Elämäntapa Pintaa syvemmältä

Omannäköinen elämä, mitä tarjoat?

Vapaus, arvolähtöisyys, stressittömyys. Sanoja, jotka helposti yhdistyvät ajatukseen omannäköisestä elämästä. Mielikuva työnteosta luonnossa käyskennellen tai muutosta Lappiin tekemään sitä, mitä todella haluaa. Jos vain tietää, mitä haluaa. Omannäköinen elämä on melkein synonyymi ”ei ainakaan oravanpyörää”-ajatukselle. Ehkä jopa yrittäjyydelle, vaikka en halua niin ajatella. Jollekin, joka ei välttämättä taloudellisesti ole niin turvallista, mutta tuottaa paljon mielihyvää, vapautta ja mahdollisuutta todella toteuttaa itseään. Mutta onko se sellaista?

14 vuotta omannäköistä elämää

Teemassa on jotain, joka on saanut minut nyt pysähtymään ja pohtimaan sitä tarkemmin. Olen elänyt omannäköistä elämää 14 vuotta. Siitä lähtien, kun hyppäsin yrittäjäksi. Silloin myös hiljensin vauhtia, etsin intohimoa ja vaalin stressittömyyttä. Downgreidasin itseni, vaikka inhoankin tuota sanaa. Enemmänkin siirryin intohimoni pariin tekemään ’jotain ihan muuta’. Tänä aikana olen elänyt unelmiani todeksi, mutta myös luopunut monesta. Olen ajatellut niitä hinnaksi siitä, että olen saanut vapauden muokata arjestani ja elämästäni sellaisen kuin olen halunnut. Omannäköisen, helpon. Arkihan se on se tärkein. Maailmanympäri-matkojen tuottamista elämyksistä viis.

Valehtelisin, jos väittäisin, että tämä aika on ollut vain ruusunlehdeltä toiselle leijumista. Tai etten joskus haaveile paluusta takaisin oravanpyörään, koska siellä kaikki on ’helppoa’: menet aamulla töihin, teet mitä käs… pyydetään, kahvitunnilla juttelet työkavereiden kanssa, lähdet kotiin ja raha tulee tilille viimeistään kuukauden viimeisenä päivänä. And repeating.

Omannäköinen elämä tuo onnellisuuden?

Omannäköiseen elämään hypätessäni minulla oli vahvana ajatus, että sen myötä olen onnellinen. Koska teen asioita, jotka tuottavat minulle mielihyvää ja rakennan päiväni niin, että minulla on riittävästi aikaa pitää itsestäni huolta. Olen perustellut valintaani pyrkimykselläni pitää uupumus ja masennus loitolla. Että vain omannäköisen elämän avulla siihen pystyn. Vaikka sydämen ääni ja intohimoni kohteet ovat määritelleet sitä, mitä olen tehnyt, perustelijoina valinnoissa ovat toimineet myös uupumus ja masennus sekä aiemman työelämän tuottamat traumat. Niiden puheisiin ei kuulu niinkään kannustus kuin itseni ja voimavarojeni vähättely.

Kun nyt katson 14 vuoden matkaani taaksepäin, voin kysyä itseltäni:

  • Olenko mielestäni onnistunut? En, mutta voisimme keskustella onnistumisen määritelmästä…
  • Olenko onnistunut taloudellisesti? En, mutta eihän raha tuo onnellisuutta…
  • Olenko toteuttanut suurimpia unelmiani? En, mutta eihän kenenkään unelmat oikeasti sellaisenaan toteudu…(eiku…)
  • Olenko todella elänyt sellaista elämää kuin olisin tahtonut? En, mutta…
  • Olenko ollut onnellinen? Joskus joo, silloin tällöin. En, mutta…
  • Onko minulla ollut kivaa? On!!!

Vastauksiini on monta syytä, mutta nostan tässä esiin kolme näkökulmaa: rahan, haasteet ja peilit eli toiset ihmiset.

Raha – mahdollistaja vai pakottaja?

