On kaksi hyvin yleistä ajattelutapaa, joita käytämme huomaamattamme. Ne ovat toisilleen ääripäitä ja niille on yhteistä, että molemmat johtavat usein harhaan. Saavat meidät uskomaan maailmasta jotain, mikä ei ole totta. Molemmat rajoittavat omalla tavallaan kykyämme asettua toisten ihmisten asemaan ja nähdä metsää puilta (tai puita metsältä). Se toinen on, että olemme ainoita tässä maailmassa ajattelemassa ja kokemassa tietyllä tavalla. Tätä mietimme erityisesti, kun elämä koettelee henkilökohtaisella tasolla. Toinen on oletus siitä, että kaikki ajattelevat ja käyttäytyvät samoin kuin itse. Tätä ajattelutapaa huomaa etenkin silloin, kun kohtaamme yhteisen uhan.
Rikkinäisinäkään emme ole yksin
Jokin aika sitten osallistuin kurssille, jossa meitä oli monta rikkinäistä sielua mukana. Se tuli ilmi esittäytymiskierroksen aikana. Tuo rikkinäisyys oli tuonut meidät samaan paikkaan ja yhdessä toivoimme eheytyvämme. Käytännössä jokainen meistä ajatteli olevansa outo ja erilainen. Eheytyminen tästä tunteesta pääsi alkuun heti, kun kuuli jonkun muunkin ajattelevan samoin. “Enkö olekaan tässä maailmassa ainut ja yksin näiden ajatusten kanssa?”
Muistan aikoinani kävelleeni uupuneena ja masentuneena kaduilla ja ihmetelleeni: Olenko ainoa, joka ajattelee näin? Ovatko kaikki muut ihmiset käsitelleet nämä kaikki itsetuntemukseen ja elämän valintoihin liittyvät kysymykset? Tuntevatko kaikki itsensä täydellisesti? Tietävätkö he, mitä haluavat ja minne ovat menossa? Ovatko he kaikki osanneet tehdä vain oikeita valintoja (työ)elämässä?
Olenko minä ainoa, joka en vain tajua enkä osaa elää oikein?
Kamppailut itsensä ja oman elämänsä äärellä harvoin näkyvät päälle päin. Toiset ihmiset eivät ole sisäisestä maailmastasi tietoisia, jollet sitä jaa heille. Sanoita ja kuvaile. Kysykin heiltä: “Koetko sinä samoin?” Jos emme puhu itsellemme vaikeista asioista, tulemme helposti vain vahvistaneeksi outouden ja yksinäisyyden tunnetta. Sitä, jota moni muutkin kokee, vaikka emme siitä tiedä mitään.
Tuolla kurssilla saimme huomata, että meitä on monta, jotka kokevat itsensä outolinnuiksi työelämässä, koska elämme pehmeiden arvojen mukaan ja kuuntelemme sydämen ääntä. Kun vierelle löytää toisia samoin ajattelevia, oma erilaisuuden taakka pienenee. Oma olo voimistuu ja vahvistuu hetkessä. Samalla saa mahdollisuuden löytää ympärilleen samankaltaisia toisia. Parhaimmillaan huomaa olevansa osa heimoa, jossa saa olla oma itsensä. Jossa voi tuntea kuuluvansa johonkin.
Ajattelevatko kaikki samoin?
Mutta me sorrumme helposti myös toiseen äärimmäisyyteen: olettamaan, että kaikki ajattelee niin kuin itse ajattelemme. Siihen liittyy myös oletus, että pidämme omaa totuuttamme, omaa ajattelutapaa lähes ainoana oikeana. Tällainen johtaa helposti ristiriitoihin ja myötätunnon puutteeseen.
Ja kyllä, nostan käden pystyyn, olen sortunut tähän itsekin, monta kertaa.
Tämä ajatusmalli nousee helposti pinnalle pohtiessamme maailman ilmiöitä. Kuten vaikkapa juuri nyt koronaa. Jokainen katsoo asiaa omasta näkökulmastaan. Poimii tietotulvasta sen tiedon, joka vahvistaa omaa tilannettaan ja käsitystään. Ja olettaa, että kaikki muutkin ajattelevat samoin: “Etkö ymmärrä, katso, tässä on selvät faktat?” Nuo samat faktat tulkitaan toisten linssien läpi katsottuna ihan eri tavoin. Linssit puolestaan koostuvat omasta kokemuksestamme ja historiastamme, elämäntilanteestamme, elinympäristöstämme, arvoistamme. Ja jos emme edes yritä asettua toisten ihmisen tilanteeseen, kaikki elementit turhautumiselle, ristiriidoille ja omiin poteroihin pakenemiselle ovat olemassa.
Joskus tarvitaan myötätuntoa ennen keskustelua
Ajattelen, että on tilanteita, jolloin on jopa parempi hakea myötätuntoa ihmisiltä, jotka ymmärtävät omaa tilannetta. Eli hakea tukea omasta heimosta. Eikä altistua väkisin väärinymmärryksen mahdollisuudelle. Kun oman tilanteen kanssa on sinut, on helpompi ymmärtää myös toisin ajattelevia. Kun tiedostaa, miksi ajattelee niin kuin ajattelee, on helpompi antaa toisten ajatella omalla tavallaan. Hyväksyä, että totuuksia on monia. Silloin näkee näkökulmien taakse. Sanojen läpi ihmisiin ja heidän elämäänsä.
Nämä kaksi ajattelutapaa kumoutuvat helpoiten, kun uskallamme sanoa ääneen mitä ajattelemme ja tunnemme. Siitäkin huolimatta, että saatamme kokea vastustusta. Että sanamme saattavat herättää nukkuvan pedon ja hetkellisesti lisätä erimielisyyttä. Ymmärrys lisääntyy vain sillä, että tuomme erilaisia näkökulmia esiin. Samalla saatamme löytää vertaistovereita ja hengenheimolaisia. Ja oma sisäinen tuskamme – yksinäisyyden, kuulumattomuuden, erilaisuuden tunne tai kokemus siitä, ettei tule kuulluksi ja ymmärretyksi – pienenee.
Silloin voimme paremmin.
Silloin meidän on helpompi huomioida myös toisia.
Omiin ajattelutapoihin tutustuu myös henkilökohtaisessa valmennuksessa, joista löydät lisätietoa täältä.
Kommentointi on suljettu,