Itsetuntemus Pintaa syvemmältä

Kunnianhimo – mihin se kuljettaa?

Hyvä-paha kunnianhimo: yksi niistä ominaisuuksista, jota nuorena ihannoin. Ajattelin sen olevan menestyksen varmistaja työelämässä. Juttu, joka tuo mukanaan urakehityksen ja taloudellisen turvan, mielenkiintoiset työt. Sen myös mielelläni kirjoitin työhakemukseen, heti ensimmäiselle riville. Jostain taisin löytää sitä itselleni saavillisen, mitä nykyisin ihmettelen itsekin. Sen avulla en käytännössä koskaan sanonut ei. Enkä ainakaan ajatellut, että jonkin tekeminen olisi minulle liian haastavaa. Jos ei muuta niin olin aina ympäripuhuttavissa. Helppo ja kunnianhimoinen, mikä paketti!

Mutta mitä sitten kävikään: mihin kunnianhimo minut kuljetti? Millaisia valintoja se saikaan minut tekemään? Tällä hetkellä emme ole kunnianhimon kanssa oikein väleissä. Ja tavallaan toivoisin, että olisimme.

Kunnianhimo auttaa ottamaan rohkeita askelia

Hakatessani yrittäjänä päätäni seinään koronakatastrofin keskellä kaipaan kovin edes pientä ripausta tuosta nuoruuden kunnianhimostani. Koska silloin uskoin ihan kaiken olevan mahdollista. En pelännyt koputella ovia, ottaa rohkeitakin askelia. Ravistella totuttua, kuuluttaa osaamistani kovaan ääneen. Nyt nuo asiat tuntuvat olevan vain muistoja. Niin tehokkaasti kunnianhimo on minusta kitketty pois. Osin siksi, että sen on useamman asiantuntijankin suulla sanottu olevan uupumuksieni syy. Olen oppinut ajattelemaan niin myös itse ja todisteetkin ovat selvät: minulle tulee aina paha olo vain miettiessäni, millainen olin kunnianhimoisena. Yritän aktiivisesti kääntää selkääni super-egolle. Egoakin laitan ruotuun. Tarve suojella itseä on hyvin – liiankin – vahva.

Kunnianhimo ei kuitenkaan kulje yksin. Se on kytköksissä rohkeuteen ja itsevarmuuteen. Ominaisuuksiin, joita koemme tarvitsevamme. Joita ihannoimme. Ne molemmat voivat mennä yli, mutta harvoin niistä kuulee puhuttavan halveksivaan sävyyn. Toisin kuin kunnianhimosta.

Usein myös tuntuu siltä, että ajattelemme kunnianhimon joko olevan tai loistavan poissaolollaan. Kumpikaan vaihtoehto ei ole kovin mairitteleva. Todellisuudessa siinä on paljon sellaisia piirteitä, joita tarvitsemme ja joita uskon, että menestyvät ihmiset hyödyntävät. Se ei ole on-off. Se on rohkeuden ja itsevarmuuden tavoin jatkumo ja hyvin vahvasti tilanteesta, ympäristöstäkin riippuva. Asia, jonka tahtoisin vihdoin itsekin sisäistää.

Kunnianhimo ei pidä esteistä

Kunnianhimolla on yksi erityisen huono piirre: se halveksuu haavoittuvuutta ja heikkoutta. Siksi on kummallista, että se rakastaa niin paljon rohkeutta. Koska rohkeus kulkee käsi kädessä haavoittuvuuden kanssa. Kunnianhimo ei pidä peruutusvaihteista, epäonnistumisesta eikä hidasteista matkalla. Ei ainakaan se kunnianhimo, jonka minä tapasin ja tunsin. Toivottavasti teidän tuntema on lempeämpi ja armollisempi. Siksi se myös niin helposti uuvuutta. Koska se puskee eteenpäin silloinkin, kun ei enää jaksaisi.

Kunnianhimo on sen persoonallisuuden työkalu, joka haluaisi aina vain enemmän ja parempaa. Joka ei niin pysähdy kysymään, mitä sydän haluaisi. Se ei kuulostele kehon voimia tai tuntemuksia. Se tuntuu näkevän vain hienot talot ja autot, menestyksen ja uusien haasteiden loputtomat mahdollisuudet. Sen pelikenttää on se osa mielestä, joka unohtaa hetkessä, miltä erilaiset materialistiset saavutukset tuntuvat. Se kuvittelee ne pysyviksi, eikä usko, että ne ovat hetkessä ohi. Jonka jälkeen on jäljellä vain seuraavien saavutuksien tavoittelu.

Mutta saisinko silti edes vähän kunnianhimoa?

Kaikesta siitä huolimatta, miten kunnianhimo on minua matkalla ruoskinut ja retuuttanut, kuljettanut väärille raiteille, haluaisin sen voimaa itselleni edes vähän. Miksi? Koska haluaisin takaisin kyvyn itsepäisesti nousta sen aidan yli, joka minua estää kulkemasta eteenpäin, ottamasta askelia ja tekemästä tekoja. Haluaisin ripauksen sitä päättäväisyyttä, jota kunnianhimo tarjoaa. Pelottomuutta kulkea ja päättäväisyyttä nousta kuopista. Sen kykyä nähdä ympärillä mahdollisuuksia ja uskoa niihin.

Tiedän, ettei se ole kadonnut mihinkään. Se on vain piilotettuna sieluni sopukoihin ja syystä. En halua enää antautua sille kokonaan. Mutta haluaisin ottaa rusinat sen pullasta ja jatkaa matkaa. Käyttää hyväkseni niin kuin se käytti kiltteyttäni.

Tai ehkä osoittaa itselleni (ja muille), että on mahdollista olla yhtä aikaa kunnianhimoinen ja lempeä, haavoittuva ja rohkea.


Jos kunnianhimosi on yhtä armoton kuin minun oli, henkilökohtainen valmennuksessa opit kohtaamaan ja taltuttamaan sen. Löydät myös itsestäsi keinoja olla rohkea ja vahvistaa itsevarmuuttasi. Lempeällä ja armollisella tavalla. Lue lisää…

Samankaltaisia postauksia

Ei kommentteja

    Jätä vastaus