Itsetuntemus Oikeaa elämää

Ompelua ja toteutumattomia unelmia

Asetan kaavan pöydälle levitetylle kankaalle ja itken. Toteutumattomia unelmia, suunnittelematonta surua. Putoilevat pisarat kastelevat ohutta paperia ja rypistävät sitä. En tunne itkeväni, mutta kyyneleet valuvat silti. Epäergonominen asentoni pöydän yllä aiheuttaa selkään kipua. Niissä kohdin, joiden kuuluisi kannatella minua ja auttaa minut lentoon. On pakko suoristua joka viidennen nuppineulan jälkeen. ”Mikä minulla on”, kysyn. ”Minähän rakastan vaatteiden tekemistä. Olen odottanut tätä. Mistä tämä nyt nousee?”

Mielikuvien helppous, todellisuuden tuska

Jotta saan rauhoitettua itseni, päätän meditoida. Laitan hymisevää musiikkia päälle ja asettaudun lattialle. Annan hengityksen rauhoittaa ja rentouttaa. Mieleeni nousee kuvia iltapuvuista, kesämekoista. Minusta niiden onnellisena, säteilevänä kantajana. Kehoni tuntee sen tunteen, kun teen niitä. Saan olla luova ja käsistäni kätevä. Herään ja siirrän kuvat mielestäni paperille. Luonnostelen mielikuvani lyijykynällä kasvottomien hahmojen ylle.

”Tämä vaatii vain muutaman sauman,” ajattelen aloittaessani ompelun. Pian olisi jo valmista. Joudun nousemaan jokaisen sauman jälkeen ompeluasennosta seisomaan. Selkä tahtoo niin. Kuten silloin ennen vanhaan. Kun aloin ymmärtää, ettei minusta koskaan tulisi hienojen pukujen tekijää. Että se olisi niitä toteutumattomia unelmia, joita elämä väistämättä tuo mukanaan. Turhaudun ja tuskastun. Kyyneleet täyttävät jälleen silmäni. En näe, mitä ompelen, mutta kone surisee silti. En tahdo antaa periksi. Tahdon vappumekon.

Ratkon traumojani

Mekosta puuttuu vielä hihat, kun sovitan sitä. Se on kamala. Kaavoitusvaiheessa väljyysvaravastaava on innostunut. Eikä vuorikankaasta vastuussa ollut kuunnellut intuitiota, joka sanoi, ettei tämä kangas tähän malliin sovi. Käytti niitä kankaita silti, koska ei jaksanut ajaa kangaskauppaan. Ekologistakin se kuulema on, käyttää vanhoja varastoja. Revin mekon päältäni ja mielessäni raivoan. Suru on vaihtunut tuskaksi, joka purkautuu sanoiksi ja itkuksi. Mutta en anna vieläkään periksi. Tartun ratkojaan ja alan rikkoa ompeleita. Hellästi, mutta lujasti. Jotta työ etenisi, mutta herkkä sifonki säästyisi.

Ratkoessani kuulen kaikki ne sanat, joita olen elämässäni kuullut. Siitä, millainen ompelija olen. Millainen on käsityötaitoni ja millainen jälkeni. Ne sanat kaikuvat monella äänellä, auktoriteettien ja myös joidenkin vertaisten. Pieni lapsi minussa kuuntelee sitä nöyrin ja epätoivoisin mielin. Se tahtoisi kadota.

Sitä kaikkea halusin aiemmin uhmata, opiskellessani ompelijaksi. Osoittaa, että minusta on siihen. Että voin aikuisena voittaa syvään kiinnittyneet uskomukset, rikkoa lokerot. Siitä, etten kykenisi enkä voisi oppia. Halusin tehdä niin, koska rakastan. Kauniita mekkoja ja pukuja. Lennän niiden avulla johonkin toiseen maailmaan, eri aikakauteen jopa. Ompelu on ollut minun keinoni päästä lähelle sitä kauneutta.

