuntuu suurelta mahdollisuudelta.

Oman toimintatavan kyseenalaistamista

Ratkaisukeskeistä lähestymistapaa omaksuneena ja suunnittelua rakastavana kyseenalaistan siis myös omaa ajatteluani ja toimintatapaani, kaiken tekemiseni perustaa. Muutoksen toteuttamisessa selkeästi asetettujen tavoitteiden kun on havaittu lisäävän motivaatiota ja helpottavan askeleiden ottamista. Se siis vaikuttaa merkittävästi muutoksen toteutumiseen. Näistähän aina näin vuoden alussa puhutaan paljon: minkä toivoo muuttuvan vuoden aikana? Mutta jos tavoitteiden asettaminen jo ajatuksena saa kiristelemään hampaita ja haukkomaan henkeä, en ole varma, ovatko ne hyödyksi. Jos tavoitteet ovat jotain, jotka varmasti saavuttaa, jos niin vain päättää, mutta jotka kiertävät ilon kaukaa, voi olla parempi miettiä toista lähestymistapaa.

Tavoitteiden sijaan olen ajatellut opetella heti vuoden alussa muutaman uuden tavan. Niin, onhan tämäkin eräänlainen tavoite. Kyse on kysymyksistä, joita yritän muistaa kysyä itseltäni päivittäin. Jos aiemmat merkit pitävät paikkaansa, jossain vaiheessa niistä tulee automaatio, tapa ajatella. Sen jälkeen pysähtymistä kysymyksien äärelle ei varsinaisesti enää tarvita. Ne alkavat enemmänkin rakentaa elämää.

Mitä minä tarvitsen juuri nyt?

Ihan ensimmäiseksi haluan oppia kuulemaan, tunnistamaan, nimeämään ja myös täyttämään tarpeitani. Kysyn siis itseltäni, mitä tänään, tässä ja nyt tarvitsen eniten. Tuo kysymys on samalla myös tunteiden kuulostelua. Ne kuljettavat minulle viestejä sisäisistä tarpeistani.

Tänään tunnistin vahvasti tarpeen sanoa ääneen, mihin seuraavaksi aion keskittyä. Kuin sanominen tekisi siitä myös itselleni todellisempaa. Olkootkin, että ajatukset lähtevät samalla myös ajelehtimaan kohti jotain, joka tuntuu kovin kaukaiselta ja työläältä. Sellainen pelottaa. Siitä huolimatta sanoin ääneen, että tahdon tehdä enemmän sisällöntuotantoa. Myös muille kuin itselleni. Täsmennykseksi kirjoitin muistikirjaani, etten kuitenkaan ole perustamassa viestintätoimistoa. Samalla mieleeni nousi jo termi: tunteiden viestintätoimisto. Saa nähdä, mihin tämä tarpeiden tunnistaminen ja sanoitus minua vie.

Mikä tuottaa minulle iloa?

Toinen kysymys, jota aion jatkossa kysyä useammin itseltäni, on: mikä tuottaa minulle iloa? Tätä olen harjoitellut jo pitkään, mutta usein vasta silloin, kun ikävät tunteet ovat ottaneet vallan. Muulloin sitä kuvittelee ilon olevan itsestäänselvyys. Ei ole. En tule koskaan pääsemään täysin irti masennustaipumuksestani, mutta voin taistella sitä vastaan aina vain kovemmin. Ja niin tahdon tehdä, koska olen väsynyt ja kyllästynyt murehtimiseen ja ahdistuksen tunteeseen.

Se ei kuitenkaan vielä riitä, että tiedostaa ja löytää ilon lähteitä, niiden pariin tulee myös aktiivisesti hakeutua. Tässä kohdin ajattelen, että muuten niin pahoin parjaamastani suorittamisen taidostani voisi olla jopa hyötyä. Iloon liittyy vahvasti myös mahdollisuus pettyä. Ilon ja mielipahan välinen raja on toisinaan veteenpiirretty. Siksi joskus tuntuu, että keho turhaan suojelee itseä asioilta, jotka voisivat tuottaa myös iloa. Silloin, kun tiedostaa ilon mahdollisuuden, on myös rohkaistuttava haastamaan kehon suojeleva ja jopa estävä viesti.

Ilon etsiminen pyytääkin seurakseen avointa mieltä ja silmiä. Se kehoittaa luopumaan turvalliseksi muuttuneesta tuskasta. Se kysyy kaverikseen uteliaisuutta ja rohkeutta. Usein myös itsekuria, jotta nousee ja lähtee. Onnekseni en ole tämän ajatuksen kanssa yksin ja sen ympärille voidaan kehittää vaikka mitä. Perästä kuuluu…

Mitä voin tehdä jo tänään?

”Voinko tänään tehdä jo jotain?” on kolmas kysymys, jota aion esittää itselleni säännöllisesti. Olen viime hetken paniikin mestari. Elämäni olisi vielä aivan alkuasetelmissaan ilman sitä. Mikään ei olisi koskaan valmistunut. Mutta se on myös turhan stressin ja paineen sekä niiden tuottaman ahdistuksen alkulähde.

Tiedostan, että on tilanteita jolloin on hyvä osata priorisoida ja siirtää jotain epäolennaista myöhemmäksi. Siksi uudessa kalenterissanikin näyttää olevan viikottainen osio näille asioille: mitä voit tehdä myöhemmin? Mutta itsetuntemuksen ja -tutkailun myötä tiedostan myös, että minulle on oleellisempaa havaita, mitä voin tehdä jo nyt.

Elämässämme on paljon asioita, jotka valmistuvat jo siinä ajassa, kun vasta mietimme, tehdäkö vai eikö tehdä. Joskus inspiraatio herää, kun vain alkaa tehdä. Oikea hetki voi olla joka hetki. Tämäkin vaatii itseältäni hieman tsemppausta. Aion sen suhteen olla myös armollinen: joskus ei vain jaksa aloittaa eikä edistää ja silloin on niin. Mutta kaikkea ei myöskään tarvitse siirtää huomiselle – eikä varsinkaan viimeiseen hetkeen.

Tunteet mittariksi

Tänä juuri asemassaan aloittaneena vuonna 2020 en siis aio laittaa itselleni numeerisia tavoitteita. En liikevaihdolle, tulokselle, työkeikkojen määrälle, instaseuraajille, ystävien tai treffikumppaneiden määrälle enkä pankkitilille. Tulee mitä tulee. Eteenpäin mennään silti. Täysin tavoitteeton vuosi tästä ei kuitenkaan tule. Määritän ajatukseni muutoksesta vain toisin. Kasvumittareiden sijaan aionkin tunnustella ja kuulostella tunteitani. Mitata ja havannoida niitä, kirjoittaa niistä.

Tavoittena on, että mahdollisimman useana päivänä voin hymyillen sanoa: tämä tuntuu mielekkäältä ja merkitykselliseltä – aidosti hyvältä.

Jaa