Voisin hyvin olla onnellinen tässä omassa kauneuden ja luovuuden kuplassa. Jossa uppoudun usein taidepäiväkirjan tekemiseen. Välillä surrautan ompelukoneella jonkin vaatteen, luen kauneuden merkityksestä tai Wabi Sabin kaltaisista elämänfilosofioista. Leivon croissantteja ja vahvistan kehoani eri tavoin liikkuen. Jossa voisin säännöllisin väliajoin uppoutua syvään keskusteluun jonkun ihanan ihmisen kanssa. En oikein edes kaipaa minnekään kauas. Koti ja sen lähikulmat riittävät hyvin, kunhan aina välillä lähden pois kotoa jonnekin, jossa en ole ennen käynyt. Tai paikkoihin, jotka ovat tuttuja, mutta visuaalisesti itselle mielekkäitä. Kesä, sekään ei ahdista enää. Se on melko uusi kokemus.
Kuuntelisitko mieluummin?
Jos minulta juuri nyt kysyttäisiin niitä kysymyksiä, jotka auttavat elämän tarkoituksen selvittämisessä, vastaukseni olisivat entistäkin hämmentävämpiä. Ennen sentään tiesin, että jos mikä tahansa olisi mahdollista, lähtisin johtamaan muotitaloa Pariisiin. Unelmani ovat usein tästä hetkestä irrallisia, vaikka sellaisina kyllä kertovat jotain sisäisistä tarpeistani. Toisaalta minusta on ihanaa, että ne asiat jotka tällä hetkellä saavat minut flowhun – mm. taidepäiväkirja ja sen ihmettely – eivät ole sellaista, joiden olisi edes tarkoitus olla työni. Tuntuu vapauttavalta, että elämässä on jotain, joka vetää magneetin lailla puoleensa, saa asettumaan omiin oloihin ja tarjoaa luovuudelle temmellyskentän, mutta jonka äärellä en lainkaan mieti, miten tästä tehdään bisnestä tai osa työtä. Sillä ei kaikesta tarvitse tulla. Jokin suurempi merkitys voi levätä niissä itsessään. Tekemisessä ja siinä mielihyvässä, jonka ne tarjoavat.
Irrallaan omassa kauneuden ja luovuuden kuplassa
Keväällä pyysin elämääni lisää kauneutta ja luovuutta. Sain sitä. Välillä tuntuu, että ne ovat avaamassa itselleni ja itsessäni jotain ihan uusia maailmoja ja puolia, joita en ole osannut edes ajatella. Se ainoa kysymys tässä onnellisuuden ja rauhan olotilassa on: Miten elämän voi tällä tavoin kustantaa? Sillä samaan aikaan minusta tuntuu, että ajaudun yhä kauemmaksi siitä maailmasta, jota työelämäksikin kutsutaan. Katson sitä nykyisin melko kaukaa. Se tuntuu vieraalta. Sellaiselta, että minä en ole sitä varten eikä se minua. Toisissa hetkissä tämä sama ajatus tuo mukanaan vahvoja irrallisuuden ja outouden, jopa syrjäytymisen tunteita. Pitäisikö minun sittenkin vähän tsempata ja kiskoa itseni takaisin tuohon maailmaan, osaksi sitä? Mielessäni vilahtaa paljon kaikkea, mitä voisin hankkia sillä rahalla, jonka voisin tienata. Jos kysyn asiaa rauhan olotilaan laskeutuneelta sisimmältäni, vastaus on hyvin selkeä.
Selkeyden vuoksi todettakoot että yhä teen asioita yrittäjänä, mutta entistäkin projekti- ja kausiluonteisemmin.
Usein irrallisuuden tunteen keskellä olen tarttunut oppikirjoihin. Ymmärrän hyvin, että olen tehnyt sen vahvistaakseni omanarvontuntoani. Nyt en oikein tiedä, mitä opiskelisin. Estetiikan ja erilaisten elämänfilosofioiden kirjat viivähtelevät kädessäni tuon tuosta. Välillä intoudun. Välillä minusta tuntuu, että kaikki katsoo asioita liian suppeasta näkökulmasta. Olen selvästi antanut periksi minulle luontevalle näkökulmalle, joka pyrkii ottamaan ihan kaikki johonkin vaikuttavat asiat huomioon. Kokonaisvaltaista, laajaa ja syvää tutkailua. ’Neurokirurgia’, kuten asian ilmaisen, eli yhteen asiaan syvästi uppoutuvaa ihmistä minusta ei taida tulla.
Oivallan, että olen tällä hetkellä lepotilassa, olemisen olotilassa. Ehkä kahden elämänvaiheen välillä. Olen toipumassa siitä urakasta, joka pyrki löytämään masennukseeni ja uupumukseeni ratkaisun. Sitä väritti joskus jopa pakkomielteinen psykologisen kirjallisuuden ja self-help-opuksien ahmiminen: ”Jos vain löytyisi jotain, joka veisi minut rauhan olotilaan…” Ja lopulta se veikin, vaikka aikaa kului melkein puolet eletystä elämästäni. Sen aikana minun oli vain opittava ensin itsestäni ja ihmisyydestä paljon.
Itselle sopivan elämän löytäminen
Elämää voi todella elää hyvin monin eri tavoin. Sen itselle sopivimman löytäminen voi viedä aikaa. Sitä etsiessä saattaa joutua erehtymään, luopumaan, vaihtamaan usein suuntaa tai ainakin irtipäästämään. Siihen, että elämä kantaa, olisi myös hyvä oppia luottamaan. Mutta kun seuraa niitä elementtejä, jotka aidosti tekevät itselle hyvää, tuottavat iloa ja merkitystä, palapeli alkaa muodostua. ”Entäs jos onnellisuuden resepti onkin aika yksinkertainen?” Sitä toisinaan kysyn. Että olemme vain tehneet siitä monimutkaista. Sen tiedän, ettei tuo työelämä tuolla tee monellekaan tuollaisena hyvää, vaikka useammalla meistä on tarve olla hyödyksi myös muille kuin itsellemme ja jättää jälkensä yhteiskuntaan. Voisimmeko olla niin myös tavalla, joka tekee itsellemme hyvää?
Avaan kirjan nimeltä Wabi Sabi. Sen lukeminen on kuin jokin valelisi sielua lämpimällä nesteellä, kietoen samalla kehoa pumpuliin. Se alkaa puheena kauneudesta, jota koetaan kaikkialla. Ei vain esineissä ja ihmisissä, vaan myös tilanteissa, hetkissä ja kokemuksissa. Luonnossa erityisesti. Molemmat, sekä wabi että sabi, ovat japaninkielisiä kauneutta kuvaavia termejä. Yhdessä ne muodostavat filosofian, jonka kaikki tuntuvat Japanissa tunnistavan, mutta sitä ei juuri osata sanoiksi kuvata. Juuri tällaiset kirjat antavat minulle paljon toivoa. Että stressaantuneen maailman alta löytyy vielä se maailman ja elämän kauneus, joka saa meidät hymyilemään, rakastamaan ja nauttimaan. Elämään täyttä elämää.
Miten voisin edes auttaa sitä?
Mainittu kirja:
Beth Kempton: Wabi Sabi – Japanilaista viisautta täydellisen epätäydelliseen elämään.
Kommentointi on suljettu,