Pakkomielle onnistua, saada palkinto

Päätän vaihtaa ompelustrategiaa ja luopua vuorikankaasta kokonaan. Antaa sifongin rypyttyä ja laskeutua, niin kuin sen kuuluukin. Seuraavat tunnit taistelen pääntien saumanvaran kanssa. Ensimmäinen huolitteleva kaitale on liian kapea. Seuraava liian leveä. Montakohan purkukertaa tämä vielä kestää?

Mieleen nousee muisto ompelukoulusta. Se palautti maanpinnalle ja suureen ääneen kailotti, ettei sinusta ole tähän. Milli on merkitsevä mitta näissä puuhissa. Niin olen itse sanonut. Selkä alkaa olla niin kipeä, etten pääse enää istumasta ylös. Sen jumiutuminen kokonaan on lähellä. Siitäkin on kokemusta, etten ompelun takia kävele. Pakkomielle saada mekko valmiiksi päättää olla kuuntelematta sitä. ”Okei, jos nuo hihat laitan vasta huomenna.”

Aamulla innoissani kiinnitän hihat ja laitan mekon päälle. Se on yhä kamala. Itku ei enää tule pisaroina, ohuina kyynelvanoina. Se pulppuaa sisimmästäni, ravistelee kehoani. Siihen sekoittuu mielikuvia itsestäni. Pettymyksiä ja epäonnistumisia. Tunnetta, etten osaa, enkä kykene. Paiskaan mekon sinne, missä ovat muutkin epäonnistuneet yksilöt. Joiden parantelua vielä harkitsen. Josta lähes jokainen päätyy kuitenkin roskakoriin. Sifonki ei enää kestä purkamista. Enkä minä kestä sitä silmissäni.

Mielikuvat eivät ole aina totta

Mitä minä oikein kuvittelin? Että vuosien tauon jälkeen kaavoitus onnistuisi tuosta noin vain. Se osa prosessia, joka on aina ollut heikkouteni. Se jota aikoinaan kovin vastustin: en halunnut oppia, halusin vain ommella. Ja jota sittemmin vähitellen kohtasin. Innostuinkin, kun onnistuin. Koska se on matematiikkaa, kaaria ja viivoja, avaruudellista hahmottamista, mielikuvien todellistamista. Millistä tulee vain niin helposti senttejä, sentit kutistuvat milleiksi. Ja silloin on kaikki pielessä.

Hetken elin taas siinä huumassa, että tämä on minun juttuni. Tämä: kauniiden vaatteiden tekeminen. Moni asia on antanut siitä viime aikoina vihjeitä. Niin käy aina, kun mikään muu elämässä ei etene eikä onnistu. Siihen ajatukseen palaan yhtä varmasti kuin opiskelujen ääreen samalla hetkellä. Tukisatamani, pakopaikkani.

Mutta ei mikään, mikä on oma juttu, voi olla näin tuskaista. Ollakseen mieltä virkistävä harrastus, se nostaa muistoista liikaa traumoja. Niitä hetkiä, joita olen ompeluun aina paennut. Yksinäisyyttä, hylkäämisen kokemuksia, epäonnistumisen pelkoa, hyväksikäytetyn tunteita. Toteutumattomia unelmia. Paitsi silloin, kun teen huolettomia trikoovaatteita. Ehkä kyse ei olekaan tekemisestä vaan kaikista niistä kankaista, joita en ole onnistunut kesyttämään.

Illalla nostan uuden kankaan esille, jotta keksisin, mitä siitä tekisin. Se laittaa heti mielikuvituksen liikkeelle. Mielen pohtimaan jo kaavoitusratkaisuja. Poimin myös nurkkaan heitetyn, hyljätyn vappumekon. Ehkä siitä saisi helposti vielä hameen. Kepeän ja kesäisen, leikkisän. Se tarvitsee vain vuorin…

Samankaltaisia postauksia

Ei kommentteja

    Jätä vastaus