Itsetuntemus Oikeaa elämää

Mustikkametsässä ajattelemassa

Menneenä viikkona olen viettänyt pitkän ajan mustikkametsässä. Asia, jolle nuorena aikuisena tuhahdin. Vähän vanhempana, kolmekymppisenä, pidin sitä pakopaikkana ja ”hyvä ihminen”-imagon sädekehän kiillotuksena. Nyt keski-ikäistyessä se alkaa olla juttu, jota kesässä jopa odotan. Jos vain on marjoja ja tänä vuonna niiitä on! Itse metsästä en vieläkään niin välitä. Mutta se tunne, kun marraskuisena räntäsadeaamuna saa ottaa pakkasesta itse poimimiaan marjoja, vie voiton kaikista kärsimyksistä. Selkäkivuistakin. Niitä välttääkseni olen vuosien varrella kehitellyt erilaisia poiminta-asentoja. Avainsanat mukavuuden maksimoinnissa ovat kurahousut, mättäilla konttaus ja marjoista notkuvat varvut.

Siinä poimiessani huomasin mustikkametsän tarjoavan mahdollisuuden pohdiskeluihin ja erilaisten vertauskuvallisten ajatelmien laatimiselle. Sellaisten, jotka liittyvät lähes kaikkeen toiminnan suunnitteluun ja projektinhallintaan. Samalla itsetuntemukseni jälleen syveni. Tässä oivalluksistani muutama.

Intentio eli aie ajankäytölle

Kesääni on mahtunut kaksi mökkireissua, joista molemmille olen asettanut ennalta ihan vahingossa ja itsestään erilaiset aikeet. Ensimmäisellä kerralla menin hengittämään, rentoutumaan ja kirjoittamaan. Yhtään julkaistavaa sanaa en saanut aikaiseksi, mutta noita kahta muuta sitäkin enemmän. Riippumatto tuli tutuksi kuten myös ymmärrys siitä, että pelkästään järven katsominen saa mieleni tyhjentymäään. Mustikat kypsyivvät silloin silmissä, mutta minun ei tehnyt yhtään mieli niitä poimia.

Tämän toisen mökkireissun olin ajatellut pyhittää mustikkametsälle ja maalaushommille. Lopputuloksena oli, etten avannutkaan yhtään tietokirjaa. En meditoinut (paitsi siellä metsässä). Enkä edes ottanut riippumattoa pussistaan. Keskityin tehtävän täyttämiseen eli mustikoiden poimimiseen ja sen rasituksista palautumiseen saunomalla, uimalla, nukkumalla ja syömällä hyvin. Koin olleeni hyvin vahvasti perusasioiden äärellä.

Vaikka haluan olla avoin elämään tässä hetkessä ja vaihtamaan suunnitelmia lennossa päivän fiiliksen mukaan, huomaan, että tällainen intention asettaminen sopii minulle. Silloin annan itselleni mahdollisuuden keskittyä siihen, mitä olen tekemässä, ilman kaipuuta johonkin muuhun. Varsinkin ikävät asiat kannattaa tehdä kerralla, rykäyksenä. Sen olen onnellisuustutkimuksista menneinä kuukausina oppinut. Ihania asioita sen sijaan kannattaa ripotella sinne tänne. Ehkä se on toteutunut tänä kesänä varsin hyvin.

Ajattelu on ihanaa

Yksi viime aikojen opeistani on ollut meditoinnin harjoittaminen. Olen käyttänyt paljon aikaani siihen, että oppisin tyhjentämään mieltäni tai kiinnittämään sitä johonkin. Että oppisin sitä hallitsemaan. Mielen haitallinen vaeltelu eli vatvominen ja vellominen on hyvin energiaa vievää. Hyvä olo lisääntyy, kun sitä oppii rajaamaan. Toisaalta olen ruokkinut mieltäni ja ajatteluani runsaasti lukemalla ja kuuntelemalla podcasteja. Ne pitävät aivotoiminnon vauhdissa ja uusien ajatuspolkujen luomisen käynnissä. Mutta…

Yhtäkkiä havahdun mustikkametsässä istuessani, mekaanista liikettä poimurilla toteuttaessani ja silmilläni tummansinisiä pallukoita etsiessäni siihen, että huomaan ajattelevani. Siis ajattelevani ihan omia ajatuksia! Ajatuksia, jotka tulevat ja menevät. Osa niistä jää vieraaksi pidemmäksi aikaa tuoden mukanaan jonkin havainnon ja oivalluksen. Päätän, etten tee niille mitään. En yritä hillitä ajatuksiani. Enkä väkisin tuottaa niitä. En myöskään ruoki niitä millään hälyllä.