Suhtautumiseeni rahaan on kaksi määrittelevää tekijää: mitä se mahdollistaa ja toisaalta mihin se pakottaa. Raha tuo onnellisuutta, tiettyyn pisteeseen asti. Tai ainakin se helpottaa niiden asioiden toteuttamista, jotka tuottavat runsaasti mielihyvää ja iloa. Minulla sellaisia ovat matkustamisen tuomat elämykset, erilaisiin kehittäviin seminaareihin osallistuminen, mahdollisuus palkata itselleen huippusparraajat ja ulkoistaa tekemistään…

Omannäköinen elämä on itselläni tuonut mukanaan yhden ajatuksen, joka vaikeuttaa tätä kuviota: etten voi pakottaa itseäni tekemään asioita, joita en tahdo tehdä. Myynti on minulle tällainen juttu. Nykyisin myös markkinointi. Vaikka olisi ihana ajatus, että hyvä tuote (minä) myy vain olemalla olemassa, se ei ole totta. Jos en myy ja markkinoi, minulla ei ole kassavirtaa, joka mahdollistaa kaiken yllä mainitun. Kun en halua omannäköisen elämän nimissä pakottaa itseäni tekemään sitä, mitä teet? Otat lainaa, jotta joku toinen myy ja markkinoi puolestasi samalla kun alitajuntasi laulaa: ”Yrittäjä on itse oman osaamisensa paras myyjä.” (Ettei vain olisi omasta suusta kuultu lause…)

Omannäköinen elämä ei nimittäin vapauta kaikista velvollisuuksista, vaikka sekin on ihana ajatus. Varsinkaan pakosta nöyrtyä rahan tarpeen edessä. Se on yksi niistä realiteeteista, joita ei oikein voi unohtaa eikä ohittaa. (Check! Mielelläni tulen kertomaan esimerkkejä, hyvään hintaan tietysti.)

Helppous on tie onneen?

Perustin yritykseni tarjoamaan ja toteuttamaan tyylikonsultaatiota ja personal shopper -palveluita. Ajatus siitä, että shoppailen kaiket päivät toisten kustannuksella oli ihana. Siinä sivussa olin mukana toteuttamassa muotinäytöksiä. Muodin rakastaja pääsi intohimonsa pariin. Sen myötä presentaatiot johtoryhmille vaihtuivat kengän pohjien teippaukseksi ja vaatekokonaisuuksien luomiseksi. Usein suurin haasteeni oli, mistä löytää asiakkailleni oikeanmallisia vaatteita mahdollisimman vähäisellä vaivalla Helsingin kapeahkosta tarjonnasta. Istuvuus eli vaatteen imartelevuus kun oli se juttu, jonka puolesta puhuin: kuinka istuvat, oman tyylin mukaiset vaatteet auttavat itsensä hyväksymisessä ja lisäävät siten itsevarmuutta.

Lähes 10 vuotta ehdin auttaa asiakkaita tekemään vaatelöytöjä. Tiesin apuni tuottavan heille paljon hyvää. Onnistuin löytämään siitä suurtakin merkitystä, mielihyvän lisäksi. Silti koko tuon ajan minusta tuntui, että jokin osa jäi itsestäni hyödyntämättä. Nykyisin ymmärrän, että tuohon tunteeseen olisi kannattanut tarttua paljon aikaisemmin.

Rakastan haasteita. Ne motivoivat minua oppimaan ja kehittymään. Ne saavat minut syttymään. Uupumuksien myötä opin kuitenkin ajattelemaan, että juuri haasteiden janoaminen on niiden suurin aiheuttaja. Että kun opin pitämään kunnianhimoni kurissa, enkä tavoittele suuria, pysyn terveenä. Elämä on silloin myös helppoa. Samalla opin ajattelemaan, että en tarvitse tavoitteita ja oikeastaan on hyvä, etten niitä edes itselleni laadi. Jotta suorittaja minussa ei pääse jälleen valtaan.

Elämän helppouteen voi kuitenkin turhautua ja uupua siinä missä liialliseen haasteellisuuteenkin (check). Varsinkin, jos jatkuvaan kehittymiseen pyrkiminen on osa persoonaa. Alkuun haasteettomuus ja helppous oli ihanaa, vapauttavaa. Vähitellen siihen tottui. Jossain vaiheessa heräsivät kysymykset minkään merkityksestä eivätkä ne sittemmin ole jättäneet oikein rauhaan.

