Itsetuntemus Pintaa syvemmältä

Voisitko antaa itsellesi anteeksi?

Minulla on pitkään ollut tunne, että minun tulisi antaa itselleni anteeksi. Ja osin myös ajatellut, että niin kauan kun en kykene niin tekemään, en pääse ihmisenä eteenpäin. Olen ollut itselleni hyvin ankara ja vaativa. Joidenkin mielestä olen sitä yhä, vaikka armollisuutta ja lempeyttä itseäni kohtaan onkin tullut säkkikaupalla lisää. Kiitos traumojen käsittelyn tiedän, mistä vaativuuteni on peräisin. Tietoisuus ei kuitenkaan aina riitä, jotta haitallinen käytös kytkeytyisi pois. Ensin asia täytyy käsitellä ja vielä korvaavat suhtautumistavat opetella.

Päästä irti menneestä – mutta miten?

Meitä kehoitetaan usein päästämään irti menneestä: hyväksy ja anna olla. Ehkä jopa unohtamaan (mikä on hieman arveluttavaa). Paljon helpommin sanottu kuin tehty. Varsinkin silloin, kun irtipäästettävä on ollut matkassa lapsuudesta lähtien. Tai kun se liittyy päivittäisiin ajatuksiin siitä, että riitänkö, kelpaanko ja tulenko hyväksytyksi. Tai siihen, mikä on elämäni tarkoitus?

Irtipäästämisen prosessiin kuuluu anteeksiantaminen. Usein tarkoituksena on antaa anteeksi tilanteeseen ulkopuolelta vaikuttaneille. Mutta sisäisen ruoskinnan lopettaminen ja todellinen irtipäästäminen vaatii myös sitä, että antaa itselleen anteeksi valintojaan ja tekojaan. Pelkästään sen toteaminen, että menneisyyttään ei voi muuttaa, ei aina riitä. Asian hyväksymiseksi voi tarvita syvällisempää prosessointia. Luulen, että se on sitä merkityksellisempää, mitä herkemmin syyttävä sormi kääntyy itseen menneisyyttä pohtiessa. Minulla niin käy todella herkästi.

Tulkitse menneisyys toisin ja anna anteeksi

Yksi keino käsitellä menneisyyttä on tulkita ja sanoittaa sitä uusiksi. Nähdä sen mukanaan tuoma myönteisyys. Ymmärtää sen merkitys koko elämän ja oman tarinan kannalta. Käytännössä kyse on siitä, että tunnistamme oman elämämme kannalta merkitykselliset käännekohdat – varsinkin ne, jotka koemme vieneen meitä väärään suuntaan. Niitä pohtiessamme mietimme, mitä myönteistä – taitoja, osaamista, näkökulmanvaihdosta – ne ovat tuoneet elämäämme? Millaista kokemusta ja näkemystä ne ovat tarjonneet? Millaisia konkreettisia valintoja olemme niiden myötä tehneet, jotka ovat mahdollistaneet kasvun? Miten ne ovat vaikuttaneet siihen, miten nyt näemme itsemme?

Anteeksiantaminen puolestaan on Sonja Lyubomirskyn (2007) mukaan yksi strategia parantaa omaa hyvinvointiaan, onnellisuuttaan. Anteeksi voi antaa monella eri keinolla, mutta lähes jokaisessa niissä on mukana kirjoittaminen. Se auttaa meitä jäsentämään ajatuksiamme ja sanoittamaan sellaistakin, mitä emme kykene ääneen lausumaan. Anteeksiantaminen vaikuttaa vapauttavasti itseemme, vaikka sen kohde ei koskaan saisi asiasta tietää. Se on siis hyvä prosessi myös oman kasvun ja taakoista vapautumisen kannalta.

Mutta entä anteeksi antaminen itselle, mitä siitä seuraa? Ensimmäinen ajatus on, että se on – jos mahdollista – vielä vapauttavampaa.

Katkeruus uupumuksesta on yhä totta

Tämä ajatus on pyörinyt mielessäni niin, että päätin käyttää tämän kesän tähän asti kuumimman päivän asian prosessointiin. Halusin ensin varmistaa, että tiedän, mitä minun olisi hyvä antaa itselleni anteeksi. The Power of Meaning -kirjan innoittamana kirjoitin entäs jos -tarinat neljästä elämäni käännekohdasta. Hetkistä, jotka koen merkittävästi vaikuttaneen siihen, millaista elämäni on nyt. Tarkoitus on havaita, että joskus tapahtumahetkellä ja vielä pitkään sen jälkeenkin todella ikävältä tuntuva asia voikin olla kiitollisuuden aihe. Että se elämä, joka olisi ilman tapahtunutta jatkunut, ei välttämättä olisi sen parempi.

Entäs jos -tarinoiden myötä ymmärsin, että olen kaikkein katkerin siitä, että ylipäänsä uuvuin. Että annoin asioiden mennä siihen pisteeseen, että uupumus oli tosiasia. Vaikka olen matkan varrella syyttänyt asiasta kaikkea maailmankaikkeudesta ja markkinataloudesta esimiestyöskentelyyn ja saamaani kasvatukseen, silti yhä koen, että vain ja yksin minä olisin voinut estää uupumuksia toteutumasta. Ja olen itselleni – näköjään – yhä vihainen, että en pitänyt itsestäni huolta, enkä suojellut rajojani.

