Voiko jokin paikka tuntua kodilta, vaikka se ei sitä olisi? Omalta ainakin. Sellaista mietin tällä kertaa kulkiessani Pariisin katuja. Vanhan rakkauden, jonka pelkäsin jo menettäneen viehätyksensä. Että olisin kasvanut siitä yli ja ohi. Mitä vielä. Tuntui, että kävellessäni tuttuja ja vieraita katuja, katsellessani koristeellisia parvekkeita ja kuunnellessani kieltä, jota en osaa, valahdin askel askeleelta syvemmin taas tuon kaupungin charmiin. Ehkä olen ollut aiemmassa elämässä pariisilainen, mietin. Harmi, ettei kielitaito kulje sielun mukana, vaikka toisinaan minusta tuntuu, että ymmärrän enemmän kuin tietoinen mieleni havaitsee.
Parasta minusta on vain kulkea pitkin katuja ilman ajatusta, minne on menossa. Tällä kertaa askeleitani johdatti usein jokin yksityiskohta, joka sai huomioni kiinnittymään. Runsaan värikkäät tekokukka-asetelmat, joita tuntui olevan jokaisen tavallisen pubinkin yläpuolella, myyntitiskeissä ja hotellin ovea ympäröimässä, tervetuloa toivottamassa. Onko niitä ollut ennen? Ehkä, nyt vain herkistyin niille. Kuten myös aistimaan, miten mahdollisesti iso K on tätäkin maailmaa muuttanut. Ovatko ihmiset vähän rennompia, vähän ystävällisempiä? Onko palvelu parempaa vai kuvittelenko vain? Entä pukeutuminen, vieläkö sitä kuvaa sana chic vai ehkä rennon tyylikäs?
Matkakohteita ja niitä toisia
On matkakohteita. Sellaisia, jotka kutkuttavat uutuudellaan. Niissä energiaa kuluu paljon sen selvittämiseen, minne kuuluu mennä ja miten toimia. Se lienee on matkailun pointti. Uteliaisuus ja jännitys kohtaavat, löytämisen ja hoksaamisen ilo ainakin sekä uuden näkeminen. Sitten on kohteita, jonne palaa uudestaan ja uudestaan. Ainakin osa niiden houkutusta on se, ettei heti tarvitse oppia uutta. Tietää jo, minkä junan lentokentältä ottaa, miten metrot toimivat. Milloin on hyvä sanoa ’bonjour’ ja ’au revoir’. Ja että itsestä on hyvä löytyä nopeasti se piirre, joka ei niinkään kiltisti odota omaa vuoroaan vaan menee vain niin kuin muutkin. Sillä muuten saattaa yhä olla jonottamassa jalkapallostadionille vievään metroon, vaikka peli oli jo sunnuntaina (tätä kirjoitan keskiviikkona.)
Tuttujen kohteiden viehätys pohjautuu niiden kerroksellisuuteen. Että ne avaavat jokaisella vierailulla jonkin uuden puolen itsestään. Päästävät ehkä hieman syvemmälle omassa mystisyydessään. Samalla, kun huikkaavat: ”Kiva nähdä taas, bienvenue.”
Miten kuvata tunnetta?
Haluaisin aina valokuvata Pariisiani. Yhtä usein päätän niin myös tehdä. Erityisesti haluaisin kuvata asioita, joita silmäni pysähtyvät katsomaan. Taloja, siltoja, parvekkeita ja ihmisiä. Kamerani asetan laukussa päällimmäiseksi, käden ulottuville. Mutta en silti juuri kuvaa. Sillä mikään kuva ei taltioi sitä, mitä minä tunnen katsoessani ja kulkiessani. Kuvat ovat vain ääriviivoja ja niiden täytteitä asioista, jotka jostain syystä saavat sydämeni sykkimään ja hymyn kasvoilleni. Tuntemaan itseni minuksi. Niinpä lähden nytkin kaupungista ilman, että minulla on oikein yhtään hyvää kuvaa muistona – paitsi ystäväni minusta ottama ja yksi oma Eiffelin valoista. Sellaista, jota katsella, kun maaliskuun jää ja suomalainen harmaa katukuva alkaa kyllästyttää. Mutta taltioin silti. Sisäiselle kovalevylleni varsinkin. Havainnoin ja imen vaikutteita. Inspiroidun kauneudesta ympärilläni, jota osa haluaisin selvästi olla ja joka resonoi sen kanssa, kuka ja millainen olen.
Nyt on kuitenkin aika mennä. Ehkä vähän liian nopeasti. Olisinko ostanut junalippua Nizzaan, jos olisin tiennyt Pariisin olevan yhä yhtä vaikuttava? Mietin, kun taiteilen liian painavan laukun ja vihdoin löytämäni ison Latte Macchiaton kanssa juna-aseman porteista. Halusin nähdä meren ja kukkivia kukkia, muistan. Tuntea auringon lämmön kasvoillani. Minulla on kuusi tuntia aikaa vaihtaa moodia. Siinä auttanee puolessa välissä matkaa ikkunaan ilmaantuva merimaisema.
Sitä odotellessa huomaan suunnittelevani jo paluuta Pariisiin. Kuinka kehtasinkaan epäillä, on jo ikävä. Eikä olla vielä edes Marseillessa.
Kommentointi on suljettu,