Kehittyminen ja muut ihmiset

Minä valitsin yksinyrittäjyyden. Sen tuoman vapauden vuoksi olen valmis sietämään taloudellista epävarmuutta. Yhä! Tätä asiaa tarkistan itseltäni usein… Sen myötä vietän paljon aikaa itsekseni, omien ajatusteni keskellä. Koska olen auttaja, vuorovaikutustilanteissa olen usein se, joka auttaa toisia jäsentämään ajatuksiaan. Jotta saan itse apua moisessa, tarvitsen sparraajaa, valmentajaa – tai ystävää. Suuren osan tästä omannäköisestä elämästäni olen vielä elänyt sinkkuna ja siinä ohessa muuntunut todelliseksi introvertiksi. Minulla siis on todella ollut aikaa pohtia itseäni ja tuottaa ideoita.

Viisas ystäväni sanoi jo kauan sitten, kun hänelle purin silloin kokemaani elämän pysähtyneisyyttä, että kehittymiseen tarvitsee muita ihmisiä. Jotta ajatuksiaan voi peilata ja tarkistaa. Jotta saa uusia näkökulmia. Silloin en ollut vielä valmis tätä ajatusta sisäistämään. Olin liikaa ”minä itse” -ajatuksen pauloissa. Menneen poikkeuskevään aikana viimeistään ymmärsin, mistä hän puhui.

Toiset ihmiset ovat meille peilejä. Heidän sanomisensa eivät saa olla elämämme ainoita ohjenuoria, mutta ilman toisia mielipiteitä emme voi oikein elää. Jos siis haluaa kehittää ajatteluaan ja kehittyä. Kirjat ja verkkokurssit tarjoavat tähän paljon mahdollisuuksia. Mutta niihin uppoutuessa jää helposti yksi tärkeä vaihe prosessista pois: ajatusten reflektointi muiden kanssa. Jos ystävät eivät jaa samoja kiinnostuksen aiheita – emmekä aina jaa – heidän kanssaan intoilu botoksin vaikutuksesta masennuksesta parantumiseen voi turhauttaa.

Verkostoitumisen kautta onneksi elämään voi löytää niitä henkilöitä, joiden kanssa sparrailu onnistuu. Vapaaehtoiselle sparrailulle (=raha ei liiku) on kuitenkin muutama kriteeri, jotta ne täyttävät työyhteisön puuttumisen jättämän aukon: Ensinnäkin, sen täytyy tarjota kehittymisen mahdollisuuksia molemmille. Toisaalta, jollain tasolla yhteinen arvomaailma on hyväksi, jotta keskustelusta ei tule selitysjärjestelmien välinen kamppailu. Tätä ei useinkaan voi päätellä yksittäisten twiittien perusteella.

Omannäköinen elämä pohjaa arvoihin

Olen yhä omannäköisen elämän polulla ja sen puolella. Mutta tahdon vahvistaa ajatustani siitä, mitä se kohdallani merkitsee. En tahdo ajatella, että omannäköistä elämää voi elää vain luovan alan yrittäjänä maaseudulla (niinkin voi). Nimensä mukaisesti mikä tahansa voi olla omannäköistä elämää, kun sen on omaehtoisesti valinnut. Tiedostaen, mitä kaikkea se tuo mukanaan. Keskiössä on tietoisuus siitä, miksi tekee elämässään tiettyjä ratkaisuja ja että ne korreloisivat niiden arvojen kanssa, joita haluaa elää todeksi. Että nuo ratkaisut olisivat linjassa sen kanssa, kuka on.

Tähän tarvitaan itsetuntemusta ja rohkeutta kuunnella itseä. Sen jälkeen tarvitaan vielä lisää rohkeutta tehdä tekoja oman hyvän elämän puolesta. Joskus nuo valinnat ovat vaikeita, kipeitä. Mutta usein ne kannattavat. Jos ei muuten, niin siksi, että se tuottaa ympärillemme hyvää, joka puolestaan tuottaa itsellemme onnellisuutta…

Samankaltaisia postauksia

Ei kommentteja

    Jätä vastaus