Kirjoittaessani kuviteltua tarinaa millaista elämäni olisi, jos en olisi koskaan uupunut, huomasin ajattelevani sen lähes täydelliseksi. Silloinkin olisin kiinnostunut itsetuntemuksesta ja ihmisten käyttäytymisestä, koska niin vain kuuluukin tapahtua. Olisin ryhtynyt yrittäjäksi, mutta vasta noin 30 vuotta rikkaampana. Mutta tarinan kirjoittaminen nosti pinnalle kaikki ne unelmat, joista olen uupumuksien myötä luopunut. Kaiken sen, mihin en niiden jälkeen ole kyennyt. Kaikki ne pelot, jotka lähes joka päivä vaikuttavat siihen, että valitsen mieluummin itsenäisen työskentelyn kuin työyhteisössä olon. En enää ihmettele katkeruuttani ja hyväksymisen, irtipäästämisen vaikeutta.

Anteeksiantokirje itselle

Aloitan anteeksiantokirjeen kirjoittamisen: Rakas Maarit. Aluksi en oikein tiedä, kuka on antamassa kenellekin anteeksi, kuka kirjoittaa ja kenelle. Myöhemmin päättelen, että sydämeni, todellinen minäni ja sisäinen ääneni on kirjoittaja. Järkiminäni, superegoni ja sisäinen sabotöörini ovat kaikki anteeksipyytäjän roolissa. Ne eivät vain taida vieläkään olla täysin tietoisia, mitä ovat tehneet. Se ei haittaa, anteeksi voi antaa silti.

Lyhyen johdannon jälkeen alan listata asioita, joissa koen, että minun tarvitsee antaa itselleni anteeksi. Kirjoitan jokaisen asian eteen ”annan anteeksi, että…” Lempeä merituuli (valitsin paikaksi hiljaisen rannan, lempipaikkani) tuntuu puhdistavan sisintäni siinä samalla, kun lista pitenee. Olo kevenee. Jatkan kirjoittamista niin kauan, kun se tapahtuu helposti. Käännän muistivihkoni sivua kerran ja toisenkin. Huomaan moneen kohtaan kirjoittavani: ”et voinut tietää…”

Kun kirjoittaminen ehtyy pidän pienen tauon. Sen jälkeen luen listan itselleni ääneen. Meinaan romahtaa jo ensimmäisten sanojen jälkeen. Tuntuu siltä, kuin aimo annos katkeruutta virtaisi sisimmästäni kyynelien mukana ulos. Välillä on pakko pitää taukoa. En tiedä, olenko tehnyt itselleni koskaan mitään näin rakkauden täyttämää tekoa…

Tätä kirjoittaessani tuosta hetkestä on kulunut viisi päivää. Huomaan oloni olevan kevyempi, mieleni rauhallisempi. Kun ajattelen uupumusta, tunnen kehossani katkeruuden vihlaisun, mutta se on paljon aiempaa heikompi. Samalla huomaan, että kykenen ajattelemaan menneisyyttäni aiempaa neutraalimmin, objektiivisemmin. Ehkä tämän myötä vihdoin todella näen, mitä kaikkea hyvää tapahtuneesta on itselleni virrannut.

Jospa nuori minä oli jo oikealla tiellä?

Koko prosessi on tuonut yhden ison oivalluksen ja se liittyy niihin valintoihin, joita olen tehnyt 19-vuotiaana nuorena naisena. Sain silloin samana päivänä kaksi hyväksymiskirjettä. Että olin päässyt opiskelemaan sosiologiaa Helsingin yliopistoon. Ja että olin päässyt muodin alan johtamisen- ja palvelutuotannon koulutukseen. Minulle oli silloin täysin selvää, miten valitsen. En käyttänyt asian pohdintaan lainkaan aikaa.

Siirryttyäni ensimmäisten uupumusten myötä muodin pariin, olen eniten miettinyt tuota hetkeä: olisiko minun pitänyt valita toisin? Muoti palasi neljännen uupumukseni jälkeen elämässäni omalle paikalleen, harrastuksena iloa tuottamaan. Sen sijaan huomaan uppoutuvani viikosta toiseen aina vain syvemmälle ihmisen mielen toimintaan ja sen vuorovaikutukseen käyttäytymisemme kanssa sekä siihen, miten voisimme hyvinvointiimme vaikuttaa. On aika antaa nuorelle itselleni armahdus. Valitsin silloin jo oikein. Sen jälkeen vain ajauduin kunnianhimoni johdattamana harhapoluille. Johonkin, joka ei ollut minulle se oikea.

Onneksi aina voi muuttaa suuntaa. Palata vaikka takaisin.


Tätä kirjoitusta ovat inspiroineet:
Emily Esfahani Smith (2017): The Power of Meaning. Finding fulfillment in a world obsessed with happiness. Broadway Books, New York.
Sonja Lyubomirsky (2007): The How of Happiness. A Practical Guide to Getting the Life You Want. Platkus, London.

Samankaltaisia postauksia

Ei kommentteja

    Jätä vastaus