Ja miten ihanaa se on!

Jokin aika sitten tutustuin High 5 testiin, joka lisää itsetuntemusta ja tietoisuutta omista vahvuuksista. Tuloksista ensimmäinen sanoi, että olen ajattelija, ’thinker’. Sen allekirjoitan. Mutta miten helposti omat vahvuudetkin jäävät hyödyntämättä, kun maailma tarjoaa koko ajan jotain uutta ja ihmeellistä. Mahdollisuutta tulle joksikin vielä paremmaksi ja toisenlaiseksi. Lupasin itselleni, että varaan jatkossa enemmän aikaa ihan vain ajatella. Omia ajatuksia.

Kulta ei näy pinnalle

Minut on opetettu mustikkametsässä poimimaan aina yksi mätäs tyhjäksi. Niin seuraava kerääjä tietää, että tähän on turha pysähtyä. Miten usein kävikään niin, että kun katsoin samaa kohtaa toisesta suunnasta – paikkaa, jonka juuri olin luullut kerääväni tyhjäksi – näinkin vielä marjoista notkollaan olevia varpuja.

Toisaalta olin usein kävellä saaliin ohi, kun tein arvioni pysähtymisen kannattavuudesta vain sen perusteella, mitä ylhäältä päin näin. Marjat olivat hienosti piilossa lehtien alla ja ne paljastuivat vasta, kun varpuja hieman käänteli. Ne isoimmat, maistuvimmat ja parhaimmat marjat eivät suinkaan olleet päällimmäisenä vaan ne tavoittelivat painavina maan pintaan. Täytyi olla varovainen, mihin jalkansa aina asetti, ettei vahingossa niitä tallonut.

Marjametsä opettaa näkökulmanvaihtamisen taitoa. Kykyä nähdä asioita eri suunnista, eri perspektiivistä. Se opettaa myös sitä, että joskus on siirrettävä ensin tieltä pois roskia ja muita (näkö)yhteyttä heikentäviä asioita. Käänneltävä niitä kuin varpuja, jotta löytää ytimen. Sen, joka on kaikkein arvokkainta. Joskus se löytyy perustuksista, pohjalta. Lähes aina jostain suojasta.

Marjametsä ei ole kilpailutanner

Mustikkametsä opettaa myös sinnikkyydestä, kyvystä työskennellä häirittynä (kiitos paarmat, itikat ja mäkäräiset) ja siitä, mikä on itselle luontevaa. Metsää rakastava poimii marjat mielellään käsin marjoja hellien tuoden kotiin lähes sellaisenaan pakastuskelpoista tavaraa. Suuria määriä janoava pyrkii saamaan mahdollisimman ison saaliin mahdollisimman lyhyessä ajassa. Koska some tarjoaa aina hyviä vertailukohtia, huomasin usein parjaavani marjamättäälläkin sitä, kuinka hidas olen. Sain tosissani muistuttaa itseä, että olen liikkellä omalla tahdilla, omalla tavalla, itselle sopivin määrin. Mustikkametsässä ei kilpailla. Jokainen sieltä kannettu marja on kotiinpäin. Monellakin tapaa. Se on paikka, jossa jokainen saa olla oikeasti sitä, mitä on.

Pari tuntia kerrallaan metsässä on minulle maksimi. Enkä halua koko iltaa viettää marjoja siivoten. Joten poimin poimurilla, mutta niin, että metsä jää yhä metsään. Jokaiselle löytyy sopiva tapa, kun itseään kuuntelee ja kokeilee. Ja niin – mitä hellempi olin varvuille ja mustikoille poimimisvaiheessa, sitä parempi mieli itselläni oli.

Samankaltaisia postauksia

Ei kommentteja

    Jätä vastaus